The Poodlesin ”Prisma” vihastuttaa tai ihastuttaa

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 22.1.2018

Vuodesta 2005 asti rokannut The Poodles on ollut uransa aikana tuottelias: seitsemän studioalbumia ja yksi live-albumi on kunnioitettava saavutus. Omalla kohdallani The Poodles ei ollut entuudestaan tuttu, eikä minulla ollut muita odotuksia albumilta kuin, että se sisältäisi rokkia. Kun kuuntelin albumia ensimmäisiä kertoja, en vielä silloin tiennyt, että levyn kaikki kappaleet ovat covereita. Tunnistin levyn loppupuolelta ainoastaan Adelen ja Deep Purplen kappaleet, minkä takia albumin kappaleiden suuri eroavaisuus iski aluksi järkytyksenä. Mietin, miten tämä yhtye kehtaa laittaa levylleen 80-luvun discohittejä muistuttavan ”Maniacin” ja sijoittaa loppuun vielä kauniin haikean coverin ”Soldier Of Fortunen”?

Kun aloin tutkia yhtyettä tarkemmin ja sain selville, että kaikki kappaleet ovat covereita, olin sekä yllättynyt että helpottunut: albumin erikoisuus tuli siedettävämmäksi, kun tiesi, mistä se johtuu. Myös albumin nimi ”Prisma” avautui: The Poodlesin mukaan nimi edustaa heille prismaa, jonka kautta albumia tulee tarkastella eri näkökulmista. Tämän ajatuksen pohjalta on oikeastaan aika luontevaa, että yhtye coveroi eri yhtyeitä eri vuosikymmeniltä. Ja tämän pohjalta voi myös todeta, että jos ei tiedä albumin taustaa, on vaikea ymmärtää sitä, miksi kappaleet ovat keskenään niin erilaisia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Miltä The Poodlesin cover-albumi sitten kuulostaa? Levy lähtee liikkeelle mielipuolisilla riffeillä ujeltavalla ”Crazy Horsesilla”, joka on kaikin puolin mitä pureutuvin korvamato. ”Maniac” on vastaavasti tanssilattiaa ja jalkojen niveliä ankarasti kuluttava discopopitus, joka ei juurikaan kalpene viihdyttävyydessään Village Peoplen ”Y.M.C.A”-kappaleen rinnalla. The Poodles -versio pesee myös mennen tullen alkuperäisen hitaan puoleisen version. Ruotsalaisyhtye on saanut tulkittua myös David Guettan ”Love Is Gonesta” huomattavasti rock-uskottavamman, mistä huolimatta kappale jää vaisuksi. Sama vaivaa myös Depeche Moden ”It’s No Good”-kappaletta.

The Poodlesin käsittelyssä Swedish House Mafian ”Don’t Worry My Child” kuulostaa sille, että se voisi kuulua Smash Into Piecesin tuotantoon. Kosketinsoittimet yhdistettynä ilmaviin riffeihin, ja vokalisti Jakob Samuelin ääni tuovat mieleen Chris Adamin yhtyeineen. ”Goodbye Yellow Brick Roadissa” vokalistin ääni pääsee koetukseen mutta selviytyy siitä hienosti. Tämän jälkeen seuraa levyn yksi revittelevimpiä kappaleita, kun The Poodles tulkitsee Blondien ”Call Me” -kappaletta. Vokalisti laulaa huomattavan korkealta kyseisellä raidalla.

Pitkäsoiton yksi mielenkiintoisimpia sovituksia on Adelen ”Set Fire To The Rain”, jo ihan pelkästään senkin takia, että kyseessä on vahvaäänisen naisen yksi menestyskappaleista. – Toki kappale oli mielenkiintoista kuulla myös miesäänen tulkitsemana. The Poodles on tehnyt tästäkin kappaleesta oman kuuloisensa, ja vaikka voisi olettaa alkuperäisen kappaleen olevan selkeästi parempi, ei ero ole todellisuudessa huomattava. Vaikka Samuelin äänen voi kuvitella vaivatta kasarivaikutteisen rockyhtyeen ääneksi, taipuu hänen äänensä moitteettomasti myös Adelen kappaleen vaatimuksiin. The Poodlesin cover on hienoimpia uudelleensovituksi, joita olen ylipäätään viime aikoina kuullut.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Suitsuttamisen tiellä on jatkettava, sillä levyn päättävä Deep Purple -cover on myös taidokkaasti toteutettu. The Poodlesin käsittelyssä kappale on muotoutunut hiukan folk-henkiseksi, mikä on luonnollisesti piristävä asia. Kappaleesta huokuu myös se väsymys ja alakuloisuus, mikä kuuluu alkuperäisyhtyeen esittämänä. Parempaa päätösraitaa levylle ei olisi voinut valita.

The Poodlesin ”Prisma” on eriskummallinen ja varmasti mielipiteitä jakava albumi, jo pelkästään kappalelistansa takia. Levylle on otettu rohkeasti kappaleita eri vuosikymmeniltä, ja vaikka ne poikkeavat toisistaan, etenee pitkäsoitto jollain kieroutuneella tavalla johdonmukaisesti. Ainakin siltä se tuntuu, kun on kuunnellut albumin useamman kerran ja yrittänyt saada juonenpäästä kiinni. Kun tekee albumin näin laajalla avomielisyydellä ja rohkeudella, on takuuvarmaa, ettei lopputulos miellytä kaikkia. Toisaalta, miksi pitäisikään? Monille tuottaa nykypäivänä tuskaa kuunnella 40 minuutin mittainen albumi alusta loppuun, mitä The Poodles on tuskin edes hakenut. Kun coveroi näin erilaisia artisteja, varmistaa sen, että yhtye tavoittaa mahdollisimman monia kuulijoita ja voi saada kalastettua itselleen uusia kuuntelijoita.

On sanomattakin selvää, että ”Prisma” on monipuolinen kokonaisuus. Osa kappaleista uppoaa popmusiikin kuuntelijoihin ja osa rokkareihin ja loput sille välille. Kaikki kappaleet eivät vangitse mielenkiintoa yhtä hyvin, mutta kyseessä on tutustumisen arvoinen pakkaus. Näin erilaisten kappaleiden uudelleentulkinta samojen kansien sisässä on kiinnostava kokemus. The Poodlesin ”Prisma” ei ole ehkä hurmosta alusta loppuun saakka, mutta se mahdollistaa genrerajojen ylittämisen turvallisesti.