Tätä suomalainen musiikkiskene aikoinaan tarvitsi ja tarvitsee edelleen – arviossa WÖYH!-yhtyeen 10-vuotias debyytti “Ikkillyk”

On vierähtänyt jo kymmenen vuotta siitä, kun Hyyrysen veljekset Antti ja Jussi päättivät lyödä ”wöyhöttävät” muusikonpäänsä yhteen ja tehdä yhdessä musiikkia. Stam1nasta ja YUP:sta tutummiksi tulleet muusikkoveljekset ottivat vierailijaksi monissa sävelissä kylvetyn toverin nimeltä Anssi Nykänen, jonka legendaarista rumpalistatusta ei voi kiistää. WÖYH! ja “wöyhötys” oli syntynyt unohtamatta kuitenkaan useita muita muusikoita, joihin lukeutuivat muun muassa kosketinsoittaja Antti Pitkäjärvi ja puhaltimia soittava Aleksi Ahoniemi.

Yhtyeen alkutaival pohjaa alun perin Stam1nan televisiossa esittämään “Lokki” a cappellaan. Sen pohjalta vähitellen kohti äkkiväärempää ja kimurantimpaa ilmaisua kohonnut WÖYH! päätti “wöyhöttää” lisää eli tehdä käytännössä sitä, mitä se haluaa. “Ikkillyk” on albumi, jota ei voi ottaa liian vakavasti, mutta joka on samaan aikaan täysin tosissaan musisoitu mestariteos. Kuin pala hienointa suomalaista taidetta. 

Avauskappale “Ikkillyk” liikkuu erittäin progressiivisilla ja teknisesti toteutetuilla vesillä. Voisi todennäköisesti jopa sanoa, että kyseessä on albumin vahvimmin WÖYH!:n ideaa ilmaiseva kappale. Kappale on samaan aikaan helposti kuunneltava ja kuulijaa haastava. Se on taidonnäyte siitä, miten rajoja voi murtaa samaan aikaan, kun rajapintaan piirretään viivaa muiden hyväksyttyjen ja hävyttömien ideoiden keskellä. Albumin sanoitukset olivat, ja ovat edelleen, vähintään yhtä äkkivääriä kuin itse musiikki. Tapa, jolla sanoituksia on laulullisesti toteutettu, on kuulijaa imarteleva mutta myös haastava. Albumilla voi kuulla kappaleesta riippuen yhtä paljon mukana laulettavuutta kuin sitä, että on hiljennyttävä kuuntelemaan ja samaan aikaan ajattelemaan kuulemaansa, mistä esimerkkinä albumin musiikkivideohitit “Lokki” ja “Hieho”. Myös “Kaskelotti” poukkoilee kappaleena mukavasti siten, että sitä joko rakastaa tai vihaa. “Kalasatamaan” rockaa puolestaan helpomman oloisesti säästäen kuulijan keskittymisnystyröitä pahimmalta, vaikka kappale progressiivinen onkin. 

Jo mainittu haastavuus ja sen vastapainona toimiva helposti kuunneltavuus ovat seikkoja, joiden ansiosta WÖYH!:in voisi jakaa myös muiden genrejen alle kuten vaikkapa lastenmusiikkiin. Sanoituksien sisältönä on kuitenkin puheenparsia, jotka ovat sukua esimerkiksi Vesa-Matti Loirin 1970-luvun harvinaisemmille merirosvo-aiheisille tuotoksille. WÖYH! on samalla lastenmusiikkia nimenomaan aikuisille sen vakavasti toteutetun vuoroin iloisen ja vuoroin hämmentävän musiikillisen sisältönsä vuoksi. Se luo mahtavan kontrastin juuri jollekin todella uniikille asialle, jota myös ”wöyhötykseksi” edelleen kutsutaan.

WÖYH! saattaa vaatia kuulijalta hieman vihkiytymistä proge-genreen, tai sitten ei. Toisaalta WÖYH! on “Ikkillyk”-albumillaan varmasti tutustuttanut uusia kuulijoita Suomi-progen kurittomaan ja mielenkiintoiseen maailmaan: mitään ei pyydellä anteeksi, eikä mitään toisaalta hävetä tai nöyristellä. Albumilla on tunnelmia verrattain paljon, ja tarinankerronnallisuus on vahvasti läsnä niin sanoituksissa kuin sävellyksissä. Jos WÖYH! olisi tuote, jota saa päivittäistavarakaupan maitohyllyltä, ansaitsisi se Joutsenmerkin. Toisaalta WÖYH! ja etenkin ”wöyhötys” on niin uniikki keksintö, että se voisi viimeistään apokalypsin jälkeen, elossa löytyessään olla potentiaaliltaan Unescon aineeton perintökohde. “Ikkillyk” on albumi, jota voidaan pitää klassikkona sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi juurikin edellä mainituista syistä, ja se oli suomalaisen rock-skenen albumiklassikko jo oikeastaan ilmestymisvuotenaan 2013 uutuudenviehätyksensä vuoksi.