Terhakampaa ja tasapainoisempaa kuin miesmuistiin – arviossa Prongin ”State Of Emergency”

Monessa sopassa lusikkaansa uittaneen kitaristi-laulaja-tuottaja Tommy Victorin vuonna 1988 perustettu pääbändi Prong on edennyt kolmanteentoista pitkäsoittoonsa. Danzigin ja Ministryn riveissä oman toimensa ohessa kitaroinut Amerikan-mallin vaihtoehtometallin visionääri on piiskannut newyorkilais-trionsa studio-olosuhteissa tasapainoiseen ja tasokkaaseen suoritukseen. Yhtye onnistuu tällä kertaa paremmin kuin kertaakaan tällä vuosituhannella. Vaikka matkan varrella yhtyeen orgaanisesti prosessoituun metalliseokseen onkin liuennut uudempia ja tuoreempia vaikuttimia, ei sen kohdalla musiikillista täysosumaa ole vain tullut.

Matkan varrella vuonna 2017 julkaistun, edellisen Prong-kokopitkän, ”Zero Daysin” jälkeen on muuttunut jotain muutakin. Korona-vuosien aikana Victor pisti koko rytmisektion uusiksi. Tällä kertaa rumpuja kolkuttelee aiemmin parilla Prong-kiertueella nähty Griffin McCarthy, ja bassotaajuuksista vastaa parin vuoden takaisen ”Age of Defiance” -EP:n tuottanut Chris Collier yhdessä Victorin kanssa. Albumin tuhdin ja hyvin erotellun äänimaiseman on ruuvannut tuottaja Steve Evetts.

Albumin alkupään singlebiisit ja kaupallisemmat ”syömähampaat” pistävät pitkän linjan vaihtoehtometalli-diggarinķin hiljaiseksi. Vasta neljännen kappaleen kohdalla yhtye pääsee kiinni ydinosaamisalueensa suvereeniin hallintaan, minkä myötä jälki on ihailtavan monipuolista, mutta silti sävellyksellisesti kauttaaltaan priimatasoa hipovaa. Parhaimmillaan yhtye sekoittelee sulavasti keskenään thrash metal -riffejä vaihtoehtoisempiin groove-osuuksiin, post punk -tunnelmointiin, emo-rock-melodioihin ja nu metalin prototyyppiräminään.

Kunnollisella death punk -perspotkumeiningillä rockaava ja juuri sopivasti koukkuja tarjoava ”Non-Existence” aloittaa ryhtiliikkeen, ja seuraava, NYHC-elementtejä tehokkaaseen thrash-groover-tylytykseen yhdistelevä ”Light Turns Black” nostaa levyn sen alkumetreiltä aivan toiselle levelille. ”Who Told Me” jatkaa albumin voitokasta kulkua sekoitellen terhakkaa niskantaittoriffittelyä suoraan thrash-rockaukseen ja asteen psykedeelisempään jazz-piiskaukseen.

Upean ”Obeicansen” myötä Prong sätkii luontevasti eteenpäin ysärin vaihtoehtoiseen groovaavan metallirockin maaperälle toinen jalka Killing Joken rehevöittämässä post punk -lätäkössä. Kokonaisuuden korjaa laatua ylläpitävä ”Disconnected”, joka tarttuu entistä tiukemmin Therapy?:n ja Turbonegron tummasävyisen vaihtoehtoräimeen ja ysärirockin kokkaan. ”Compliant” yhdistää vienosti säkeistön Voivod-tyyppistä metallijazzia, kertosäkeen radioystävällisempää Linkin Park -henkistä, mutta sitäkin kylmempää melodiamaalailua, ja c-osan notkean rouheaa thrash-rockaamista.

Ysäri-Anthraxilta tuoksahtava, aavistuksen väkinäinen groove-thrash- ”Back (NYC)” on albumin loppupuolen ainoa notkahdus, mutta lievänä sellaisena ainoastaan kosmeettinen tyylivirhe. Albumin letkeän keinuvasti päättävä, miellyttävästi keinahteleva Rush-cover, ”Working Man” päättää hienon albumin korkeimmalla mahdollisella tyylitajukertoimella.

Hämmentävintä ”State Of Emergencyllä” on, että albumin ensimmäisen neljänneksen aikana allekirjoittanut oli täysin vakuuttunut siitä, ettei nyt lähde. Oletin, että Prong jyrää edelleen samalla tutun tasapaksulla ysäri-crossoverin bulkkikaavalla kuin mihin se reilun viime vuosikymmenen aikana pystyi parhaimmillaan musiikillisen luomistyönsä osalta. Kuinka väärässä olinkaan!