Tässä se sitten on. The Dillinger Escape Plan on päättänyt heittää lähes 20-vuotisen uran jälkeen pyyhkeen kehään. ”Dissociation” on bändin näillä näkymin viimeinen tuotos, jos bändin ainoaa perustajajäsen Ben Weinmania on uskominen. Lopettamisen syitä ei tarvitse sen pahemmin lähteä puimaan: bändi ei vain halua elää liian pitkään eikä jäädä toistamaan itseään. Levyä ei siis voi olla tarkastelematta bändin viimeisenä joutsenlauluna. Jokseenkin ironisesti itsensä toistaminen on kuitenkin vahvasti läsnä.

Lähtökohtaisesti levy on juuri sitä samaa TDEP-menoa, jota bändi on nyt tämän levyn ilmestyessä kuuden täyspitkän julkaisun ja parin lyhyemmän verran veivannut. Bändin tunnusomainen kaoottinen, maaninen, epileptinen soundi on edelleen hallussa, toki höystettynä lukuisilla läpi levyn ripotelluilla nyansseilla, kuten hitaammilla ja melodisemmilla lallatteluilla, loungejazzahteluilla ynnä muulla varsin tutuksi tulleella. Moni varmaan kykenee edes jotenkin kokoilemaan muistojaan ensireaktiostaan bändin omalaatuiseen soundiin. Jotenkin bändi tuntuu kuitenkin toistavan itseään liiaksi tällä levyllä, sillä samaa ”hui helvetti, mitä tämä on?” -fiilistä ei vain tule. Yllätysfaktori on menetetty.

Bändin aiemmat levyt ovat kuulostaneet tässä suhteessa edes jokseenkin tuoreilta, mutta ”Dissociation” ei tunnu tuovan juuri mitään uutta pöytään. ”Miss Machine” toi mukanaan laulaja Greg Puciaton ensiesiintymisen, ”Ire Works” jopa bändin mittapuulla astetta kokeilullisemman soundin ja hieman melodisemmankin puolen, kun taas ”Option Paralysis” ja ”One Of Us Is The Killer” rakensivat näiden levyjen pohjalta bändin soundia pidemmälle. ”Dissociation” tuntuu taas olevan liikaa juuri tätä samaa, mistä onnistuu heräämään kysymys: tuliko päätös lopettamisesta levyä tehtäessä vai tätä ennen tai jälkeen? Ainoa jokseenkin uudelta tuntuva piirre levyllä tulee levyn lopettavassa nimikkobiisissä, sillä vastaavanlaisia kappaleita bändin tuotannossa ei juuri ole.

”Dissociation” on siis samaa, kuultua Dillingeriä, sekä pahassa että hyvässä: bändin musiikillinen kirjo on levyllä hyvin edustettuna. Bändin kaoottinen soundi on juuri niin pulssia nostattavaa ja aivonystyröitä lämmittelevää kuunneltavaa kuin aiemminkin. Ben Weinmanin omaksi tunnuspiirteeksi muodostuneet häröt ja riitasoinnut muodostavat Billy Reimerin maanisen ja fyysisen rummutuksen ja Greg Puciaton äänihuulia murjovan rääkymisen kanssa aivan yhtä erilaista, luotaansatyöntävää ja samalla korviin hyökkäävää murjomista kuin ennenkin. Bändin melodisempikin puoli on edustettuna muutaman kappaleen verran (”Symptom of Terminal Illness”, ”Nothing To Forget” ja levyn päättävä ”Dissociation”), eikä bändin jazzahteluväliosiakaan ole unohdettu. Mukavana yllätyksenä toimii myös ”Fugue”-instrumentaali, joka tuo mieleen roppakaupalla muistoja ”Ire Works” -levyn puolivälin elektronisista häröilyistä; olisin itse tosin sijoittanut biisin levyn keskivaiheille heti neljännen slotin sijaan. Levyn toiseksi viimeisen kappaleen virkaa toimittava jo mainittu ”Nothing To Forget” tekisi itse maestro Mike Pattonin ylpeäksi, kun taas ”Dissociation” toimii mahtavana lopetuksena levylle ja hyvästeinä faneille seesteisenä ja melankolisen rauhallisena kappaleena.

Kuten aiemmin totesin, huonotkin puolet ovat läsnä: bändin kaoottinen soundi on yksinkertaisesti hyvin hankalaa kuunneltavaa. Vaikka tätä kirjoittaessa olenkin pyöräyttänyt levyn läpi muutamaan otteeseen ja kuunnellut sitä keskittyneesti ja tarkkaillen, en kuitenkaan ole saanut selkoa kaikista levyn kappaleista. Jazzahteluväliosia löytyy ripoteltuna läpi levyn, mutta niiden ja riehumisen välistä dynamiikkaa tuntuu olevan lähes liikaa ja levy tuntuu poukkoilevan ympäriinsä puolen minuutin välein. Tässä tosin piilee yksi bändin parhaista puolista: kappaleet eivät kulu loppuun, sillä vaikka kuuntelisit levyn läpi kymmeneen otteeseen, mikään kappaleista ei jää tuntumaan puhki kuunnellulta. Vaikka ennalta-arvattavuus onkin bändin mahtavimpia piirteitä, menee levyn kuuntelu myös hieman puuduttavan puoleiseksi puolivälin tienoilla kappaleiden puuroutuessa yhteen.

Levyn asema bändin viimeisenä on siis kiistanalainen: samalla bändi esittäytyy rehellisesti omana itsenään, mutta samalla sen olisi toivonut hoituvan hieman, noh, paremmin. Levyn lopettava nimikkobiisi toimii lopetuksena, mutta valitettavasti kaikki sitä edeltävä jää kuulostamaan liian tutulta. Vaikka ”Dissociation” ei nousekaan bändin parhaimmistoon, ei se toki huonokaan levy ole. Bändi ei vain onnistu säväyttämään samalla tavalla kuin aiemmin, sillä jotenkin tämä kaikki on vain tullut kuultua. Kunnianosoitukset siis bändille, sillä jos bändi olisi tästä lähtenyt jatkamaan eteenpäin vääntäen ulos toinen toistaan samankaltaisempia levyjä, laskisi bändin arvo roimasti.

Kiitokset bändille ja kaikille siinä vaikuttaneille loistavasta urasta. On hyvä lopettaa huipulla. Bändin voi nähdä esiintymässä Suomen kamaralla helmikuun alussa mahdollisesti viimeistä kertaa, joten kehotan tätä lukevaakin yksilöä saapumaan paikalle. Mikäli tiedät, millaista menoa siellä on luvassa, tiedät aivan hyvin, ettei sitä kannatta missata.

7½/10

Kappalelista:

1. Limerent Death
2. Symptom of Terminal Illness
3. Wanting Not So Much As To
4. Fugue
5. Low Feels Blvd
6. Surrogate
7. Honey Suckle
8. Manufacturing Discontent
9. Apologies Not Included
10. Nothing To Forget
11. Dissociation

The Dillinger Escape Plan Facebookissa

Bändin kotisivut

Kirjoittanut: Thomas ”Tom” Frankton