Tampereen festarikesän kohokohta – Tuhdimmat tahdit osa 1/2
Tampereen kesästä löytyy tapahtumia jokaiseen makuun, ja Tuhdimmat tahdit on vakiinnuttanut paikkansa raskaampaan musiikkiin mieltyneiden takuuvarmana täkynä. Kahtena aiempana vuonna tahdit raikuivat keskustan liepeillä Ratinanniemessä, mutta tänä kesänä tapahtuma evakuoitiin Eteläpuistoon Guns N’ Rosesin tieltä. Eteläpuistokin on menneinä aikoina toiminut festarien näyttämönä, sillä paikalla on aiemmin järjestetty muun muassa South Park- ja Sauna Open Air -tapahtumia. Edellisvuoden tapaan oli tälläkin kertaa Tuhdimmilla tahdeilla käytössä yksi esiintymislava, ja esiintyjien määrä on laskenut rajusti sen huippuvuosista. Sitä vastoin bändeillä on nyt hieman pidemmät soittoajat, ja esitysten välissä on hyödyllinen puolen tunnin tuumaustauko.
Saapumiseni ajoitus festariperjantaina oli täydellinen, sillä kaksipäiväiset bakkanaalit aloittanutta Finntrollia spiikattiin lavalle kävellessäni porteista sisään. Vaikkei bändi lukeudukaan omiin suosikkeihini, oli peikkopartion tekemistä ilo seurata aurinkoisen iltapäivän lämmössä. Yleisöryntäys ei ollut Finntrollin soittoaikaan vielä viikonlopun suurin, mutta paikalle vaivautunut väki heittäytyi hienosti bändin settiin, joka koostui niin melodisemmasta kuin rymistelevämmästäkin annista. Fintrollin musiikkiin oleellisesti kuuluvat koskettimet tulivat nauhalta, mikä hieman latisti tunnelmaa, mutta muuten keikka oli mitä mainioin pelinavaus viikonlopulle.
Puolen tunnin sutjakkaan roudaustauon jälkeen pääsi vauhtiin turkulainen Kilpi. Vuonna 2003 perustettu perinteiseen heavy metaliin nojaava yhtye on vanhentunut arvokkaasti, eikä orkesterin keikkakunnossa ole moittimista. Koko Kilpi-miehistö esiintyi energisesti, ja bändin suomenkieliset sekä tunnelmaltaan plussanpuoleiset biisit kirkastuttivat jo entuudestaan aurinkoista kesäpäivää. Tunnin ja kolmentoista kappaleen pituisesta Kilpi-setistä jäi tunne, että tällaisen rautaisannoksen ehtaa kotimaista perinneheviä voisi sopivan tilaisuuden tullen nauttia uudestaankin.
Tuhdimpien tahtien ensimmäinen ulkomaalaisvahvistus Mustasch löi lisää löylyä jo valmiiksi lämpimään iltapäivään kello 16.30. Ottamatta mitään pois ruotsalaisbändien kiistattomasta kyvykkyydestä täytyy silti todeta, että länsinaapureillamme on helppo työ meikäläisten viettelemisessä. Laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammarin ei tarvinnut kuin luikauttaa muutama (kiro)sana suomeksi ja ylistää jaloviinan ylivertaisuutta, niin suomalaisyleisö söi kädestä ja tilasi taiteilijalle juomia, joista riitti koko keikan ajaksi ja pidemmällekin. Hyvin laskelmoitujen repliikkien ohella Mustaschilta löytyi myös jalan alle ja niskalihaksiin meneviä rockralleja, joiden tahdissa kelpasi puida nyrkkiä ja paistatella päivää. Mustaschin soittajanelikko on Gyllenhammaria lukuun ottamatta vaihtunut kokonaan parin viime vuoden aikana, mikä ei kuitenkaan heijastunut negatiivisesti ryhmän yhteispeliin. Mustasch aloitti ja lopetti settinsä hieman erikoisesti samalla kappaleella ”Double Nature”, joka kuitenkin upposi yleisöön hyvin kahteen kertaan esitettynäkin.
Hyvään alkuun päässeet festarit paransivat juoksuaan Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen tullessa soittovuoroon. Siitä alkoikin sellainen neljän huippuyhtyeen suora, ettei paremmasta väliä. Bändin uusi rumpali Aksu Hanttu on tuonut Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen yhteissoittoon aivan uutta virtaa, ja tuolla uudella virralla kelpasi paukutella menemään vuonna 2000 julkaistun ”Itku pitkästä ilosta” -albumin kappaleita. Vaikkei kyseessä ole bändin minulle se tärkein levykokonaisuus, oli silti mieluisaa todistaa kaksikymmentäviisi vuotta vanhojen biisien olevan yhä voimissaan. ”Itku pitkästä ilosta” -albumin lisäksi bändi ehti soittaa kolmen kappaleen encoren, johon sisältyi uutuussingle ”Idänjuna” sen syyskuussa ilmestyvältä albumilta ”Tuomiojärvi”.
Tuhdimpien tahtien vakiovieras Lordin keikka käynnistyi kitarateknisten ongelmien riivaamana. Alun kompastelusta huolimatta seuraava reilu tunti oli puhdasta kasarirockin juhlaa, kun Lordi tykitti tusinan verran ikivihreitä hittejään uudemmalla materiaalilla höystettynä. Vaikka setti oli suureksi osaksi sama kuin maaliskuussa koettu ”Limited Deadition” -albumirundin ensi-ilta Tavara-asemalla, mahtui mukaan pari yllätystäkin. Uudelta albumilta pomittu ”Fangoria” kuultiin livenä nyt toista kertaa, ja aina yhtä vakuuttava voimaballadi ”It Snows in Hell” teki paluun pienen tauon jälkeen. Kappaleiden välissä Mr. Lordi jutteli yleisölle rennon letkeään tyyliinsä, ja erityispisteet hän korjasi muistelemalla lämpimästi aiemmin soittanutta Timo Rautiainen & Trio Niskalaukausta. ”Hellizabeth”-kappaleen poukkoilevan intron laulajamonsteri valjasti itseironisen spiikkaamisen välineeksi, mikä tuntui omaan makuuni hieman teennäiseltä ja tarpeettomalta keinolta kuluttaa soittoaikaa. Muutoin keikasta jäi oikein positiivinen fiilis kuten Lordi-illoista yleensäkin. Aion ehdottomasti mennä todistamaan bändiä livenä taas seuraavan tilaisuuden tullen.
Niin ikään tuttu Tuhdimmat tahdit -kävijä Amaranthe vastasi illan toisesta, joskaan ei viimeisestä, annoksesta rautaista ruotsalaismetallia. Tämän kertainen festarikeikka oli minulla järjestyksessään neljästoista kohtaaminen Amaranthen kanssa, mutta koska edelliskerrasta oli ehtinyt vierähtää jo yli kolme vuotta, vaikutti bändi omiin näkö- ja kuuloelimiini taas raikkaalta. Bändin viime vuonna ilmestyneeltä ”The Catalyst” -albumilta oli settiin selvinnyt kolme kappaletta, ja monet vanhoistakin biiseistä olivat sellaisia, joita en ollut puhkikuunnellut loppuun, ja ne vaikuttivat siksi tuoreilta. Vaikka Amaranthe onkin säilyttänyt tasaisen laadun kautta diskografiansa, ei pääse mihinkään siitä, että ensimmäistä kahta levyä edustanut hittiputki ”Amaranthine”, ”The Nexus” ja ”Call Out My Name” keikan loppupuolella potki kaikista parhaiten. Välispiikeissään laulaja Nils Molin muisteli muun muassa, että Suomi oli yksi ensimmäisistä maista, joka toden teolla otti kopin Amaranthesta, ja bändillä on täällä edelleen vankkumaton fanikunta kuten yleisöryntäys ja hurmoksellinen vastaanotto Tuhdimmilla tahdeilla todisti.
Festariperjantain ruotsalaisinvaasion täydensi HammerFall. Olen melko myöhäisherännäinen bändin suhteen, ja tämä olikin vasta toinen kerta, kun todistin yhtyeen livenä. Ensikohtaaminen tapahtui vuosi takaperin Hellsinki Metal Festivaaleilla, eikä meno tuosta ainakaan huonommaksi ollut muuttunut. Orkesterin ehdottoman positiivissävytteinen ja melodinen voimametalli oli juuri sitä, mitä mieli ja keho kaipasivat pitkän festaripäivän päätteeksi. Keikan avanneesta ”Avenge The Fallenista” käynnistyi reilun tunnin mittainen musiikillinen terapiasessio, jonka aikana ei kulmia kurtisteltu eikä kengänkärkiä tuijoteltu. Seremoniamestari Joacim Cansin ja bändin perustajajäsen Oscar Dronjakin johdolla HammerFall piti yleisön viihtyvyydestä mitä parhainta huolta, vaikka osa olikin jo poistunut paikalta keräämään voimia seuraavan päivän koitoksiin. Vapauduin HammerFallin otteesta vasta viimeisenä kuullun ”Hearts On Firen” loppusointujen haihduttua pimenevään iltaan.
Kuvat: OutoKuva