Tasokasta monipuolisuutta – arviossa External-yhtyeen ”Dreamscapes”

Moderneilla pehmeillä ja tasokkailla soundeilla operoiva External on julkaissut viimmein toisen täysipitkän albuminsa ”Dreamscapes”. Progressiivisen jämerää vaihtoehtomusiikkia soittava External on demoaikoinaan soittanut pitkälti thrash metalia, mutta kehittänyt tuotantoaan sittemmin varsin monipuoliseen suuntaan. Pelkäksi metalliksi tätä ei voi siis enää laskea, mutta raskaampi kitara ja samansuuntainen tunnelmanluonti kuuluu yhä yhtyeen musiikissa.   

Vuoden 2018 debyyttialbumin ”The Blurry Horizon” jälkeen External julkaisi vuonna 2020 ”Stillness” EP:n, joka vaikutti sekä irtiotolta debyytistä että välityöltä. Uunituore ”Dreamscapes” palaa bändin ytimeen ja ydinosaamiseen, jossa sekä herkkyys että raskaan melodinen soitto paiskaavat kättä. Yhtye on herkän ja rajun ulosannin ristisiitoksessa periaatteessa ja yksinkertaistaen kuin Opeth, kuulostamatta kuitenkaan varsinaisesti Opethilta. Jotain samaa löytyy myös Porcupine Treen ja Dream Theaterin suunnalta, etenkin kitarasoundien puolesta, jotka ovat modernin sliipatut ja sitä kautta varsin selkeät. Soitto on kellontarkkaa, olematta itsetarkoituksellisen virtuoosimaista, tai muutenkaan taitojen esittelyä. Jos taitoja esitelläänkin, asia on puettu kappaleeksi musiikkia, joka tarjoillaan kuulijalle alusta loppuun ikään kuin palana veistosta jota ihailla. 

Rähjäisyys, jota saattoi kuulla vielä Externalin debyytillä ja demoilla, on albumilla jätetty pienempään osaan. Rajumpi ilmaisu näyttäytyy kokonaissoinnissa pikemminkin nyansseina ja energianpurkauksina, kuin täysin raakana ja irrallisena örinä-osaston kohkaamisena. Kuten vielä Externalin debyytillä sai asian kokea. Mainio ”Last Fading Color” tuo taitavasti esiin näitä dynaamisia nyansseja, esimerkiksi tyylikkäällä riffittelyllä ja koko yhtye taustalla kitaraa tukien. Myös kappaleen loistava kertosäkeistö pitää Externalin siinä elementissä, mitä kuultiin jo debyytin aikaan. Eli itsevarmaa kokonaisuuden hallintaa sopivalla tarttumapinnalla.

Heti perään kuultava ”Lucid” on herkkääkin herkempi, mutta raskas kappale. Laulaja-kitaristi Aleksi Haukkaluoma hempeilee äänensä kanssa taitavasti, tuoden mieleen jopa Islannin muutaman vuoden takaisen Euroviisuedustajan Dadi Freyrin äänen. External pelaa ja peilaa kontrasteilla musiikin välillä. Tällä albumilla asia on tuotu aiempaakin monitahoisemmin esille, sillä kontrastia ei ole ainoastaan välillä rankka-hempeä tai raskas ja keveä, vaan musiikissa kuuluu todenteolla hienosti miksattuja kerroksia esimerkiksi akustisemmista instrumenteista. Tai kuten muutama kappale osoittaa, myls konesoundeista tavallisen bändisoiton rinnalla. Mukana on nauhatonta bassoa, syna-bassoa, saxofonia sekä pianoa ohjelmoitujen jousien lisäksi. Välillä soitto yltyy pelkästään instrumentaaliksi ja sitä kautta jopa kapakka-jazzin puolelle. Kontrasti ennen kaikkea massiivisen ja hillityn välillä, on ryhdikkään tyylikäs. Mainio ”Sudden Waves” on tästä elävä esimerkki. 

Myös kummallinen ”Ghost House” on albumilla mahtava tekele. Mukana biisissä on raskasta kitarointia jopa djentin hengessä, jonka tunnelmallista sävyä täydennetään hieman konerummuilla ja viipyilevällä kitaroinnilla. Myös raaempi laulu tulee ilmaisuun mukaan biisissä, mitä jo ehti hieman kaivatakin albumin edetessä. Lähes demonisen painajaismainen tunnelma vaihtuu kappaleessa taiteellisemman ja kokeilevamman ilmaisun pariin hetkessä kuin teatteriesityksessä. Eikä kappaleen soittopuolesta taitoakaan tunnu puuttuvan. 

Externalin ”Dreamscapes” on todella monipuolinen albumi, verrattuna yhtyeen aiempiin tuotoksiin. Sillä kokeillaan jopa hiphopin ja triphopin peruselementtejä yhdistettynä progressiivisen metalin ja djentin draaman kaareen. Mukana voisi sanoa olevan ”ihan kaikkea”, eikä mikään kuulosta järin päälleliimatulta tai teennäiseltä. Jos Externalin debyytti ”The Blurry Horizon” hipoi kaikkien aikojen parhaiden Suomessa julkaistujen debyytti-albumeiden tasoa, jatkaa ”Dreamscapes” siitä entistäkin osaavammille, kokeilevammille ja monipuolisemmille tasoille. Tietyllä tavalla varman päälle vetäen, mutta samalla fanikuntaa palkiten. Parhaassa tapauksessa sitä myös kasvattaen.

Tietyllä tavalla ”Dreamscapes” on musiikkia musiikkinörteille. Hienointa albumissa on, että yhtyeellä ei ole kiire suorittaa mitään, kuten monella progressiivisen metalin yhtyeellä on usein tapana tehdä. Soittotaito ja luovuus välittyy ainutlaatuisella tavalla vaivihkaa sävellyksiä palvellen, mikä on harvinaista nykyaikana. Externalia voi verrata kaikkeen ja ei voi verrata samaan aikaan oikein minkään muun yhtyeen ulosantiin.

Albumista voisi todeta yhtyeen kuulostavan sellaiselta, että ikään kuin Björk olisi rynnännyt Dream Theaterin äänitysessioihin Anatheman albumi mukanaan, mutta mielessään Mozartin nerous ja alkanut sanelemaan mitä pitäisi tehdä. Hittimusiikkia External ei onneksi yritä olla, mutta tarjoilee silti samaistumispintaa hyvin moneen suuntaan. ”Dreamscapes” on lähes varmasti vuoden monipuolisimpia albumijulkaisuja koko maailman mittakaavassa, ainakin progressiivisen metalin genressä.