Useimmiten oma mieltymykseni musiikista, varsinkin punk-painotteisesta, jakautuu pitkälti kahteen sektoriin: melodiseen kevytkikkailuun melankolisella mutta hyvän mielen puserruksella, ja sitten siihen suoraan blast-huutoon, mitä luukutat autossa ylinopeudet lasissa, sentteriä heilutellen peräänkuuluttavalle.

Pelkotilan tuore pitkäsoitto, ”Pelon Ilmapiiri” kaartuu varmoin liikkein jälkimmäisen puolelle, tuoden kuitenkin ohuen siivun ensimmäistä mukanaan.

Levyn pyörähtäessä käyntiin suoraviivaisesti ”Itsekkyyden Diktatuuri” -kappaleella, ei ainakaan allekirjoittaneella vielä viisari värähtänyt suuntaan eikä toiseen, antaen jopa pienen pettymyksen tunteen tulevasta. Kuitenkin kitaristi-laulaja Otto Dryggin raivokkaan huutamisen jatkuessa toi kertosäkeistön kevyellä melodialla varustettu kitarariffi mielenkiinnon takaisin, antaen vauhtiin uuden, melko Aivolävistysmäisen, näkökulman.
Siitä lähtien levy työntääkin varmoin askelin eteenpäin, ja viimeistään ”Mitättömyys” -kappaleen c-osa pysäyttää kuuntelijansa taas hetkeksi fiilistelemään kitaroiden keskenäistä harmoniaa kuitenkaan läträämättä sillä liikaa tai liian pitkään.

Tässä vaiheessa albumia on yhtye saanut jo jakamattoman huomioni ”Musta Taivas” -instrumentaalillaan ja sitä seuraavalla ”Toinen Tie” -kappaleellaan, joka eteni välittömästi kärkikastiin kuulemistani Pelkotilan raidoista nostattavalla introllaan. Tällaisena maanisena kitaramelodioiden ylikäyttäjänä tämä menee väistämättäkin omaan piikkiin, mutta uskallan väittää, että se on kaikkea muuta kuin huono asia tuoden yhtyeelle varmaa kuulijakuntaa myös hieman vähemmän grindcore-henkisistä harrastelijoista.
Tästä syystä levyn voittajaksi selviytyikin debyytin nimikkokappale ”Pelon Ilmapiiri”, mikä ei jätä meininkiä laahaamaan missään välissä, ajoittain hitaammasta kompista huolimatta, pitäen koko paketin mielenkiintoisena ja yllätysrikkaana.

”Pelon Ilmapiiri” käsittelee ihmisten eriarvoisuutta ja epätoivoista taistelua sitä vastaan. Vaikka jotkut voisivat pitää aihetta kohta jo puhki kuluneena ja hieman stereotyyppisenä, hoitaa Pelkotila vokaaliosuudet maaliin kuitenkaan toistamatta itseään kappaleiden välillä. Ja niinhän se menee, että aiheesta huudetaan niin pitkään kuin aihetta on, joten linja pysyy edelleen ajankohtaisena.

Kirsikkana kakun päälle on albumi saatu myös kauniisti pakettiin äänenlaadun suhteen, mikä on mielestäni aina peukalon noston arvoinen juttu tyylilajiin katsomatta. Tästä onkin yhtyeen omaa basisti-laulajaa Niikka Liusta kiittäminen miksauksen ja masteroinnin osalta. Homman nimi on siis todellakin DIY.

8½/10

Kappalelista:

1. Itsekkyyden Diktatuuri
2. Puutteellinen Ihminen
3. Mitättömyys
4. Musta Taivas
5. Toinen Tie
6. Luovuttakaa
7. Pelon Ilmapiiri
8. Itsesääli
9. Huominen Jää

Pelkotila Facebookissa

Kirjoittaja: Simo Timonen