Yksi kaikkien aikojen parhaimmista esikoisalbumeista – The Darknessin ”Permission to Land” 20 vuotta

Brittiläinen rock-yhtye The Darkness ampaisi kerrasta suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2003, kun bändi julkaisi debyyttialbuminsa ”Permission to Land”. Vuonna 2000 perustetun orkesterin kokoonpano oli tuolloin veljekset Justin Hawkins (laulu, kitara) ja Dan Hawkins (kitara, taustalaulu), Frankie Poullain (basso, taustalaulu) sekä Ed Graham (rummut).

Oma ensikosketukseni The Darknessiin oli se, kun näin tv:stä ”Growing on Me” -musiikkivideon – muistaakseni se esitettiin vielä tuolloin pyörineessä Levyraadissa. Hämmennyin näkemästäni aluksi melkoisen paljon ja mietin että mikä ihme tämä bändi oikein on? Varsinkin keulakuva Justin Hawkinsin ulkoinen habitus sekä useasti kimakkaan falsettiin kohoava laulu sai minut ja varmasti monen muunkin miettimään, että onko orkesteri ihan vakavissaan vai onko kyseessä laadukkaasti toteutettua parodiaa. Hämmennys vaihtui kuitenkin nopeasti ihastumiseen – juuri näin tämä homma täytyykin hoitaa, jotta erotutaan joukosta.

”Permission to Land” sisältää useita, erittäin mainioita rokkibiisejä. Singleinä pitkäsoitolta julkaistiin jo mainitsemani ”Growing on Men” lisäksi ”Get Your Hands off My Woman”, ”I Believe the Thing Called Love”, ”Love Is Only a Feeling” sekä ”Christmas Time (Don’t Let the Bells End)”. Viimeiseksi mainittu tosin sisältyy luonnollisesti vain ”Permission to Landin” erikoispainokselle, joka julkaistiin joulukuussa 2003. Ei ole vaikeaa miettiä, miksi sinkuiksi irrotettiin juuri nämä kappaleet, sillä ne edustavat The Darknessia parhaimmillaan – purkan lailla päähän tarttuvia kertosäkeitä myöten. Myöskään ”Friday Night” ei ole ollenkaan hullumpi rokkibiisi. Sen sijaan ”Love on the Rocks with No Ice” tuntuu hieman pakotetun oloiselle, ylipitkälle raidalle, jonka pituudesta olisi voinut huoletta napata ainakin viimeisen minuutin pois.

Musiikillisesti The Darkness ja ”Permission to Land” ei tarjoa kovinkaan paljon uutta, mutta miksi pitäisikään. Viehätys perustuu tässä tapauksessa enemmän siihen, miten homma toteutetaan. Justin Hawkinsin laulutyyli vahvoine brittikorostuksineen, hieman nuorta Robert Plantia muistuttavine tyyleineen sekä revittelevine falsetteineen on juuri se juttu, millä orkesteri erottui jo heti alusta saakka edukseen muista vastaavista yhtyeistä. Kun mukaan lisättiin menevät, melodiset sekä mieleen jäävät kappaleet, oli menestysresepti aika lailla valmis. Myöskään levyn soundimaailmaa ei ole liikoja siloiteltu, vaan se kuulostaa juuri sille mille pitääkin – rehelliselle rokille.

The Darkness osui melko lailla nappiin ensimmäisellä levyllään. Mielestäni ”Permission to Land” on erittäin onnistunut kokonaisuus debyyttialbumiksi ja huomaan viehättyväni siitä aina vain uudelleen kerta toisensa jälkeen. Pitkäsoitto sisältää ainakin omaan makuuni enemmän miellyttävämpiä biisejä kuin esimerkiksi yhtyeen seuraava, vuonna 2005 julkaistu levy ”One Way Ticket to Hell… and Back”.

Orkesteri kiertää vuoden 2023 aikana ympäri maailmaa juhlimassa ”Permission to Land” -levyään, joten suosittelen käymään katsomassa, jos sopivasti osut kohdalle. Jos biisit toimivat levyllä näin hyvin, toimivat ne varmasti myös livetilanteessa. Oman mausteensa keikkaan tuovat ennen kaikkea myös Justin Hawkinsin melkoisen avokaulaiset esiintymisasut.