Temple Balls ei yllä uutukaisellaan edellisen hittilevyn tasolle —arviossa yhtyeen viides levy ” Temple Balls”

Kotimainen hard rock -jyrä Temple Balls julkaisi helmikuun puolessa välissä viidennen, yhtyeen nimeä kantavan albumin. Yhtye on kohdannut vaikeita aikoja kitaristi Niko Vuorelan menehdyttyä lokakuussa aivokasvaimeen. Frontiers Recordsin kautta julkaistu albumi on myös osittain Vuorelan muistolle. Albumin tuottajana hääri yhtyeen kanssa aiemminkin työskennellyt Jona Tee.

”Temple Balls” tulee yhtyeelle muutenkin tietyllä tapaa haastavaan saumaan: jokaisella bändillä on ”se jokin” albumi, joka osuu jossakin kohtaa täydellisesti kultasuoneen ja tyhjentää pajatson. Temple Ballsin kohdalla se oli bändin edellinen, järjestyksessään neljäs albumi ”Avalanche”, joka oli täyosuma lähes kaikin mahdollisin tavoin. Sellaisen jälkeen on vaikea lähteä ”laittamaan paremmaksi”, koska rima on jo kohtalaisen korkealla.

Alku lupaa kuitenkin hyvää: Kaksi ensimmäistä biisiä, ”Flashback Dynamite” ja ”Lethal Force”, tarjoavat tuttua Temple Ballsia eli aggressiivisesti rullaavia kitarariffejä, tarttuvia kertosäkeitä ja Arde Terosen iskevää laulua. Myös seuraavat kappaleet ”Tokyo Love” ja ”There Will Be Blood” kuljettavat rock-junaa tanakasti eteenpäin. Siitä eteenpäin juntta jäätyy yllättäen kovin tasapaksuksi.

Menossa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta albumin keskivälistä eteenpäin kappaleet tuntuvat jollakin tavalla toistavan itseään. Olkoonkin, että ”Hellbound” saa puimaan nyrkkiä, ja ”We Are The Night” -biisin puolivälissä on mahtava saksofoni-ilottelu. Jotenkin tuntuu siltä, että levy jakautuu puolivälissä kahtia: ensimmäisellä puoliskolla kuullaan tarttuvat hittikynän tuotokset, ja toiselle puoliskolle laitetaan ne ”ihan kivat perusbiisit.” Kappaleissahan ei itsessään ole mitään vikaa, päinvastoin. Ne ovat kaikki huolella rakennettuja rockbiisejä, mutta ne noudattavat keskenään ehkä liikaa samaa kaavaa. Toisaalta, eihän mikään ilotulitus kestä ikuisesti.

Temple Ballsilla on taito tehdä hienosti rakennettuja ja koskettavia balladeja. Edellisen, ”Avalanche”-albumin ”Stone Cold Bones” tai kolmannen, vuonna 2021 julkaistun ”Pyromania”-levyn ”If Only I Could” ovat molemmat erittäin onnistuneita tunnelmapaloja. Nyt julkaistulta uutukaiselta ei vastaavaa tunnelmointia löydy, mikä on harmi. Stadionballadi olisi sopinut kokonaisuuteen hienosti ja tuonut esille myös yhtyeen taidon koskettaa. Hyvin tehty balladi antaa mielestäni albumille aina uudenlaista arvoa ja olisi varmasti nostanut tämänkin levyn astetta korkeammalle jalustalle.

Loppuun on kuitenkin todettava, että Temple Balls on yhtye, joka on rakentanut itselleen vahvan pohjan suomalaiseen ja pikkuhiljaa kansainväliseenkin rock-skeneen. Yhtye on ehdottomasti omimmillaan livenä, jossa raivokas energia yhdistyy puhtaaseen rockin iloon. Yhtye on ottanut jokaisella albumilla askeleen eteenpäin ja on aina ollut uskollinen omalle tyylilleen. Ottaen huomioon levyn tekemisen lähtökohdat, on ”Temple Balls” erittäin kelpo hard rock -levy, ja se eittämättä asettuu paikalleen ajan ja livesoiton myötä. Jokainen Temple Ballsin albumi on kuulostanut omalla tavallaan erilaiselta, ja siinä, totta vie, onnistutaan nytkin.