The Grammersin ”Rockfield” on kuuntelijalle kuin ehtymätön lähde

Walesin kuuluisalle Rockfield-studiolle kahdeksatta albumiaan äänittämään matkannut The Grammers on ollut suomalaisen classic rockin periksiantamattomia työjuhtia jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan. Uutta levyä kuunnellessa on huomattavissa selkeä ja johdonmukainen tie, jota pitkin yhtye on määrätietoisesti kulkenut kohti tätä päivää. Minkäänlaista rimakauhua yhtye ei ainakaan huomattavasti ole kokenut Walesiin matkatessaan, sillä paljastan jo tässä vaiheessa, että uusi levy on huikean hyvä. 

The Grammers on saanut mukaansa melkoisia tekijänimiä Tim Palmerista (Ozzy Osbourne, HIM) Jens Bogreniin (Opeth, Kreator), mutta kyllä se suurin lahjakkuus ja voima lepää edelleen yhtyeen omilla harteilla. Classic Rock on sikäli oiva termi, että perinteinen hard rock olisi edelleen aivan liian ahdas karsina. Yhtyeellä on vaikutteita monelta suunnalta ja itselleni esimerkiksi ”Live It Up” -biisissä soivat sekä Michael Jackson että Ghost. Vaikutteista huolimatta he osaavat silti rakentaa erilaisista elementeistä vain itsensä kuuloisen ehjän kokonaisuuden. Siinä yhdistyvät svengaavat rummut monipuolisine filleineen, hienosti sommitellut ja symbioosissa olevat kitara- sekä lumoavat modernia retrohenkeä sykkivät kosketinkuviot sekä kaiken kruununa soiva Hannu Vainionpään koukuttava vokalisointi.

Vainionpää on tunnetusti ollut ehdotonta laulajien kärkeä ja monella tapaa äänensä kanssa pidättelemätön, mutta nyt on löytynyt uudenlaista fokusta ja sen myötä laulumelodioihin lisää monipuolisuutta, sävyjä ja syvyyttä. Ei miestä mitenkään kahlittu kuitenkaan ole ja kyllä Säkylän leijona karjahtelee ylväästi edelleen aina levyn avaavasta ”Devil In The Eyes Of Men” -kappaleesta lähtien. Erityisesti kappaleissa viehättävät myös huolella rakennetut taustalaulut sekä kuoromaiset osuudet. 

Huolella tehdyt, hyvällä tavalla mahtipontiset ja rikkauksia pursuavat sovitukset, tarttuvat melodiat sekä ison kuuloiset kertosäkeet takaavat, että levy on kuin ehtymätön lähde, joka antaa kuuntelijalleen joka kuuntelukerralla jotain uutta. Hienoa huomata, että vaikka The Grammers on kulkenut urallaan koko ajan musiikillisesti eteenpäin, niin kehitys ei ole missään tapauksessa pysähtynyt, vaan jostain yhtye löytää aina taitoa viedä sointiaan seuraavalle tasolle sortumatta minkäänlaiseen yliyrittämiseen. Bändi ei ole koskaan kuulostanut erityisen suomalaiselta mollimelankolialta, vaan täysin kansainväliseltä rockbändiltä. Kansikuvissakin on nähtävissä nöyristelemätön bändi, joka ei tarpeettomasti kukkoile, mutta tietää kyllä oman arvonsa.

Levy on niin vahva ja monipuolinen kokonaisuus, että siitä löytyy soundtrackia joka tunnelmaan, eikä yhtye millään tavalla vangitse itseään ilmaisussaan. Rokata ja jalalla laittaa koreasti voi vaikka riehakkaiden ”DNA”-, ”Live It Up”– ja mainitun ”Devil In The Eyes Of Men” -biisien tahtiin, mutta myös hiljentyä voi kiireettömyyteen soljuvan, utuisen ja pehmeän ”Banks Of The River” -biisin äärelle, josta kasvaa yksi levyn lukuisista huippukohdista. Samalla tavalla ”You I Salute” saa kaivettua kovemmassakin kundissa asuvan herkkyyden esiin. A-puolen päättävä ”Oh Brother” on oiva esimerkki siitä, miten biisi on rakennettu monista elementeistä, mutta on silti taidokkaasti jäsennelty kokonaisuus. Biisi vain kasvaa loppuaan kohti Vainionpään äänen falsetin sekä herkkyyden ja haavoittuvuuden ollessa pysäyttävää.

”Seitsemännen albuminsa julkaissut The Grammers on rikollisen vähälle huomiolle jäänyt retkue” kirjoitin yhtyeen edellisen levyn arvostelussa, ja jos maailmassa on edes hitusen oikeutta ja järkevyyttä, niin nyt viimeistään tilanne muuttuu.