Tampereella vietettiin raskasta puistojuhlaa Sauna Classicin merkeissä

Perjantai

Ensireaktioni Sauna Classiciin, Sauna Open Airin uuteen inkarnaatioon, oli hämmästys. Aluehan on pikkuruinen! Onko tuo tosiaan päälava? Toisaalta Saunan esiintyjäkaartista puuttuivat stadionbändit, ja olihan festivaalin brändäyksessä käytetty lisänimeä “heavy metal garden party”, joten pieni alue kävi järkeen.

Toinen ajatus oli, että onpas kuuma ja kolmas, että taitaa porukka olla vielä jumissa töissä tai matkalla, sillä festivaalin avausbändiä Bloody Helliä oli todistamassa vain muutama sielu. Ja sitten alkoi vielä sataakin, tosin varsin maltillisesti. Bloody Hell suoriutui kelvollisesti hankalasta spotistaan, vaikka mieluummin olisin todistanut bändiä klubiympäristössä.

Päälavan keikkojen välissä anniskelualueen Cover Garden -lavalla kuultiin coverbändejä sekä kasarikaraokea. Itse viihdyin paremmin päälavan järvenranta-anniskelussa, mutta tällaiselle pienemmän kaliiberin festarille coverbändit tarjosivat oivallista taustamusiikkia ja tietysti biletysviboja niille, jotka sellaista kaipasivat.

One Desireen mennessä ihmiset olivat löytäneet jo ihan mukavasti paikalle. Savutehostein kyllästetty show toimi hyvänä lämmittelynä illan konkariesiintyjiä silmällä pitäen. Samalla linjalla jatkoi Shiraz Lane, jonka esiintymisestä paistoi nälkä ja näyttämisen halu. Viimeistään nyt kävi selväksi, että syksyllä Eurooppa saa kokea ensiluokkaisia rokkikeikkoja, kun Brother Firetribe lähtee Shiraz Lanen kanssa kiertueelle.

Illan rokkiputki katkesi vähän ennen yhdeksää. Voi Ensiferum minkä teit! Jos folk metal on viime aikoina loistanut poissaolollaan soittolistoiltani, palasi se niille tämän esityksen myötä heittämällä. Huumorintuoksuinen show oli vahva, hauska ja sopivasti festarimittoihin puristettu. Kyllä tädin kelpasi hoilottaa sellaisia hittejä kuin “In My Sword I Trust” ja “Lai Lai Hei” sekä pistää jalkoihin vipinää “Ahti”-veisun tahtiin. Tekniset ongelmat tuplaintroineen pikemminkin lisäsivät keikan tunnelmaa kuin vahingoittivat sitä. Sami Hinkan, Mahin ja Netta Skågin lavaesiintymistä katsoessa oli vaikea olla hymyilemättä. Hyvä Enska!

Enska-hulluttelun jälkeen pieni hengenveto tuli tarpeeseen. Ei muuta kuin perse penkkiin ja kuuntelemaan Cover Gardenissa rilluttelevaa New Jersey Plays Bon Jovi -coverpumppua. Sitten olikin jo Brother Firetriben vuoro näyttää, miten melodista rockia tehdään suomalaisittain: isolla stadionsoundilla ja paremmin kuin Bon Jovi. Tribe valloittaa siirappisilla ja sokerikuorrutuksella viimeistetyillä biiseillään, ja etenkin laulaja Pekka Heinon karisma sekä vangitsee että viihdyttää. Mikäli yhtyeen tuorein “Sunbound”-albumi ei olisi niin hyvä, saattaisin nurista orkesterin päätöksestä painottaa settilistansa uutuuksiin. “Wildest Dreams”, “Heard It On My Radio”, “Devil’s Daughter” ja “Midnite Queen” ovat vain muutamia esimerkkejä biiseistä, jotka ansaitsisivat tulla soitetuiksi. Toisaalta “Shock”, “Give Me Tonight”, “Taste of a Champion” ja muut “Sunboundin” timanttiset veisut osoittavat, ettei bändin tarvitse nojata ainoastaan vuosikymmenen takaisiin saavutuksiinsa.

Lauantai

Saunan toinen päivä käynnistettiin kiitettävän myöhään, joten kolmeen mennessä ainakin omat akkuni olivat latautuneet tappiin asti. Anniskelualueen Manowar-coverit menivät itseltäni kuitenkin ohi, sillä jämähdin laiskottelemaan päälavan anniskelusta löytyneeseen riippumattoon, ja ehkä ihan hyvä niin, sillä jäin kuulemma paitsi nahkahousuista ja paljaasta perseestä. Ei mikään mahdottoman suuri menetys.

Päälavan avasi niin ikään coverbändi, nimittäin Run For Cover. Sekalaisesta setistä erityisesti Dion “Don’t Talk To Strangers” sytytti, eikä murjottamiseen ollut varaa, niin aurinkoisesti solisti Netta Dahlberg esiintyi. Thunderstonea paikkaamaan tulleen Free Spiritin sen sijaan jätin välistä, koska viileän lonkeron ja vaarallisen mukavan riippumaton yhdistelmä oli liian vastustamaton. Kyllähän siitä kuuli, mutta ei se oikein ollut mun juttu. Kasarikaraokea erehdyin kuitenkin tsekkaamaan hetkeksi, mutta pakenin vikkelästi paikalta. Huh.

Omnium Gatherum on bändi, jonka olemassaoloa en jostain syystä koskaan muista, mutta joka vakuuttaa livenä aina kun paikalle eksyn. On se Markus Vanhala vaan aika epeli kitaransa kanssa.

Itselleni illan kiinnostavin esiintyjä oli Turisas. Orkesterin oli helppo jatkaa siitä, mihin Ensiferum oli jäänyt sisäisen folkkihirmuni herättelyssä ja villitsemisessä. Harvakseltaan keikkaavat hämäläiset tulivat ylpeänä juhlistamaan jo kymmenvuotiaaksi ehtinyttä “The Varangian Wayta”, joka soitettiinkin alusta loppuun. Turisas on mielestäni aina ollut teatraalinen bändi, eikä pelkästään lava-asujen vaan myös esiintymisen ja musiikin puolesta. Keikalla yleisö tosiaan pääsi seikkailulle viikinkien idäntielle: aluksi innostuttiin “To Holmgard And Beyondin” tahdissa, Jarisleifin hovissa kohdattiin komiikan höystämänä tuoppio jos toinenkin ja lopuksi päädyttiin hämmästelemään Miklagardia mahtipontisen “Miklagard Overture” -eepoksen saattelemana. Encorena kuultiin vielä ‘battle metal anthem’ “Stand Up And Fight” samannimiseltä albumilta. Lopetus toimi erinomaisesti, vaikka salaa toivoinkin, että aikoinaan hienoisesta ylikulumisesta kärsinyt Boney M. -cover “Rasputin” olisi tehnyt paluun.

Sauna Classicin paketoi kasaan Stratovarius. Nostalginen esitys tämäkin, mutta Turisaksen kaiken tyhjentävän shown jälkeen power metalin poweri tuntui laimeammalta kuin se olisi ehkä muuten ollut.

Kaiken kaikkiaan Sauna Classic oli onnistunut kokemus. Tunnelmassa oli tosiaan jotain puutarhajuhlamaista: mitään ei tarvinnut jonottaa eikä ihmismassoista ahdistua. Ainoan isomman miinuksen antaisin sateensuojien puutteesta, mutta ei niitäkään onneksi montaa kertaa ehtinyt kaivata.

Teksti: Assi Viljanen

Kuvat: Outo Kuva/Outi Puhakka ja Assi Viljanen