Tanzien kahden vuosikymmenen taa – Lemonatorin ”The Waltz” parinkympin ikään

Briteissä oli ysikytluvulla Oasis ja Blur, Suomessa ja Supperheads. Vastakkainasettelu bändien välillä vaikutti aikanaan keinotekoiselta, median luomalta kilpailutilanteelta. Toki bändien lausunnot puoleen ja toiseen vaikuttivat osaltaan hakemalla haettaviin eroavaisuuksiin ja kaltaisuuksiin yhtyeiden välillä. Suurimpana erottavana tekijänä oli kuitenkin kenties bändin menestys – Oasis peittosi Blurin, Lemonator puolestaan Supperheadsin jne.

Lemonator ehti vaikuttaa suomalaisessa musiikkiskenessä parikymmentä vuotta: Yhtye perustettiin vuonna 1993, ja viimeiset keikat soitettiin syksyllä vuonna 2015. Yhtye lokeroitiin hyvin usein melodisen popin alle.  Onpa sitä kuvailtu ”malliesimerkkinä [90-luvun] hajuttomasta ja mauttomasta, väkipakolla duurissa kulkevaksi, tyhjäkäynnillä rämiseväksi ja mitäänsanomattoman trendikkääksi kitarapopiksi” (Nissinen, M. (26.2.2019) Särkyneet: ”Sinä Nouset” – Helkkyvää, elämänmakuista punk-poppia.)

”The Waltz” julkaistiin syyskuun eka vuonna 2000 ja se on epäilemättä yksi genrensä ehdottomia onnistumisia. Kokonaisuutena albumi on erittäin vahva esitellen hieman erilaisen Lemonatorin. Kautta levyn kuullaan klassisia popsärökitarariffejä ja akustista kitaraa. Upeat bassolinjariffit kuljettavat biisejä jonnekin kauas pitäen biisit kuitenkin kiinni tässä ja nyt. Normaalisti basso kuullaan alemmilla taajuuksilla sykettä tuomassa. ”The Waltzilla” basso nykii biiseihin sellaista tunnelmaa, joka on aivan omalla tasollaan. Albumin kaunis melankolia ei lässäytä tunnelmaa, vaan biiseissä on voimaa ja ne hyökyvät juuri sopivalla tavalla päälle.

Levyn aloittava ”One Last Day” osuu maaliinsa. Särökitara vie mennessään. ”California” lienee jokaiselle Levottomat-elokuvan nähneelle tuttu kappale. Elokuva nousi ilmestyessään julkisuuteen suuren kohun saattelemana siinä esitettyjen lukuisten aktien vuoksi. ”That One Touch” on albumin ehdoton helmi. Sen kuuntelu kerta toisensa jälkeen ei tee kipeää, ja kertsi on ehdottoman ihq. Kurjen äänessä kuuluu pehmeyttä, ja sanat on osoitettu suoraan kuulijalle. Kohdasta 3.17 alkavat elämäni lohduttavimmat sekunnit.

I Don’t Want To Live Forever” ja ”Stars & Satellites” joutuvat tällä kertaa siihen ihan ok -lokeroon. Tunnustan, että skippaan ne aika ajoin sille päälle sattuessani. ”In Your Worldin” äänimaisemaa maalaavat kitaranäppäily sekä tunnelmoiva basso. Kappaleen tiedoissa mainitaan myös huilu, jota en harmikseni tunnista. ”You’re Left, I’m Rightilla” korostuvat upeat bassolinjat, jotka vievät kappaleen aivan uusiin sfääreihin. Taustalauluissa kuullaan Jonna Tervomaata.

The Unbreakable Two”- ja ”You Stole My Heart” -kappaleiden kertosäkeistöissä kuullaan korostuneesti koskettimet, ja viulu-, alttoviulu-, sello- ja trumpettivirtaa. Ensin mainitun kappaleen kohdasta 3.39 lähtee vyörymään osa, jota kuuntelin albumin ilmestymisen aikaan repeatilla.

Bändin laulaja-kitaristi Lasse Kurki kommentoi viimeisten keikkojen alla bändin tarun loppua (Högmander, V. (26.8.2015) Bändin puheenvuoro! Lemonator heittää lusikan nurkkaan 20-vuotiaana.): ”Ei kai mikään taru ole lopussa ennen kuin joku heittää oikeasti lapiolla hiekkaa päälle, mut nyt tuntuu siltä, ettei vaan riitä aika tai energia aktiiviseen bändin pyörittämiseen. On perheet, duunit, lomat, nurmikonleikkuut sun muut, jotka menevät rokkihommien edelle, niinku tässä iässä vähän pitääkin”, ja jatkaa todeten, että ”Helpottaa, kun oma napa ei olekaan enää koko universumin keskipiste. Mut ihan törkeen hauskaa on ollut soitella yhdessä pitkästä aikaa. Rock’n’Roll ei kuole koskaan”.

Kiitos Lasse, Antti, Risto ja Kelly!

Kommentoi julkaisua