Täyttä dynamiittia – klassikkoarviossa Diablon 20 vuotta täyttävä ”Renaissance”

Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sitten tamperelaistuneemman kalajokelaisorkesteri Diablon kakkosalbumi ”Renaissancen” julkaisun. Aikansa suomimetallin rinnalla melko uudenlaisena kotimaisena raskaan musiikin toimittajana alkujaan tutuksi tullut ryhmä ”hevisaunoineen” alkoi kakkosalbumin aikaan elää jo jonkinlaista laajahkoakin kulttisuosiota. Elettiin aikaa, jolloin kesät olivat lämpimiä, talvet todellakin pitkiä ja ”hevi paskimmillaankin parasta”. Vaan paskuudesta huolehti melko lailla jokin muu orkesteri kuin Diablo, mikä selittänee yhtyeen vakaan suosion vielä nykypäivänäkin. Jopa ilman isompia vuosittaisia julkaisuja tai kiertueita.

”Renaissance” on jämäkkä paketti. Jopa dynaaminen, jota myös orkesterin tehokaksikko Nygård (huuto ja kitara) ja Utriainen (kitara) on allekirjoittaneen muistin mukaan albumia tehdessään peräänkuuluttanut. Jämäkkyys ja dynaamisuus kimpoavat albumilla ennen kaikkea sen soundeista, joita ruuvaamassa Fantom Studion syövereissä on yhtyeen ohella ollut Samu Oittinen. Kitarat ovat ennen kaikkea todella tasaisen karhealla särösoundilla varustetut. Melodiat ja leadit kulkevat komppauksen peesissä veturin varmuudella. Ja ennen kaikkea rumputyöskentelyn täsmällisyys on ”Renaissance”-albumilla yhtyeen mukaan hypänneen Heikki Malmbergin toimesta kellontarkkaa, joskin samaan aikaan hyvinkin groovaavaa.

Avauskappale ”Angel” ennakoi nimellään jotain ihanaa ja lempeää mutta on jotain lähes päinvastaista, mikäli käsite koston enkelistä on jotain muuta kuin omaa mukavuusaluetta. Siitäkin huolimatta kappale tempaisee mukaansa skeptisemmänkin metallin kuuntelijan ja saa takomaan, jos ei nyrkkiä niin ainakin päätä, poljennon tahtiin. ”Kosto on suloinen” kuten sanonta kuuluu, mutta niin on myös asenne, jonka pauloihin kappale kuulijansa kietoo. 

”Icon Of Flesh”, ”Tunnel Of Pain”, ”C22” ja ”Creatures Of Deception” on avauskappaletta seuraava biisirypäs, joka hakee vertaistaan jopa useat Diablo-albumit huomioiden. Puhumattakaan sitten mistä tahansa muusta suomimetalliklassikosta tai edes maailmanluokan raskaan musiikin merkkiteoksesta. ”Renaissancen” ensimmäisestä puolikkaasta tekee tehokkaan muun muassa se, että kappaleet ovat juuri niin pitkiä kuin on tarpeen. Ideat on luotu, jalostettu ja hiottu niin, että selvästi vain parhaat niistä ovat läpäisseet filtterin ja jääneet lopputulokseen.

Kappaleita voisi kritisoida todennäköisesti ainoastaan helpoista ratkaisuista kertosäkeistöjen osalta, joskaan kappaleiden nimiä ei alkuviisikon kohdalla toisteta häiritsevästi kuin parissa kappaleessa. Ja mikäpä esimerkiksi pelkistettyä ”Icon Of Flesh” -huutoa on kuunnellessa, kun se on toteutettu albumille niin, että vokalisti Nygårdin äänijänteistä on varmasti saatu ulos se paras mahdollinen suoritus. Laulusuoritus on kaiken lisäksi yhtä väkevää vieläpä läpi koko albumin.

Erityismaininta täytyy antaa ainakin ”C22”-kappaleen melodiaa mukailevasta huutotyylistä, joka on varmasti ollut ääntä kuluttavaa. Sen lisäksi, että se on suvereenia ja sellaista, johon vain harva kykenee. Korvanystyröitä kutkuttelee jonkin verran myös Steve DiGiorgion (death)-tyylinen Virtasen Aadolfin nauhaton basso ja sillä soitettu basso-lead, joka takaa sellaisia asioita, minkä vuoksi Diablo on yhtye, jolta ei sen suosiota ainakaan hevillä viedä. Musikaalisuus nostaa päätään tässäkin juuri oikeassa kohdassa luoden mahtavaa tunnelmaa ja ehkäisten kokonaisuuden tasapaksuutta.

Albumin ehkäpä heikoin kappale on kuudentena majaileva ”Hollow Point”. Ongelmana ”heikkoudessa” on se, ettei kappaletta voi sanoa varsinaisesti huonoksi, koska silläkin on puolensa. Kymmenien kuuntelukertojen jälkeen ”Hollow Pointilla” on myös mahdollisuus olla hetkellisesti ”se” albumin kappale – vain, kunnes albumia kuuntelee eteenpäin.

”Intomesee” jytää aikakaudelle tyypillisellä nu-metal-flirttailulla ja on toiminut kaikki nämä vuodet niin albumia läpikuunneltaessa kuin yksittäinkin varsin komeasti. Kappaleella fiittaajina olleet hiphop-skenen supersankarit räppäri Paleface ja DJ Leijonamieli hoitavat osuutensa siihen malliin, että täytyy ihmetellä, miksei kappale ollut maailmalla isompi kuin vain ”yksi albumin raita muiden joukossa”.

”Enemy” soi edelleen tunnelmallisena ja albumin henkeä ylläpitävänä välipalana. Kappaleen avausriffi on yksi Diablon kautta aikain parhaita riffejä. Kappaleelle luo albumille peräänkuulutettua dynamiikkaa esimerkiksi taustalla sekä osien mukana tasaisesti vaihtuvat rumpukompit, ja kitarasoolo-osuudet herättävät kappaleen uudella tavalla eloon. ”Enemy” tuo mieleen jonkin verran Diablon itsensä suuresti fanittaman Death-orkesterin.

Sitten päästään arvioijan ehkä mieluisimpaan kappaleeseen: ”A Fear” ei albumin ilmestyessä tuottanut vuosiin oikeastaan minkäänlaisia erityisiä tunteita. Se oli pikemminkin vain yksi kappale muiden joukossa sillä puolella albumia, jolta ei edes kuultu kappaleita ”Renaissancea” promoavilla keikoilla.

”A Fear” on kuitenkin kappale, josta on vuosien saatossa tullut Diablon ja ”Renaissancen” tärkeimpiä yksittäisiä kappaleita tämän arvion kirjoittajalle. Syy siihen löytyy erityisesti siitä, että se luo tunnelmaa vuoroin progressiivisen innostuneen ja surullisen ilmapiirin välillä. Mutta myös siitä, että sen lyriikat ovat omiaan voimaannuttamaan kuulijan mielenlaatua.

Päätöskappale ”Renaissance” purkittaa albumin kokoon tyylillä. Alkuun hieman industrial-hengessäkin alkava yksinkertainen hevijynkytys eskaloituu kitaristi Utriaisen taidokkaaseen sooloiluun ilman suurempia anteeksipyytelyitä. Kertosäkeistö on niitä mukana laulettavia, joita albumilla on muutenkin runsaasti. Sen kaltaiset melodiset ja mieleen jäävät ratkaisut tekevät albumista omalla tavallaan entistäkin vahvemman. 

Mikäli albumi pitäisi kiteyttää klassikko-/synttäriarviossa yhdellä ainoalla fraasilla, olisi se ”viis kautta viis”. Aika on vain kullannut albumin sisältöä, aivan kuin parhaita muistoja. Ja vaikka Diablon parhaita albumeja onkin todella vaikea laittaa parhausjärjestykseen, on ”Renaissance” kuitenkin se, joka alkoi raivata yhtyeelle latua isommille areenoille. Se on ollut aikanaan myös ammattimaisena musiikkituotoksena suunnannäyttäjä useille yhtyeen seuraajille, jotka ovat myöhemmin ottaneet soittimen hyppysiinsä entistä enemmän tosissaan näyttääkseen maailmalle, että Suomenkin suunnalta voi kuulua rujompi asenne edellä tehtyä metallimusiikkia.