Tarinoita Japaninmeren tuolta puolen – arviossa Ryujinin uutuusalbumi ”Ryujin”

Koska kotimainen Whispered viettää hiljaiseloa eikä samuraimetallin nälkä tunnu hiipuvan, on aika suunnata katse Japaninmeren tuolle puolen. Hokkaidossa päämajaansa pitävä, vuonna 2011 Gyze-nimen alla perustettu ja nykyisellään Ryujin-nimellä operoiva metalliryhmä on oivallista täsmälääkettä erikoisemman metallimusiikin puutostilaan. Yhtyeen uutuusalbumi “Ryujin” heittää kuulijan niskaan eksoottisen metallikimaran, joka sekoittaa samaan pakettiin japanilaisia perinnesoittimia, melodisen kuolonmetallin raskautta, voimametallin lennokkuutta sekä J-popista tuttua tarttuvuutta. Lisänäkyvyyttä albumille tuo tuotantovastuussa oleva Trivium-nokkamies Matt Heafy, joka myös vierailee monessa kappaleessa.

“Ryujin” tuntuu alkuun turhankin hankalasti nieltävältä tapaukselta. Paperilla yhtyeen luoma metallisekoitus epäilyttää ja synnyttää pelkoja jonkinlaisesta huumoriryhmän tuotoksesta. Se on kuitenkin kaukana totuudesta. Ryujinin takoo musiikkiaan väkevästi ja tositarkoituksella, eikä missään vaiheessa lähdetä kainalopieru-osastolle tai vitsipuolelle. Suoraa verrokkia bänditovereiden joukosta on hankala nimetä, mutta jos vaikkapa Ensiferum ammentaisi musiikkinsa folk-elementit samuraisaaren kulttuurista ja bändin jäsenistö katsoisi kuukausikaupalla animea yhteen menoon, voisi lopputulos muistuttaa hyvinkin paljon Ryujinin ilmaisua. Ja mikä parasta, homma toimii. Alkuhämmästyksen jälkeen yhtyeen moneen taipuva metallimusiikki ihastuttaa ja vie vastustamattomalla tavalla mennessään.

Ilmaisun monipuolisuus näkyy hienosti kappaleissa. Räväkästi rähisevä “Gekokujo” osoittaa kaapin paikan heti kättelyssä tarjoten munakasta kitarointia, monikerroksista äänimaisemaa sekä komeita melodioita perinnesoitinten tukiessa kokonaisuutta mainiolla tavalla. “The Rainbow Song” taas heittää silmään kepeämpää vaihdetta ollen kiekon tarttuvimpia vetoja. “Scream of the Dragon” on puolestaan kertsissään niin popia, että osio sopisi helposti minkä tahansa animen soundtrackille. Paikoitellen osataan myös rauhoittua, erityisesti ”Saigo No Hoshi” lipuu kuin tyynesti virtaava joki ollen albumin kaunein kappale. Loput biiseistä sekoittavat yhteen lukuisia elementtejä eri painotuksin kuulostaen kautta linjan laadukkailta ja viihdyttäviltä. Vain muutaman kappaleen aikana ruuti vaikuttaa kastuvan, ja toisaalta hetkittäin ylitselyövä soolotykittely tuntuu lähinnä itsetarkoitukselliselta nysväämiseltä. Myös kiekon loppupuolelle ympätty englanninkielinen versio ”Saigo No Hoshi” -herkistelystä on täysin tarpeeton.

Ryujinin uutuusalbumi herätti etukäteen monia epäilyksiä. Erityisesti Matt Heafyn toistuva nimen tiputtelu eri yhteyksissä synnytti huolta siitä, pyritäänkö nimekkäällä tuottajalla ja vierailijalla tilkitsemään materiaalin mahdollisia heikkouksia. Niin ei kuitenkaan ole. Tuotanto toimii, ja vierailevat tähdet tuovat pääsääntöisesti mukavaa lisäsävyä muutenkin toimivaan ilmaisuun. “Ryujin” seisoo tukevasti omilla jaloillaan ja on albumi, josta on pakko nauttia.