Tarkoitus ja käytännön toteutus – arviossa FM2000:n ”Happohotelli”

Pieksämäki – tuo erityisen luovasta hulluudestaan tunnettu savolaispitäjä on totutusti suoltanut kaikennäköistä vaihtoehtoista tärinää ja rämpäkettä vuosikymmenten varrella. FM2000 lukeutuu erääksi näistä. Yhtye ei koskaan ole musiikillisesti ollut mikään aidan itsestään selvimmältä tai matalimmalta kohdalta ylittäjä, mutta kahdeksannella pitkäsoitollaan se pistää kertaheitolla homman lekkeriksi. Siitä, oliko kyse pakon sanelemasta uudistuksesta vaiko silkasta taiteellisesta neronleimauksesta, ei arvostelun kirjoitushetkellä ollut allekirjoittaneella tietoa.

Ennen kaikkea homma tapahtuu kuitenkin niin, että räyhäkkänä livebändinäkin tunnettu ja todistettu FM2000 on studiossa päättänyt ottaa rähisevän punkimman perkussiivisen jyskeen tilalle Logicista tai rumpukoneesta dub stepistä muistuttavat rumpuloopit apuun, ja kyhännyt niille perustuksille uusimman, äkkiväärän, kitararäimepitoisen, järjestyksessään kahdeksannen pitkäsoittonsa ”Happohotelli”. Nyt mennään ikään kuin peli- ja klubimaailman soundeilla, ja vastoin kaikkia uskottavuutta tavoittelevan punk rockin prinsiippejä – tai juurikin niille leppoisasti naureskellen. Yhtyeen pirtaan on aina käynyt toki kaikenmoinen hulluttelu ja vakavien sekä hämäräperäisten asioiden päälaelleen keikauttaminen. Ratkaisu kuulostaa kuitenkin valitettavan halvalta vitsiltä.

Lyyrisesti mukana vilahtelevat koivikkoon ampaiseva Nikolai, metrilaku, ja muu helvetin outo ja ehkä omaperäinen lyyrinen sanailu, josta ei lopun viimein ota tolkkua perkelekään. Ehkäpä etukäteen on valmiiksi mietitty, että ei tarvitsekaan. ”Tahintie 45” tosin tuntuu viittaavan Pieksämäen keskustaan, mutta siihen se jääkin. Joka tapauksessa FM2000 silminnähden nauttii yleisön kustannuksella hämmentämisestä ja kappaleiden dramaattisten ja voimallisten osien läskiksi lyömisestä, eikä siinä mitään. Savolaesta viäräleukassuutta sitä pittää olla.

Allekirjoittaneella homma tökkää siihen, että albumin syihin kätketty runsas humoristinen ilotulitus ei kryptisyydessään aukea yhtä soljuvasti, kuin mitä sen tekijät tarkoittivat aukeavaksi. Sen päälle, kun pseudo-hassuttelua tulee kaatokuormana enemmän kuin mitä vastaanottajan sietokyky jaksaa kantaa, vääntyy naama ikävän väkinäiseen hymyyn.

Onhan näitä poikkitaiteellisia vispaajia toki ennenkin ollut susirajan takana. Motelli Skronkle, varhainen YUP, pieksämäkikytköksiset Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Vox Flatus, Tekramütisch, Circle ja lukuisat kellariyhtyeet, kuten Surque soivat sulassa sovussa FM2000:n kanssa samassa ironisen epämusiikillisessa kotimaisessa kaanonissa tasavertaisina tekijöinä. Tässä vertailuasetelmassa ”Happohotelli” jää teoksena kuitenkin vain yhdeksi tarkoitukseensa nähden rasittavaksi tekeleeksi.