Textures – Phenotype

Usein bändeistä puhuttaessa heitetään ilmaan lausahdus ”Meshuggahin kaltainen” tai vastaavasti muotoiltu vertaus tuohon ruotsalaiseen kolossiin (pun intended). Olen henkilökohtaisesti todistanut uudelleen ja uudelleen tämän tapahtuvan, mutta kuunteluvaiheessa odotukset lässähtävät tavalla tai toisella. Näillä mielin lähdin kuuntelemaan tätäkin levyä, mutta yllätyin täysin lopputuloksesta: tämähän on jotain muuta!

Olen aiemmin mieltänyt hollantilaisen Texturesin juuri tämmöiseksi ”Muka-Shuggahiksi”. Aiemmat yhtyeen levyt ovat olleet luokkaa ”ihan jees”, vaikkakin niistä on löytynyt omia pieniä hienouksia. Tätä käsitystä ei juurikaan muuttanut levyn ensilohkaisu ”New Horizons”, joka tuntui myötäilevän täysin odotuksiani: ei juuri mitään erityistä. Nämä odotukset levystä murskaantuivat kuitenkin heti ensikäsittelyssä ”Oceans Collide” -ensiraidan alkaessa. ”Mitä tässä edes tapahtuu?” taitaa kuvastaa hyvin ajatuksiani kappaleen lähtiessä soimaan hyvin kiemurtelevin voimin. Kaiken maan progeilua löytyy muutenkin läpi levyn: on omituisia ajoituksia, kikkuloivia kitarasooloja ja avaria, mahtipontisia osuuksia. Mitään yhtenäistä konseptia en levyltä oikein löytänyt, vaikka se tietääkseni jonkinasteinen konseptialbumi onkin; tämä saattaa kuitenkin johtua osittain siitä, ettei minulla kirjoitushetkellä ollut kappaleiden lyriikoita käsillä.

Koen progeilussa yhden suuren ongelman: missä piilee taidonnäytteen (lue: ”sieluton”) ja ”sielukkaan” ja henkilökohtaisen soiton raja? Onko jotain vaihetta, jolloin soitto on oman hauskanpidon sijaan mahdollisuus osoittaa omia taitojaan kuuntelijalle? Tätä levyä kuunnellessa tästä ei kuitenkaan koitunut niin suurta ongelmaa, kuin olisin voinut odottaa, vaikka toki ajoittain levy tuntuukin hyvin täyteen ahdetulta, enkä vieläkään monen kuuntelun jälkeen täysin muista kappaleiden rakenteita.

Levy on täynnä juuri aiemmin mainittuja ”Shuggah”-vertailuja synnyttäviä riffejä (heti ensimmäisen kappaleen alussakin pilkahtaa bändin fanille hyvin tutun oloinen liidipyrähdyskin), mutta se ei kuitenkaan rajoitu tähän. Silkkaa mättöä levy ei ole, vaan mukana on puhdasta laulua, pianovetoinen instrumentaaliteos (”Zman”) ja jopa rumpusoolokin. Tämä johtaa siihen, että levyllä on monia piirteitä, joista osa avautuu vasta myöhemmillä kuuntelukerroilla. Yksi positiivinen puoli suuressa materiaalimäärässä on uudelleensoittoarvo: on vaikka kuinka paljon sisäistettävää, jota et välttämättä ensimmäisellä kerralla ehdi edes huomaamaan. Eri tyylien välinen dynamiikka onkin varsin onnistunutta, eivätkä osien vaihdokset juuri koskaan tunnu pakotetuilta.

Suurta moitittavaa en levystä löydä: Se putoaa juuri optimaalisten pituisten levyjen lokeroon juuri neljänkymmenen minuutin ylittävällä kestollaan. Se on täynnä mielenkiintoista soitantoa ja taidokasta laulutyötä eikä koskaan äidy tylsäksi vaihtelevien osuuksien ansiosta. Jäin kuitenkin kaipaamaan lisää; levyllä on yhdeksän kappaletta, joista kaksi ovat lyhyitä instrumentaalisia väliosia. Toivottavasti bändi jatkaa tällä linjalla tulevalla levykokonaisuuden toisella osalla nimeltään ”Genotype”, jonka olisi tietääkseni tarkoitus ilmestyä samoihin aikoihin ensi vuonna. Ehkä sillä välin voisin lakata vertailemasta tätä bändiä aiemmin mainittuun yhtyeeseen ja perehtyä enemmän bändin tuotantoon, niin positiivisesti yllätyin.

8-/10

Kappalelista:
1. Oceans Collide
2. New Horizons
3. Shaping A Single Grain of Sand
4. Illuminate the Trail
5. Meander
6. Erosion
7. The Fourth Prime
8. Zman
9. Timeless

https://www.facebook.com/textures/

Kirjoittanut: Thomas Frankton

Kommentoi julkaisua