Taiteellisesti yhä kunnianhimoisempi heavy metalin kummisetä – arviossa Black Sabbathin 50-vuotias ”Vol 4”

Kirjoittanut Jani Lahti - 25.9.2022

Muistan, kun noin viiden vanhana istuin olohuoneen lattialla ja pläräsin äidin 1970-luvun pientä mutta kiehtovaa vinyylilevykokoelmaa. Kokoelmaa, joka oli juuri haettu uuden vinyylisoitin-stereoyhdistelmän oheen hänen lapsuudenkodistaan. Paljon oli mukana kevyttä rockmusiikkia Hectorista CCR:ään ja poppia Abban tyyliin. Eräs albuminkansi kuitenkin erottui joukosta väkisinkin: sen teksti oli kirjattu rotan kokoisin kirjaimin osittain sivuttain albumin kanteen. Ja ellen väärin muista, se on ollut niitä hetkiä, kun tekstin lukeminen on alkanut tuntua siltä, että siitä voisi olla jotain hyötyäkin. 

Sanat ”Black Sabbath” ja ”Vol 4” sekä omituisesti pukeutuneen miehen silhuetti kaiken keskellä keltaisella mustaa taustaa vasten jäivät oitis mieleen. Muistikuvat itse musiikista, kun albumin laittoi soimaan, eivät vielä tuolloin olleet kovin kaksisia, mutta jotain maagista albumissa ja sen kannessa tuntui olevan. Itse asiassa muistan musiikin kuulostaneen vielä tuolloin melko haastavalta kuunneltavalta nuorille korville. 

”Vol 4” -albumihan starttaakin oikeastaan koko kokonaisuuden haastavimmalla kappaleella. Lähes kahdeksanminuuttinen ”Wheels of Confusion” on laahava tapaus, josta vokalisti Ozzy Osbournen ja kitaristi Tony Iommin kitarariffittely tekee nykyaikana jo miellyttävämmän kuunneltavan kaikessa yksinkertaisuudessaan. Sekaan on mahdutettu progeilevaa ja junnaavaa menoa. Kappale on periaatteessa ihan aiempien Black Sabbathin tuotosten tyylisiä osioita kokeilevammassa kokonaiskaavassa. Se vetää lopulta varman päälle, mutta alleviivaa yhä sitä, että bändi teki musiikillisesti mitä halusi ja mihin kykeni. Etenkin kappaleen loppupuolen teema viehättää Iommin sooloilujen kanssa yhä.

Albumin tunnetuinta materiaalia on tietenkin kolmantena kuultava surullinen pianoballadi ”Changes”, jonka haikeaa tunnelmaa alleviivaavat jousisovituksilta kuulostavat Iommin ja basisti Geezer Butlerin biisin taustalle luomat mellotron-harmoniat. Parhaita kappaleita albumilla ”Changesin” ohella edustaa toisena kuultava ”Tomorrow’s Dream”, joka jyrää edelleen yhdellä raskaimmista kitarariffeistä koskaan. Ja paitsi että se on raskas, se on myös melodinen, kekseliäs ja loistava! Pehmeäsoundinen särökitara, jossa on kuultavissa aavistus fuzz-efektiä, on sittemmin toiminut prototyyppinä monelle stoner metal- ja rockyhtyeelle. Kappaleen kertosäkeistö ja riffien vaihtuvuus sekä Ozzyn hieman valittavan korkea laulutyyli tekevät siitä yhden Black Sabbathin tärkeimmistä vähemmän livenä kuulluista kappaleista.

Samaa voisi melkeinpä todeta ”FX”-efektikokeiluraidan jälkeen kuultavasta ”Supernaut”-kappaleesta. Sen kiero ja hallittu sekä ikoninen ja junnaava kitarariffi on niitä, mistä koko bändi ja etenkin Tony Iommi tullaan muistamaan vielä toiset 50 vuotta. Harva yhtye edes onnistuu tekemään kappaletta, jonka runko on alusta loppuun toimiva lähes yhdellä ainoalla riffillä. Kappaletta kannattelee tietenkin myös Ozzy Osbournen vahvat laulumelodiat ja koko yhtyeen rokkaava asenne. ”Supernaut” on lisäksi niitä kappaleita, joka on vain parantunut vanhetessaan.

On sanomattakin selvää, että albumi, jolla on ”Supernaut” ja heti perään hittiriffeillä varustettu ”Snowblind”, ei voi olla mitään muuta kuin klassikko. ”Snowblind” on niin ikoninen kuin mikään 1970-luvun yksittäinen biisi voi ikinä olla. Vaikka sen junnaava tempo käy lähes slovarin sfääreissä, rokkaa se kuitenkin väliosassa loputkin luulot pois kuulijan skeptisyydeltä. Ozzyn laulama lause ”Don’t you think I know what I’m doing?” alleviivaa jälleen asennetta, joka yhtyeellä tuolloin oli. Hallitun kaaoksen keskellä albumi on saatu kasaan valkoisten jauheiden siivittämänä pitkälti tuottajanakin hääränneen kitaristi Iommin kurinpidon ansiosta.

Loppupuolella albumia kuullaan niin doomahtavan raskasta metallia polveilevan ”Cornucopia”-kappaleen muodossa kuin myös lähes hempeää flamenco-kitaraa ”Laguna Sunrise” -instrumentaalin muodossa. Kontrasti on kiistaton tunnelmasta toiseen, mutta näin 50 vuotta albumin julkaisun jälkeen on todettava, että nämä elementit kuuluvat kiistatta yhteen. Näin ollen Black Sabbath on ollut etenkin ylläpitämässä ajatusta muun muassa albumiorientoituneesta musiikista.

Albumin loppupään biisikaksikosta ”St. Vitus’ Dance” ja ”Under the Sun” edellämainittu saattaa olla albumin heikoin lenkki ja vähiten tunnettu kappale muutenkin. Rallatellen etenevä rock ’n roll -välipala poikkeaa jonkin verran oikeastaan lähes kaikesta, mitä Black Sabbath oli siihen asti tehnyt. ”Under the Sun” on puolestaan albumin arvostetuimpia kappaleita pitkälti jälleen riffiensä (loppupuolen kitarateema varsinkin on todella maaginen) ja junnaavan otteensa sekä yllätyksellisyytensä ansiosta. Albumi päättyy siis ansiokkaasti kappaleeseen, joka alleviivaa yhtyeen olleen tuona aikana musiikillisesti melko skarppi ja kunnianhimoinen, vaikka ehkä yksilöinä heitä saattoi enemmän kiinnostaa kaikki bänditoiminnan oheistuotteet.

Black Sabbathin ”Vol 4” oli aikanaan albumi, joka haastoi käsitystä siitä, mitä kaikkea raskaalla rockyhtyeellä oli lupa tehdä. Monelle albumi on myöskin se tärkein Black Sabbathin diskografiasta. Albumilla on niin mahtavia, hyviä kuin myös vähemmän hyviä hetkiä – niiden vähemmän hyvien jäädessä kuitenkin hyvin pieneen prosenttiin. ”Vol 4” on albumina edelleen riemastuttavan kokeileva taiteellinen tuotos.