Terävöitynyttä sävelkynää perus rockin keskelle – arviossa Foo Fightersin 10 vuotta täyttävä Wasting Light
Miljonäärirokkareiden modernin klassinen rock-yhtye Foo Fighters teki kymmenen vuotta sitten seitsemännellä albumillaan sen, mitä niin monelta muulta yhtyeeltä usein toivoo. Muun muassa vaihtoehtoiseksi rockiksi kutsuttu yhtye keksi itsensä sillä tavalla uudelleen, että yhtyeen tavanomaisen kiva rock-rallattelu yksinkertaisilla sointuvaihdoilla jäi hieman kauemmas taakse ainakin osassa kappaleita. Myös ylipitkän tupla-albumi ”In Your Honour” jälkeen oli tervetullutta maailman rock-kentälle yhtyeen kohdalla uudistua, edes karvan verran.
Kappaleiden tuoreuteen tuli ”Wasting Lightin” kohdalla uusia tunnelmia ja yhtyeen aiemmat edesottamukset huomioiden hieman jopa progressiivisempia, mutta myös aggressiivisempia ja dynaamisempia elementtejä. Dynaamisuudesta kertoo eniten esimerkiksi albumin avaavat single-lohkaisut ”Bridge Burning” ja ”Rope”, joista jälkimmäinen sisältää Foo Fightersille epätyypillisen coolia ja progeen taipuvaa riffintynkää.
Albumin melodiatajun esittely tuntuu olevan vertaansa vailla jopa Foo Fighters-asteikolla, josta esimerkkinä jälleen letkeähkön dynaaminen ”Rosemary”. Rähjäävä ”White Limo” säröefekti-lauluineen yllättää neljäntenä kiteyttäen albumin yhden ääripään niin, että sen perusteella Foo Fightersia voisi pitää jopa hevibändinä. Kappaleessa on aimo annos laulaja-kitaristi Dave Grohlin aiemman mahtibändin Nirvanan rosoista asennetta, mikä vallan toimii tahdittamassa muuten melodisempaa kokonaisuutta.
Mainos päättyy
Yllättävintä albumissa on se, miten lähes sen jokainen kappale voisi olla single- ja/tai radiohitti. Puolessa välissä oleva hyvin koukuttava ”Arlandria” pop-melodioineen on loistavalla paikalla heti edeltävän ”White Limon” jälkeen. Mutta tuntuu samalla siltä, että sen koko potentiaali ei ole päässyt oikeuksiinsa, ottaen huomioon sen radiohitti-potentiaalin ja miten paljon huonompaa musiikkia radioissa soitetaankaan. Vaikkakin ”Arlandria” on myös albumin singlelohkaisuja.
”These Days” sen sijaan on tunnistettavissa radiossakin soineeksi, mieleen jääväksi melodiseksi anthemiksi. Kappaleen ongelma on tosin vielä tänäkin päivänä se, miten paljon se oli aikanaan soinut valtakunnallisilla kanavilla, niiden muiden kymmenen vuoden takaisten hittien ohella, joiden vuoksi radion pitäisi nykyään mielummin visusti vain kiinni. Kappaleen ”one of these days” hokema kertosäkeistön päätteeksi ei valitettavasti tarjoa mitään uutta, vaan pikemminkin vain tunnelmaa tasoittavan tylsän hetken.
Mainos päättyy
”Back & Forth” on albumilla varmastikin tavanomaisinta Foo Fightersia, aivan mukavan ja kivan kappaleen muodossa, josta yhtyeen aiemmat fanit lähes varmasti pitävät yhä. ”A Matter Of Time” jatkaa pitkälti samalla linjalla, ollen kivaa ja melodista miljonäärien stadion-rockia keski-ikää lähestyvälle rock-kansalle, jolle uppoaa sanoitukset joissa hoetaan kaikkien huulille sopivaa fraasia, kenenkään silti välttämättä tietämättä mitä laululla tarkoitetaan. Eikä sillä ehkä niin väliäkään. Kappaleen pelastus on oivaltava kertosäkeistön jälkeinen tunnelmallinen ”uuu” ”you” riimittely, joka vie sen tavanomaisuutta vain hieman hauskempaan suuntaan.
Mainitut pienet oudommat osiot perus-rockin puolelle menevien kappaleiden sisällä ovat se tekijä, jonka Foo Fighters varsinkin ”Wasting Light” albumilla taitaa, osoittaen yhä samalla, että luovuuden siemen on tallella vielä monen albumin jälkeenkin. Luovuus ja sen omaleimaisuus kiteytyy hienolla tavalla vielä ainakin toisiksi viimeisessä ”I Should have Known” kappaleessa, jonka hokemat ja tunnelma ovat jälleen niitä jotka jäävät mukavalla tavalla päähän soimaan. Kappaleen tunnelmaan on saatu jollain tavalla hieman myös The Doorsia ja Chris Reaa, mikä tekee siitä samalla albumin yhden parhaista, mutta myös oudoimmista tuotoksista perus-rockiin kallellaan olevien alternative rock-tyylisten kappaleiden jälkeen.
Yllättävintä ”Wasting Light” albumin kohdalla on ollut se, että sen päätöskappaleesta on kehkeytynyt sen mahdollisesti tunnetuin kappale. Radiotaajuuksillakin soinut ”Walk” on nimittäin soinut siellä kaikista albumilta lohkaistuista hienoista singleistä varmasti eniten ja pisimpään, ainakin Suomessa. Mukavasti sanomaltaan lähes jokaiseen ihmisolentoon jollain tavalla varmasti edes metaforan tasolla iskevä sanoitus on lohdullinen myös tunnelmaltaan. ”Walk” kappaleen ansioksi on myös luettava se, että se kestää paremmin kuuntelua, kuin hieman saman kaliiberin ”These Days”.
Tuottajanaan legendaarinen grunge-suuruus Butch Vig sai Foo Fightersin seitsemännelle studio-albumilleen kaivattua tuoreutta. Dave Grohlin luova työ on ”Wasting Lightilla” huipussaan, eikä se kokonaisuutena kalpene oikeastaan millekään aiemmalle, tai myöhemmälle Foo Fighters -albumille. Iso tekijä Butch Vigin ohella albumin pehmeään ja miellyttävään yleissoundiin on sen kokonaan analoginen äänitystekniikka. Albumihan äänitettin kaiken lisäksi Dave Grohlin autotallissa. Todisteena analogisuudesta oli yhtye päättänyt pilkkoa sen master-nauhan fyysisesti pieniksi lipareiksi ennen albumin julkaisua, ja hauskana yllätyksenä sen ensipainoksen jokainen kopio todellakin sisälsi yhden näistä lipareista. Mitäpä mega-kokoluokan stadionrock yhtyeet eivät tekisi, antaakseen faneilleen hieman extraa. Aika alkoi toisaalta olla muutenkin otollinen analogisen studion käyttöön isoissa rock-piireissä tuolloin yli kymmenen vuotta sitten, sillä digi-aika oli vallannut niin musiikki- kuin elokuva-teollisuuttakin pidemmän aikaa, vain todistaakseen sen, että kaipuu vanhaan alkaisi olla käsillä. Enempää aiheesta argumengoimatta, Foo Fightersin ”Wasting Light” albumille analogisen äänitystekniikan valinta teki pelkästään hyvää. Ehkäpä myös rock-musiikille yleensä.
Mainos päättyy