The Exploding Eyes Orchestra – I

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 11.6.2015

Pitkälti Jess & The Ancient Ones:n kokoonpanoa hyödyntävä The Exploding Eyes Orchestra julkaisee ensimmäisen täyspitkänsä ”I” 12.6.2015, ei ehkä niin yllättävästi, Svart Recordsin kautta. Yhtyeen master mindina toimii JATAO:n toinen kitaristi Thomas Corpse, jonka luovuuden vuolaasti pulppuavaa virtaa ei mainittu yhtye kyennyt täysin tyydyttämään. Konseptuaalisesti tämä tarkoittaisi, että materiaali, joka ei olisi sopinut pääyhtyeelle voitaisiin tällä tavoin hyödyntää kollektiivissa, joka ei sitoutuisi tiettyyn linjaan samalla tavoin kuin ns. normaali yhtye, vaan toimisi tietynlaisena tarvittaessa muuntuvana yksikkönä.

Mitä tämä siten tarkoittaa auditiivisesti? Levy alkaa vahvasti raidalla ”The Smoke”, joka alun reverb-kitaroista lähtien kuulostaa hyvin kokoonpanon varsinaiselta yhtyeeltä. Tätä mielikuvaa tietysti vahvistaa entisestään laulajan samuus, varsinkin kun tyyli ja lauluääni on niin erottuva kuin Jasse S:n on. Kappale on menevä 70-lukulainen ralli, jossa hammondit ja basso ovat hienosti edustettuina ja tunnelma on tutulla tyylillä utuinen. The Doors-vaikute loistaa positiivisuudellaan. Tuntuu kuitenkin, että kappale toistaisi ainoastaan verseä ja väliosaa, koskaan johtamatta odotettavaan chorukseen.

Tästä jatkava ”Crazy Heart” on huomattavasti suvantomaisempi ja jo alun melodiasta tuleekin mieleen joku aiempi JATAO-kappale. Hammondin tilalla on vaikuttavana elementtinä piano ja laulaja esittelee hieman enemmän matalampaa Janis Joplin-tyyppistä ulosantiaan. Tunnelma on hieno ja ainakin minun tunnepuoleeni vetoava. Parin minuutin jälkeen chorukseen yhtyy myös yllättäen trumpetti, joka tuo hienon lisän kokonaisuuteen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Seuraava ”My Father The Wolf” on levyltä irroitettu sinkkuraita, eikä syyttä, sillä se on mielestäni levyn parhaimmistoa. Kappale on jälleen menevämpi ja choruksen melodia vetää hyvin mukaansa. Laulu loistaa monipuolisuudellaan ja lyyrinen puoli koskettaa myös syvältä. Huippukohta on n. 2:50 alkava duurillinen c-osa, joka liikutti minua syvästi. Tämän duurillisuuden kontrastina vaikuttaa surumielinen lyriikka entistä vahvistavampana elementtinä. Kerrassaan loistava tuotos, joka on kuultavissa arvostelun lopussa olevasta linkistä.

Aikaisempi sommittelu toistuu ja seuraava kappale ”Drawing Down The West” on jälleen hitaampi ja synkempi kuin edeltäjänsä. Se maalailee nimensä mukaisesti hieman Kali-henkisiä apokalyptisiä visioita ihmiskunnan kohtalosta ja huipentuu lopussa räjähtävään jammmailukohtaan, jossa kaikki instrumentit, laulu mukaan lukien, esiintyvät edukseen ja tekevät kappaleen nimen mukaisesti ”lopun lännestä”.

Alussa mainittu konseptuaalinen jaottelu on tähän mennessä vaikuttanut lähes eksistoimattomalta ja aloinkin ensikuulemalta hieman kummaksua miksei tämä olisi vain voinut olla suoraan seuraava JATAO-tuotos. Viides raita ”Two-Zero 13” kuitenkin piirtää viivaa hieman tyylien väliin ja esittelee erilaista lähestymistapaa. Itse voisin viitata Joy Division-tyyppiseen apokalyptisen rockin suuntaukseen, jota myös post-punkiksi on tituleerattu. Rakenne on muuttunut suoraviivaisemmaksi ja ulosanti huomattavasti rosoisemmaksi. Tavan mukaan seuraava ”Black Hound” on hieman rauhallisempi kuin edeltäjänsä, mutta silti samalla tavoin kaoottinen ja yleislinjaltaan hieman bluessahtavan honky tonk-henkinen, kuten huuliharpusta ja pianon soundista voi helposti tunnistaa. Levyn päättää rauhallinen ”Farewell To All-In-One”, joka ainakin allekirjoittaneelle toi elävästi mieleen tunnelmaltaan Ulverin suvantolevyn ”Shadows Of The Sun”. Hieno lopetus tälle uuden kokoonpanon Jesselle ja Muinaisille ja viimeistelee kappaleiden lukumäärän myös jälleen kerran okkulttisesti toimivaksi maagiseksi luvuksi seitsemän.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kun kuulin tästä projektista, olin jo perustavanlaatuisesti hieman skeptinen konseptista. Ihmettelin, miksi jokaista levyä varten pitäisi perustaa uusi bändi, kuten on esimerkiksi black metal -piireissä ollut tyypillistä. Tämä luo kokonaistuotannosta hieman sillisalaattimaisen kuvan, varsinkin tässä tapauksessa, kun kokoonpano on lähes täysin sama kuin alkuperäisessä yhtyeessä. Tämä olisi mielestäni hyvin voinut olla JATAO:n ja Projektin X:n split-levy, jossa neljä ensimmäistä kappaletta edustaisivat ensiksi mainittua ja loput myöhempää. Tämä on toki vain minun mielipiteeni ja pääyhtyeen suurena fanina olen aina kiinnostunut kuulemaan mitä tahansa materiaalia, jonka tämä porukka on saanut kyhättyä kasaan. Se kun on tähän mennessä ollut lähes poikkeuksetta aivan loistavaa. En näe varsinaista syytä sille, mikseivät saman yhtyeen eri albumit voisi olla hieman erilaisia toistensa kanssa? Onhan näin tapahtunut lähes poikkeuksetta läpi rock n’ roll musiikin historian. Lopuksi on vielä mainittava, että vanhaa vinyylin vinguttajan sydäntä lämmitti se fakta, että vaikka arvostelukappaleeni oli cd-versio, niin viimeisen raidan lopussa oli silti kuultavissa vinyylin endless grooven toksähtelevä rutina.