The 69 Eyesin Jussi uudesta albumista: ”Puolivahingossa huomattiin, että lauletaan tämän hetken tilanteesta.”

The 69 Eyes julkaisee uuden albuminsa perjantaina 22. huhtikuuta. Uusi, yhtyeen 11. albumi on nimeltään ”Universal Monsters”. Kaaoszine tavoitti puhelimitse näistä Helsingin vampyyreista yhtyeen rumpali Jussi 69:n. Kiertuetta odottava Jussi 69 avautui albumin tekemisestä, alan ärsyttävistä puolista ja siitä, miksi The 69 Eyes on juuri nyt ajankohtainen yhtye.

Moikka! Mitäs kuuluu?

Jussi 69: Moi! No, mitäs tässä. Kevättä rinnassa, aurinko paistaa, linnut laulavat ja kaikki asiat ovat ihan kohdillaan.

Levyn julkaisuun on alle viikko aikaa. Mikä fiilis sen suhteen?

Jussi 69: No, mulla on vähän sellainen viha-rakkaussuhde koko levyntekoon. Välillä se on stressaavaa ja painetaan pitkiä päiviä samalla, kun joku huohottaa niskaan puhuen deadlineista ja budjeteista. Ne ovat oikeestaan ne huonot puolet. Tällä kertaa oli ihan omaa syytä, että jäi huono omatunto. Minä nimittäin teloin jalkani juuri, kun oli määrä äänittää rumpuosuudet. Jalka oli tosiaan ihan käyttökelvottomassa kunnossa, ja siinä kyllä tuli niin kauhea syyllisyydentunne, koska oli kaikki deadlinet sovittu ja kalliit studiot valmiina.

Nyt on kaikki stressaavat jutut tehty, eli nyt on Teidän yleisön käsissä kertoa fiiliksiä levystä. Mä oon vielä liian lähellä kertomaan omia fiiliksiä. Monesti käy niin, että vaatii miltei vuoden breikin, ennen kuin osaa objektiivisesti verrata albumia muihin tekeleisiin. Mutta nyt tää kaikki on ohi ja heti levynjulkaisun jälkeen lähdetään Euroopan-rundille, joka tuntuu suoraan sanoen ihan lomalta!

Tuleva albumi kantaa nimeä ”Universal Monsters”, ja sen kansitaide on miltei elokuvallisesti toteutettu. Mistä albumin nimi tulee?

Jussi 69: Kansitaide on ihan luonnollista jatkumoa meidän tyylillemme. Toi elokuvallisuus on ollut mukana päivästä yksi, jolloin bändiä ei ollut vielä edes olemassa. Mitä nimeen tulee, niin ”Universal Monsters” kattaa oikeestaan kaikki tällaset iättömät monsterit, kuten vaikka Frankensteinin. Nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen on itse tajuttu, että mehän nimenomaan ollaan Universal Monsters – herätetään kauhua ympäri maailmaa. Kyllä mulla taisi kestää päivä kaks sulatella tota nimeä, että onkohan tää nyt hyvä, mutta toi nimihän kuvastaa koko tätä bändiä ja sen historiaa.

Julkaistuista “making of” -videoista päätellen levyä tehdessä palattiin ikään kuin bändin juurille. Kerro vähän albumin tekoprosessista?

Jussi 69: Johnny Lee Michaels on ollut avainasemassa meidän läpimurtoalbumeissa, joten tuntu tosi luontevalta ottaa Johnny mukaan ja tehdä niillä fiiliksillä vähän ehkä rohkeitakin päätöksiä. Johnnyllä on mitä hulluimpia ideoita siitä, mitä tuoda mukaan biiseihin; meillä on siellä haitareita ja intiaaniheimo ja vaikka mitä. Tavallaan vaikka siellä on tosi paljon uusia elementtejä, samalla matsku kyllä kuulostaa siltä, miltä se kuulosti joskus vuonna 2000, kun ilmestyivät nämä meidän ns. läpimurtolevyt. Oli tosi upeeta palata siihen samaan fiilikseen ja pitää hauskaa pilke silmäkulmassa.

Oikeastaan joka kerta kun on tehty levy, on huomattu, että se kategorisoidaan johonkin lokeroon. Me on aina oltu vähän sellasia outsidereita, jotka ei missään tapauksessa halua olla missään lokerossa. Aina kun kriitikot tai fanit ovat saaneet punaisesta langasta kiinni, että tällainen tää bändi oikeesti on, me on jo tehty täyskäännös. Me on tehty levyjä tosi heavy metal -tyyppisistä miltei discoon asti. Nyt esimerkiksi ihan viimeisiä juttuja oli se, kun tehtiin Ruotsissa kappaleita sellaisten aivan huipputuottajien kanssa, jotka tekevät lähinnä kansainvälisiä pop/rock-hittejä. Mua ja kollegoja alkoi vähän tympiä se, että noilla aluevesillä kaikki bändit kuulostavat loppupeleissä ihan samalta. Kaikki tällanen “Amerikkarock” tällä hetkellä; oli se sitten Nickelback, Papa Roach tai Five Finger Death Punch, ne soundit ovat tismalleen samoja. Sitten ne on vielä tietokoneella miksattu todella teräviksi, ettei niissä kuule yhtään harhaääntä ja kaikki on ihan täydellistä.

Se ei ole meidän juttu. Me halutaan pitää se sama rosoisuus, joka meillä tuossa joskus vielä oli, ja ihan tarkoituksella jätetään sellaisia snadeja mokia, jotka nykyteknologialla korjaisi kahdessa sekunnissa napin painalluksella. Haluttiin siis säilyttää se rock’n’rollin syvin olemus, jossa on sitä rouheutta. Kuulee, että siinä on soittamassa ihmisiä eikä koneita. Eihän niissäkään mitään vikaa ole, mutta nyt me ollaan tässä vaiheessa uraamme, jolloin meille ei ole suoraan sanoen mitään väliä, milloin seuraava levy ilmestyy. Niillä, jotka odottavat sitä levyä, on omat odotuksensa, ja kaikki tykästyvät eri biiseihin. On koettu sekin, että biisi on ollut kaikkien radioiden soitetuimpia kappaleita. Viimeisimmän kokoelmalevyn julkaisun tiimoilta se oli “Lost Without Love”, joka soi joka helvetin kanavalla tunnin välein. Sitten kun me nähtiin keikkalipun ostaneiden määrä, ei se sitten oikeestaan vaikuttanut yhtään mihinkään. Ennemminkin meitä alko harmittaa fanien kannalta. Ei me nyt tässä ketään yritetä miellyttää – tehdään just niin ku aina on haluttu tehdä.

Mistä biisi-ideat ja yleinen inspiraatio musiikin tekemiseen sitten syntyy?

Jussi 69: Mä oon aina vastannut, että sellasista Milla Magian näkösistä goottitytöistä. Jyrkihän ne sanat rustaa, ja Jyrkin unelmatytöthän ovat just Milla Magia tai Peppi Pitkätossu. Naiset on siis aina olleet yks aihe ja toinen on elokuvat, jotka on vaikuttaneet ihan sikana. Tällä levyllä on aika paljon synkkiä biisejä, jotka nyt yleensä syntyy vastoinkäymisistä tai sydämen särkymisestä. Ei tää kuitenkaan niin vakavaa ole, joten ei tällä levyllä kyllä mitään nyyhkytellä. Emmä tiedä, onko se joku iän tuoma juttu, mutta kyllähän tässä myös spekuloidaan paljon sitä, mitä on täydellinen elämä. Onko se kiva pankkitili, talo ja auto vai voiko elämään saada jotain muuta.

”Universal Monsters” on teidän 11. albuminne. Millaisia fiiliksiä se herättää?

Jussi 69: Moni aina kysyy tota, mutta ei sitten minkäänlaisia fiiliksiä. Mä oon tehny tätä yli puolet mun elämästä, niinpä se vain alkaa olla aika luonnollinen juttu, että mä kierrän maapallon ja sit me tullaan tekeen biisejä ja levyä ja sitten tehdään se kaikki uudestaan. Se on luontevinta, mitä mä voin elämässä tehdä, ja tuntuis todella oudolta, jos me ei joskus enää tehtäisi tätä. Ei tässä nyt mitään sellasta kriisiä oo, että “Ei helvetti, ollaan jo iät ja ajat oltu pystyssä”. Kaikki mun lempibändit on 20 vuotta meitä vanhempia ja tekee vieläkin albumeita ja myy loppuun keikkoja. Tää on vain se juttu, jota me rakastetaan intohimosesti, enkä kyllä nää sitä maaliviivaa vielä. Niin ku Keith Richards sano: “Tästä bändistä lähdetään vaan ruumisarkussa.”

 Ja faktahan on se, että teidän fanit jaksaa edelleen odottaa uutta albumia samalla innolla kuin vuosia sitten.

Jussi 69: Joo, ja mä koen, että se on meille etuoikeus! Me ollaan superkiitollisia siitä, että vuosi ja levy toisensa jälkeen joka rundilla siinä eturivissä on aina uusi sukupolvi. Siellä on aina alaikäsiä ja teini-ikäsiä mukana. Ei se siis mikään nostalgiatrippi ole, että siellä olisi vaan ne alkuaikojen fanit – vaikka löytyy sieltä sitten nekin. On ollut jopa hämmentävää nähdä, miten siellä on aina uusi rivi ihmisiä. Emmä tiedä, mikä se on, mut joku meissä vain vetoaa ihmisiin.

Nyt kun on päästy näin pitkälle, me ei kyllä olla millään tavalla riippuvaisia mistään listasijoituksista. Meille on ihan sama, onko albumilistan ykkösenä Sanni vai Nicki Minaj, se ei vaan liity meihin millään lailla. Mut onko Nicki Minaj viiden vuoden päästä listaykkösenä? Tuskinpa. Meille noi ei oikein vaikuta mihinkään, me vaan ollaan aika ajattomia. Ennen mä arvioin, mutta nyt mä voin faktana sanoa, että tälle mitä me tehdään tulee aina oleen tilaa ja uus sukupolvi, jotka diggaa meistä.

Kerro vähän kappaleesta “Jet Fighter Plane” ja tarinasta sen tekstin takana? Miksi juuri tuo kappale päätyi julkaistavaksi ensimmäisenä?

Jussi 69: No joo, se biisi kuulosti aika kasarilta. Aika usein meillä oli jotain uskontoon tai politiikkaan viittaavia sanontoja mukana biiseissä. Sitten Jyrki alko kirjottaa siitä, millanen maailma oli sillon 80-luvulla, ja avainsana siinä oikeestaan oli kylmä sota. Tossa vuosi sitten, kun sanat alko olla valmiita, alkoikin sitten pommit paukkua ja lentokoneet lennellä, oli se sitten Syyria tai mikä tahansa. Alettiin uutisista huomata, että hetkinen – nää sanat kertookin tästä päivästä. Yhtäkkiä puolivahingossa huomattiin, että me lauletaan tän hetken tilanteesta ja juuri tämän päivän tapahtumista ja koko maailman tilasta. Se oli miltei pelottava kokemus, et oho, mites meistä yhtäkkiä tulikin näin ajankohtainen bändi. Siinä alko vahvistuu se, että tää vois olla eka sinkku ja samalla tää maailman tila kasvo ja kasvo kuin lumipallo. Muistan kun tapahtu nää teloitukset Pariisissa ja koko maailma suuntas silmänsä sinne. Mä ajattelin, että tää kappale on just nyt niin ajankohtainen, että tää on kyllä saatava välittömästi ulos.

Millaisen vastaanoton uusi materiaali on saanut?

Jussi 69: Tosi hyvän. Nyt on neljäs tai viides tosi iso saksalainen musiikkilehti arvioinut ”Universal Monstersin” kuukauden albumiksi. Muistan yhden arvion, joka oli suht negatiivinen aluksi, mutta se toimittaja lopetti artikkelin sanoihin: “Suomen kuuluisimmat vampyyrit eivät koskaan ole minua kiinnostaneet, mutta tämän levyn myötä aion ottaa kaikki edellisetkin levyt haltuuni.” Eli todella hyvää palautetta on saatu.

Edellisestä The 69 Eyesin albumista on vierähtänyt jo hetki. Kuvaile vähän omin sanoin albumia: Mitä on odotettavissa?

Jussi 69: Aika paljon löytyy vanhaa tuttua, mikä on meidät alunperinkin kartalle nostanut. Meidän levyt on aina olleet täynnä yllätyksiä ja kappaleita, joita ei oo radioon suunnattu. Ehkä yllättävää voi olla albumilta löytyvä haitarisoolo tai se, että yleensä sarjakuvista laulaneelta bändiltä löytyy kappale nimeltä ”Jerusalem”. Joissain biiseissä kuuluu myös kokonainen intiaaniheimo. Ei se siis ihan perusrockia A-soinnusta ole. Tää on kyllä todella laajakäsitteinen albumi, johon mä oon kyllä todella tyytyväinen. Näiden vuosien jälkeen oon kyllä tullut siihen tulokseen, ettei tässä enää moneen moneen vuoteen oo ketään yritetty kosiskella tai miellyttää millään lailla. Ei edes faneja, vaikka en ehkä sais näin haastattelussa sitä sanoakaan. Me tehdään just sellasta musaa, mitä me ite halutaan.

Te olette kaikki tahoillanne tehneet musiikkia myös eri projektien parissa. Millä tavalla juuri The 69 Eyesin musan ja itse albumin tekeminen eroaa, jos verrataan muihin projekteihin?

Jussi 69: Kyllä mä sanoisin, että tää on mun elämäntyö, koska tässä on oltu puolet elämästä mukana. Ei edes pelkästään ajallisesti, vaan mä oon kiertänyt maapalloa ja viettänyt näitten kollegoitten kanssa elämästäni enemmän aikaa kuin esimerkiks mun perheen parissa. Tää on ollut meille se intohimo ja rakkaus. Sit kun homma alko olla tuottoisampaa ja tuli enemmän kiire, oltiin jo vastuussa niin monesta ihmisestä, muun muassa keikkamyyjien ja tekniikan elannosta. Kyllä tässä pitää tietyt taloudelliset ja muut rajat ylittää, että tää on mitenkään kannattavaa. Siinä mielessä tää meidän rakas harrastus on muuttunut vähän niin kuin työksi. En haluis niin edelleenkään ajatella, mutta noi luetellut asiat tekee siitä sellasen.

Esimerkiks tää Local Band – projekti olikin tosi vapauttava, koska se perustu täysin hauskanpitoon. Mitä tuli talouteen sen suhteen, kaikki siitä tullut raha on käytetty limusiineihin, räjähteisiin ja tanssityttöihin, jottei varmasti mitään jäis käteen. Siinä tulee 2. sääntö: heti kun tää alkaa tuntua työltä, homma loppuu. Local Bandiin kuuluu Alexi Laiho, joka on ahkerin ja määrätietosin muusikkoystäväni. Hänelläkin on just nää paineet, kun kiertue saattaa kestää kolme ja puoli vuotta. Siinä rupee ihminen oleen aika kuiva ja siinä alkaa elää siinä omassa kuplassaan. Sillon kun minä ja Alexi pistettiin toi prokkis pystyyn, molemmilla oli sellanen tilanne, että oli pakko päästä tuulettaan päätä ja tekeen jotain kivaa ilman mitään paineita. Me tehtiin neljä keikkaa ja sitten levy neljässä päivässä. Yhteensä tähän Local Bandiin on siis mennyt meiltä kaheksan päivää. Kertaakaan ei treenattu ja joka kerralla oli ihan saatanan hauskaa. Viimeisistä kerroista tosin en oo ihan varma, koska en muista niistä mitään. Molemmat oltiin jälkikäteen samaa mieltä siitä, että se oli niin raikas tuulahdus, että se kyllä todella edesauttoi jaksamista ja toi lisää intoa ja potkua palata “leipätyön” ääreen.

Suuntaatte siis kiertueelle heti levyn julkaisun jälkeen. Onko albumilla jokin tietty kappale, jota jo erityisesti fiilistelet yleisölle soittamisen kannalta?

Jussi 69: Mun omat suosikit on usein sellasia, joita ei soiteta lavalla tai radiossa. Tällä hetkellä mun suosikki on albumin vika raita “Blue”, jota ei ainakaan alkuun tulla soittamaan livenä. Se on sellanen eteerinen, ja mä diggaan ite aina niistä vähän erikoisista kappaleista. Totta kai mulle on supertärkeitä kaikki nää “Lost Boys” tms. ja joka keikan lopussa tulee kylmät väreet “Brandon Leetä” soitettaessa, vaikka näitäkin on soitettu jo miltei 15 vuotta.

Millanen esiintymispaikka on mielestäsi mieluisin: voittaako jokin pienempi klubikeikka jonkin ison festarilavan vai voiko niitä yhtään verrata toisiinsa?

Jussi 69: Mä sanoisiin niin, että niillä jotka sanoo, että pienet klubit on intiimejä ja paljon mielekkäämpiä soittaa, ei oo mitään saumaa päästä areenoille, haha! Totta helvetissä jossain Hartwall Areenalla tai Helsingin Olympia Stadionin katolla tai vaikka 30 000 ihmistä vetävällä Sao Paulo areenalla on paljon makeempi ja ikimuistosempi vetää!

Onko levynjulkaisuhässäkän lisäksi suunnitteilla jotain muutakin lähitulevaisuuden varalle?

Jussi 69: Mulla on aina sata ässää hihassa, ja jos yhtään on mun tekemisiä seurannu, niin tietää, että mulla on ihan helvetisti aina meneillään. On tosiaan tulossa aika makeita juttuja, mutta niistä sitten enemmän, kun hommat on kunnolla selvillä.

Kiitos haastattelusta! Haluatko heittää loppuun terveisiä Kaaoszinen lukijoille ja levyä odottaville faneille?

Jussi 69: Kaaoszinen lukijat, olkaa kaoottisia ja pitäkää elämä kaoottisena. Terveisiä ja nähdään pian keikoilla! Rakkaudella Jussi 69.

https://www.facebook.com/the69eyes/

Haastattelu: Jade Markkinen