Tämän turvallisemmaksi ja tasapaksummaksi ei proge pääse: arvostelussa Kaipan ”Children Of The Sounds”
Progressiivisen rockin kulta-ajat koettiin 70-luvulla, jolloin toinen toistaan hienompi julkaisu seurasi toistaan, nostaen uuden musiikin rimaa aina vain korkeammalle. Tuolloin kaiverrettiin kivilaattoihin monta kultaista ohjenuoraa, joita seuraamalla tehdään laadukasta ja mielenkiintoista musiikkia, jonka ytimessä on tahto ylittää itsensä ja luoda monimuotoista säveltaidetta. Yhtyeet, kuten Pink Floyd, King Crimson, Yes, Genesis ja Jethro Tull julkaisivat uransa parhaimpiin luettavat tuotokset ja nousivat osaksi genrensä ikuista perinnettä. Ei siis ole mikään ihme, että ruotsalainen Kaipa on juurtanut uuden ”Children Of The Sounds” –albuminsa vahvasti 70-luvulle. Moni yhtye vielä tänäkin päivänä kokee musiikillisen uskoontulemisen edellä mainittujen jättiläisten loistavan musiikin kautta, ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta oma musiikki saavuttaisi saman jylhän ja koukeroisen estetiikan. Tällaisessa ajattelutavassa piilee kuitenkin oma vaaransa. Progerockin kulta-aikojen kaanonin orjallinen noudattaminen synnyttää musiikkia, joka paradoksaalisesti taistelee progressiivisuuden ajatusta vastaan.
Kaipa ei ole kuitenkaan mikä tahansa neo-progeviritelmä tai sinfonisen progen uusin matkijalintu. Yhtyeen nostalginen reippailu on hyvinkin perusteltua, sillä Kaipa on itse alun perin 70-luvun progebändi. Debyyttialbuminsa vuonna 1975 julkaissut yhtye on pian julkaisemassa neljännentoista studioalbuminsa, joten kilometrejä mittarista löytyy jo kiitettävästi. Alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä vain yhtyeen primus motor, solisti ja kosketinsoittaja Hans Lundin. Yhtyeessä on soittanut retro-progen ihmelapsi Roine Stolt, joka on ollut mukana lukuisissa projekteissa, joista kuuluisimpana miehen oma yhtye The Flower Kings. Jätettyään yhtyeen vuoden 2005 ” Mindrevolutions” –albumin jälkeen hänet korvasi Meshuggahissa parhaillaan tuuraajana soittava, Scar Symmetry –yhtyeestä tunnettu kitaristi Per Nilsson. Rumpupatteriston takana työskentelee Karmakanicista tuttu Morgan Ågren parinaan samaisen yhtyeen basisti ja perustaja Jonas Reingold. Mikään larppaajien orkesteri ei siis ole kyseessä, vaan pelissä on puhdasta know-how:ta. Naisääntä albumilla tarjoilee Aleena Gibson ja viululla lurittelee Elin Rubinsztein.
Mainos päättyy
Vaikka pituutta albumilta löytyy 58 minuuttia, yksittäisiä kappaleita sillä on vain viisi. Lyhin kappale kestää seitsemän minuuttia ja pisin kiitettävät 17 minuuttia. Kuten todettu, albumin soundi on syvästi juurtunut 70-luvulle ilman mitään selittelyjä tai turhia tekosyitä. Tämän tyylin Kaipa osaa folk-ilottelujen ohella, joita tarjoiltiin albumeilla ”Sattyg” ja ”Vittjar”. Duurivoittoinen, hyväntuulinen ja melodisen uppopaistettu musiikki on hakenut vaikutteita lähestulkoon yksinomaan Yessiltä. Lundin kertoo saaneensa albumin musiikkiin innoitusta kesäisiltä pyöräretkiltään Uppsalassa. Ja siltä lopputulos kuulostaakin. Musiikki on harmonisesti hienostunutta, vokaalisesti monipuolista ja grooveltaan iskevää. Nimikkokappale sisältää virtaavaa huilun soittoa, jota säestää seesteinen jousimatto. Aleena Gibsonin huilun lakattua nouseva lauluääni on hyvin omaperäinen; luonnollinen, silottelematon ja rehellinen. Ei sellainen, jonka moni asettaisi musiikkinsa keulaan, mutta joka tuo albumin kappaleisiin aitoutta. Nilsson ottaa tilaa kitarallaan myötäilläkseen joitakin säkeitä ja soolotakseen aina tilaisuuden tullessa. Hänen soittonsa pitkin albumia on teknistä, sulavaliikkeistä ja varsin suvereenia. Nilssonin kitara ei matki liikaa Yesin Steve Howea tai muitakaan progen kitarasankareita, vaan hänen sondinsa on suhteellisen moderni. Lundinin lauluääni muistuttaa todella paljon Jon Andersonia ja hänen suorituksensa albumilla on oikein mukiinmenevä. Rytmiryhmä on tarkka ja iskevä läpi albumin, Reingoldin basson ollessa kuultavissa lähestulkoon jokaisessa kappaleessa, kiitos progessa eniten käytetyimmän Rickenbacker –bassosoundin, joka on aggressiivinen ja diskanttivoittoinen. Ågrenilla on varsin miellyttävä ote ja taipuisa tyyli, jota hän osoittaa erityisesti ”On The Edge Of New Horizonsissa” antaen kunniaa Bill Brufordille.
Musiikillisesti kiinnostavinta materiaalia löytyy ”Like A Serpentinen” tammisista raameista. Kromaattisesti alas laskevan sointukulun jälkeen päästään barokin musiikista ammentavaan osioon, ja kappale sisältää myös mellotronia jäljittelevää soittoa sekä kauniita lauluharmonioita. Puolen välin jälkeen päästään 6/4 ja 5/4 –tahtilajeissa vuorottelevaan osioon, jota vasten Lundin ja Nilsson sooloilevat vuoropuheluna, sekä lopulta yhtäaikaa, basson heittäessä väliin aina välillä omia fillejään. Pian Rubinszteinin viulu astuu mukaan muuntaen kappaleen Renaissance –tyyliseen folk-poljentoon. Sama hyväntuulinen tanhuaminen jatkuu ”The Shadowy Sunlightissa”, jonka introssa Rubinsztein sahaa menemään Reingoldin myötäilessä tätä ylärekisteristään soitetulla, G-duuria mukailevalla vastamelodialla. Kappale on musiikillisesti albumin erilaisin, sen uppoutuessa hieman vakavampaan tunnelmaan säkeistöissään, jossa melodia puetaan tällä kertaa molliasteikkoon, joka hyödyntää kromaattista sekvenssiä. Kappaletta rakennetaan rumpujen iskiessä basson kanssa jykevät, ukkosmaiset iskut, jotka kehittyvät myöhemmin eteenpäin ajavaksi kompiksi Nilssonin tarjoilessa repaleisia tapping-soolojaan figuurin päälle, jota ryhdittää urkujen takapotkuina soitetut iskut. Lopussa palataan jälleen hyväntuuliseen folk –teemaan.
Bändin suoritukset levyllä ovat taidokkaita ja ammattimaisia, sävellykset ovat hienostuneita ja yksityiskohtaisia sisältäen rutkasti kauniita melodioita. Itselläni on kuitenkin ongelmana albumin tasapaksuus ja yksiulotteisuus. Jokainen kappale on kuin yksi iso positiivisesti virittynyt hymni, jota vain venytetään ratkeamispisteeseen. Kaipa ottaa musiikkiinsa progen kauniit tasangot, faunien hyväntuulisen iltapäivämusiikin ja auringonpaisteen, jättäen tyystin kaiken jännitteen, draaman ja eläimelliset bakkanaalit muualle. Asiaa voi ajatella näin: kuvittele Yessin huikea ”Close To The Edge” ilman sen villiä ”The Solid Time Of Change” –osiota ja ota pelkästään ” I Get Up I Get Down”, niin saat hyvän kuvan albumin musiikista. Tällainen eeppinen ja letkeä maaseutuproge on itsessään toki mukavaa ja helppoa kuunneltavaa, mutta se on osittain ongelma. Kaipa ei haasta itseään tai kuulijoitaan tällä albumilla, ja sen oikeutukseksi muodostuu pelkästään säveltäjänsä halu saada levy tehtyä. Retroa progea on mahdollista tehdä jännittävästi ja mielenkiintoisesti; otetaan vaikka rytmiryhmän oma bändi Karmakanic, joka onnistuu luomaan samoista vaikutteista paljon omalaatuisempaa musiikkia. Tai vaikkapa juuri uuden albuminsa julkaissut The Tangent. Albumin kappaleet ovat lähes koko ajan keskitempoista ja tasaista tamppaamista, joka kuulostaa enemmän osaavien progemuusikoiden rutiininomaiselta sunnuntaisoittelulta. Kuuntelukokemus on miellyttävä ja turvallinen, mutta ei mitään, mitä ei jo olisi kuultu.
Mainos päättyy
4½/10
Kappalelista:
- Children Of The Sounds
- On The Edge Of New Horizons
- Like A Serpentine
- The Shadowy Sunlight
- What’s Behind The Fields
Kirjoittanut: Samuel Järvinen
Mainos päättyy