Täkyjä aloitteleville viiksekkäille pitkätukkahipeille
Näin Taking Woodstock -elokuvan ensimmäistä kertaa hiljattain, ja se teki minuun vaikutuksen. 60-luvun loppuun sijoittuvassa elokuvassa maaseudulle keskelle peltoja järjestetään festivaalit, joille lopulta saapuu miljoona ihmistä viettämään vapaamielistä viikonloppua. Se muistutti myös siitä, että juuri tällä hetkellä on hyvä aika elää tuota hippiliikkeen uudelleentulemista. Nuoret ovat kiinnostuneeet uudelleen päätään nostavasta psykedeelikulttuurista, indie-musiikki rimpuilee sisäänpäinkääntyneesti mutta vahvasti valtavirran rahasampoja vastaan, ja kulttuurista ylipäätään pidetään kiinni lujasti. Alan tapahtumia järjestetään edelleen. Kiusallista mainita, mutta Flow festival on kasvanut suuremmaksi kuin koskaan. Keskellä metsää on kesäisin festareita, joita tavalliset ihmiset pitävät outoina, ja niillä esiintyviä yhtyeitä kummeksutaan. Tämä kaikki on tärkeää vastarintaa, diversiteettiä kuuluukin olla. Etenkin musiikissa, ihmisiä ja eri ärsykkeisiin vastaavia aivoja kun on niin monia. Moni 1970-luvulla äänitetty rock-kappale sisältää ajankuvan, jonka pystyy kuulemaan ja joka tuo nostalgisen tunteen, vaikka itse onkin syntynyt vasta parikymmentä vuotta tuon hienon ajan jälkeen. Kuvastoa löytyy pengottavaksi loputtomiin, sillä vastaan tulee toinen toistaan hienompia bändejä mitä syvemmälle menee.
Onnellisessa asemassa olemmekin me, sillä tämän tyylistä musiikkia tehdään edelleen. Ei tarvitse mennä penkomaan iskän pölyisiä vinyyleitä. Se on yllättävän lähellä, sitä tehdään suomeksi, ja sitä voi kokea livenä. Tuore tulokas skeneen on Lopunajan Mies, joka mystiikkaa huokuvan artistiroolinsa kautta taikoo nykypäivään sen, mikä vuosikymmeniä sitten kadotettiin. Meillä on Jukka Nousiainen, jonka jokainen projekti, albumi ja live-esiintyminen on aina varmasti sitä itseään. Suomen Jimi Hendrixiksikin tituleerattu erikoismies ansaitsee arvostusta enemmän kuin tällä hetkellä saa, vaikka onhan hän tv-haastatteluissakin esiintynyt ja aiheuttanut hämmennystä olemuksellaan ties missä tapahtumissa.
Lasten Hautausmaan levyt myydään loppuun sitä mukaa kun niitä painetaan, retroilu kun on päivän sana. Retroiluun turvaa myös Suomen Tulli, Love Records -tribuuttina ilmentyvä hiipparibändi.
On myös Ursus Factory, joka kitara & rummut -kombolla roiskii menemään nykypäivän maailmankuvaan sopivaa puoliksi ironista sekoilua.
Punk-skenekin on eloisa. Kiljunjuonti ja katkera sylkeminen hallitusta vastaan on kääntynyt hieman älykkäämpään suuntaan. Edellä sanotun tosin kumoaa täysin Huora, joka ei pyytele anteeksi, ja joka tuskin nimellään radiosoittoa havittelee.
Ylipäätään kannattaa tarkistaa pienten indie-festarien artistikattausta, jos haluaa löytää jotain pinnan alla kytevää nerokasta ja innoittavaa musisointia.
Näitä nykypäivän shamaaneja tarvitaan luomaan taidetta, ja siksi onkin tärkeää käydä läpi historiaa. Historiasta vaikutteet ja ideat nimittäin suurimmaksi osaksi kumpuavat. Rock-musiikki on kuitenkin vielä nuori tapaus, onhan muutama ensimmäisen sukupolven rokkari vielä hengissä.
Suomalaisissa indierock-levytyksissä kuulee iskelmän vaikutuksen. Se on musiikkikulttuurimme vahvuus, ominaisuus, joka erottaa meidät muista maista. Irwin, Koskenkorva ja Rannanjärvi kuuluvat esimerkiksi Panssarijunan tyylissä.
Vaikka käännöskappaleiden ja iskelmän alkuperästä ei voikaan olla kovin ylpeä, tärkeintä on sointi ja tunnelma, jota se sisältää. Sen tyyppiselle musiikille naureskellaan, sitä kuunnellaan virne kasvoilla ja sillä voidaan kiusaannuttaa väki illanistujaisissa. Silti siitä salaa pidetään. Olen ottanut omakseni termin ‘hipster’, enkä enää itse koe siinä solvaavaa klangia. Itseironiaa ei pitäisi joutua selittämään. Vaikka onkin hieman juustoista leimata ja termittää jokaista asiaa, se on vain kätevää ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Underground on syystäkin undergroundia – tarvitaan myös vaativien ihmisten musiikkia, joka pitää erikseen löytää.
https://open.spotify.com/user/spotifyfinland_official/playlist/6AVUFj9DMiavF1ABTCqZkB
Kirjoittanut: Ville Kangasniemi