The Flatfield syvällä goottisielunmaisemissa: arviossa yhtyeen kolmas pitkäsoitto ”The Shadow Self”

Vuonna 2014 ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaissut helsinkiläis-lahtelainen The Flatfield goottaa kolmannella pitkällä levyllään ”The Shadow Self” vallan vakuuttavan kuuloisesti. Soundimaailma on paikoitellen jylhän mahtipontinen eikä vähiten syntikkataustojen ansiosta, joka on hyvin pitkälle yhtyeen pääsoitin muiden perinteisempien soittimien rinnalla.

Mahtipontisuus tekee tuotoksesta hyvin kansainvälisen kuuloisen paketin. Ei siis ihme, että kyseinen ryhmä on lähdössä ensi vuonna isolle mantereelle kiertelemään, Eurooppaa se on jo vuosien saatossa ehtinyt tehdä tutuksi. Vokalisti Ville Gray saa erikoismaininnan ulosannista, joka ei pyri matkimaan Sisters Of Mercy -vokalistia, mihin niin moni gootti-Jyri ja -Jyrki sortuu. Päinvastoin, tummanpuhuvien vokaalien vastapainoksi on hieman ”heleämpää” ilmaisua, joka tuo hienoja sävyjä lopputunnelmaan. Tunnelma on levyn päävaltti, ja se imaisee mukaansa luoden oman maailmansa viimeistään kertosäkeissä. Levyllä kokee koko Tikkurilan kuuluisan värikartan tummanpuhuvana äänimaisemana sielunmaisemaa värittämässä.

Levyn aloittaa ”Blood Red Room” syntikkapianolla muun ryhmän hypätessä kelkkaan mukaan tehden kerralla selväksi, millaisilla asioilla ollaan liikenteessä. Ne asiat ovat syviä mutta tummia. Synkähkö tunnelma imee mukaansa, ja viimeistään kertosäe ottaa syleilyynsä. Samanlaisissa tumman henkisissä tunnelmissa mennään myös toisena teoksena olevalla ”This Stormilla”. Mielipuolisella ”Unquiet Gravella” rytmi vaihtuu enemmän post-punk-linjoille. Mielikuva mielisairaalan tivolista ei ole kaukaa haettu, ja se luo miellyttävän epämiellyttävän turvattomuuden tunteen kappaletta kuunnellessa… Jonnekin psyyken puolelle ollaan osattu iskeä ilman henkistä väkivaltaa, ja sehän se vasta pelottavaa onkin!?

Ettei pää tekisi vallan sisäisiä tepposia, laittaa ”In Vain” rauhallisemman mutta synkemmän vaihteen päälle, ja bändin tavaramerkiksi muodostuneet upeat kertosäkeet pääsevät taas oikeuksiinsa. ”In Vainin” jälkeen lähtee käyntiin villin rytmin saattelemana ”Absinthe Muse”, joka muuttaa taas tunnelmaa mukavan rytmin saattelemana tempokkaasti eteenpäin.

Kun levy on puolivälissä, tulee noin puolen minuutin lähtölaskenta tunnelmaa jatkavalle teokselle, joka edustaa tyylipuhdasta gootteilua Curen kitarasoundimaailman tunnelmissa. Kappaleen nimi on ”Seance”, ja se on jälleen osoitus bändin tyylitajusta olla klooniutumatta. Bändillä on vahvimpana taustalla sen oma juttu eikä mitään matkittua, vaikka vaikutteet toki kuulee aivan kuten jokaiseen genreen kuuluu sen oma syke. Hartaissa tunnelmissa jatketaan hienojen maalailevien äänitaivaiden hengessä. Seuraavana ilmoille tärähtää yllättävän punk-vaikuitteinen ”Dark”, joka iskee mukaansa jo alun rumpurytmistä. Hieno junnausmenopala rajulla sykkeellä: post-punk-rymistelystä hienoon välikohtaan, josta loppukliimaksi rytinän merkeissä.

Upeaa angstia tihkuva ”The Night” tuo jylhän kasarigoottihengen eittämättä bassottelurytmeistä, eikä siis millään pahalla sanottuna. Loistava fiilistelyherkku. Levyn päättää curehtavan kuuloisen kitaran saattelemana slovari, joka kantaa nimeä ”Nemesis”. Kappaleella kuullaan myös naisvokalistia. Kappale on jotenkin riisutun kuuloinen kaikesta monimuotoisuudestaan huolimatta, joten haikea tunnelma päättää levyn tyylitajuisesti.

The Flatfield osoittaa kuuluvansa genressään hyvinkin korkealla ”The Shadow Field ” -julkaisunsa perusteella, ja sitä voi suositella muillekin kuin gootti-Sepoille ja -Irmeleille. Aivan kuten Del Monte -mieskin sanoisi: ”Yes sir, can I boogie?!”