The Boys, Pojat, Jätä Jämät @ Klubi, Tampere, 20.3.2015

En ollut ainoa epäileväinen, kun tieto The Boysin paluukiertueesta tuli julkisuuteen. On ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että varsinkin punkin puolella uudelleenkokoontumiset ovat muodostuneet antikliimakseiksi. Esimerkiksi UK Subsin keikka Tampereen Klubilla oli heikko esitys, ja moni muistaa Sex Pistolsin keikat, joista punkin originaali henki oli kaukana. Eräs pitkän linjan helsinkiläinen musiikkitoimittaja nosti esille The Boysin alkuaikojen katuromanttisen (paino sanalla romanttinen) puolen pop-koukkuineen ja mietti vanhojen karpaasien kykyä saada tuo esimerkiksi Hanoi Rocksiin vahvasti vaikuttanut viattoman siloposkinen nyanssi uudestaan esille.

Viime vuonna julkaistu paluulevy ”Punk Rock Menopause” on kuitenkin osoittautunut yllättävän raikkaaksi ja mainioksi kokonaisuudeksi juuri sitä popilla kuorrutettua punk rockia, josta yhtye tunnetaan. Tasokas kappalemateriaali jättää kaipaamaan ainoastaan Casino Steelin kapakkapianoa, joka tosin taitaa tulla enemmän esille herran muussa tuotannossa (esimerkiksi lystikkäät retkuilulevytykset Gary Holtonin kanssa). Joka tapauksessa onnistunut paluu levyrintamalla luo ainakin allekirjoittaneelle varovaisesti positiivisia ennakko-odotuksia keikan suhteen.

Nimeltään suomenkielinen vastineensa ja illan toinen veteraani Pojat on aina jäänyt yhtyeeksi, jonka ydintä en ole tavoittanut. Tyylikkäitä cover-vetoja, hyviä omia kappaleita ja vahva arvostus sekä kollegojen että yleisön keskuudessa, eli kaiken pitäisi olla reilassa. Mutta kun ei vain aukea. Ehkä punaisen langan kateissaolo johtuu siitä, että en ole koskaan kuulunut sisäpiiriin enkä ole koskaan ollut punkkari. Olen siis oikeasti ulkopuolinen eli punkin alkuperäisen hengen varsinainen kiteytymä.

Biologisesta näkökannasta katsottuna illan ainoat oikeat pojat löytyivät vuonna 2013 perustetusta Jätä Jämät -orkesterista. Heidän keikkansa olikin huomattavan energinen ja raikas tuulahdus sivukatujen viemäreistä tai jotain sellaista. Vauhdikkaan antaumuksellinen lavapreesens olisi vain kaivannut kylkeensä mieleenpainuvampia kappaleita. Eikä jämillä ollut myöskään juurikaan mitään uutta tarjottavana, mutta ehkä perinnetietoisen punkin tehtävänä ei ole tarjota uusia innovaatioita. Sisääntulospiikkaus ”Hyvää iltaa, vanhukset” kertoo toki siitä, että asenne on kohdillaan. Ja kun pohjavire on tarpeeksi vahva, se voi viedä pitkälle. Jään odottamaan jatkoa.

Vaikka Pojat ei olekaan ollut minulle koskaan se maailman kovin juttu, tarttui bändin sekä yleisön vahva ja hyvän paremmalla puolella ollut yleistunnelma väkisin myös omaan punttiin. Kokonaisuus oli tyylitajuinen ja äijämäisesti energinen latinki suomenkielistä jytämusiikkia ja kuten jo aiemmin mainitsin, yleisön mukaansa tempaavasta kappalemateriaalista ei ole pulaa. Honest John Plainin vierailu lavalla ja ”Jimmy Brown” (Pasi Virtanen, niinpä niin) toimi hyvänä nostattajana. Tämän lisäksi lavalla nähtiin Heko Luumäki ”Mä uskon meihin” -kappaleen aikana. Poikien niputtaminen pelkäksi Ramopunk-bändiksi ei tee täyttä oikeutta tälle jengille. Kyllä tuossa muitakin ulottuvuuksia on. Kulkevaa ja iskevää rock n’ rollia, jossa on vahva punkin aromi päällä. Lähes loppuunmyydyn Klubin lämmitystyöt hoidettiin perusteellisesti. Tosin osalle yleisöstä illan pääbändi oli kommenttien perusteella tässä.

Mutta sitten: The Boys. Alusta asti tämä keikka oli kauan kaivattua ”jotain muuta”, siis jotain sellaista, mitä on oikeastaan turha alkaa selittää millään tavalla. Poikamaisuus oli tosin kadonnut, mutta tilalla oli maailman tyylikkäimpiä vanhoja englantilaisia retkuja, jotka rokkasivat ja imivät mukaansa vastustamattomalla otteellaan. Suomen-kiertueen päätöskeikalla ei nähty Michael Monroen kaltaisia vierailevia tähtiä, mutta eipä noita osannut kaivatakaan. Oli myös todella ilahduttavaa, että uuden levyn materiaali toimi niin helvetin hyvin lavalta tarjoiltuna. Varsinkin keikan alkupuolella uudet kappaleet meinasivat varastaa koko show’n ainakin meikäläisen kohdalla, mutta lopun klassikkokimara oli kyllä sellaista toimitusta, että ymmärsin varsin hyvin joka puolelta yleisöstä kuuluneet ”jumalaare”-huudahtelut. Osallistuin tähän monttu auki taivasteluun itsekin. Ensimmäistä kertaa vuosiin ei tullut mieleenkään välttää jonottelua ja lähteä narikalle ennen aikojaan. Keikka oli pakko katsoa loppuun asti, ei ollut vaihtoehtoja. Maailmassa nyt vain ei ole koskaan liikaa hillittömän loistavaa, energistä, kaljalle löyhkäävää ja hikistä rock-musiikkia, jossa on mukana paljon punkkia ja hieman poppia. Kun purkka osuu kiveen, se pysyy siinä makeasti. Luulen, että ne, jotka olivat odottaneet The Boysia Suomeen yli 30 vuoden ajan, saivat täyden laidallisen juuri sitä, mitä olivat tulleet hakemaan.

Ilta ei ollut vanhojen muisteluista huolimatta täysin pelkkää nostalgiaa. Onneksi. Mies eikä poika enää. Ja se on ihan alright.

Teksti: Miikka Tuovinen
Kuvat: Suvi Elina Tiainen ja Miikka Tuovinen