Prodigy on tuntunut potevan jonkin sortin suursuosion jälkeistä krapulaa sitten 90-luvun menestysvuosien, eikä yhtyeen musiikki ole saanut samanlaista nostetta kuin ”Firestarterin”, ”Voodoo Peoplen” ja ”Smack My Bitch Upin” kaltaiset sinkut aikoinaan. Tämä on ihan ymmärrettävää, sillä menestysreseptiä on lähes mahdotonta purkittaa ja jatkaa sen antimilla kokonaisia vuosikymmeniä sinkkulistojen ykkösiä ja kultalevyjä tehtaillen. Nyt tämä 25-vuotias ihmelapsi on pyöräyttänyt kuudennen pitkäsoittonsa, joka kantaa nimeä ”The Day Is My Enemy”. Saako kansa vihdoin uuden ”Fat of the Landin” vai puhalletaanko tämä historian kirjoista pölynä ilmaan?

En voi pitää itseäni minään konemusiikin suurtietäjänä enkä lähde sellaista edes näyttelemään. Pitkätukkana olen pidemmän aikaan keskittynyt vain hevimiesten puuhasteluihin ja rokin räminään, mutta on minulla nuoruudessani ollut hetki, jolloin Prodigykin napsahti ymmärtämisen suurempiin sfääreihin. Yhtyeen kovaan iskevä ja tummanpuhuva konemusiikki potkii rankkuudellaan monet metallibändit polvilleen mennen tullen. Hiljalleen kuitenkin itsekin unohdin yhtyeen olemassaolon, joten tämä uusi levy on kosketukseni yhtyeeseen ensimmäisen kerran reiluun kymmeneen vuoteen.

Albumi lähtee vahvasti liikkeelle nimikkokappaleellaan. Se onnistuu herättelemään kuuntelijansa ja nostattamaan loppualbumille rankat odotukset, joten parempi olisi ollakin jotain mykistävää tulossa. Ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Nasty” pumppaa kuuntelijan täyteen liikkeellepanoenergiaa, jolloin tekee mieli sohvatyynyihin piereskelyn sijaan lähteä ripeälle juoksulenkille. ”Rebel Radio” on sekin kelpo tuotos pitämään vauhtia yllä. ”Ibiza” päästää mojovan nyrkkipierun aivottoman DJ-kulttuurin räkäisiin sieraimiin. Tylsähkön ja tavanomaisen ”Destroyn” jälkeen iskee albumin helmi ”Wild Frontier”. Kappale sisältää komeat nostatuskohdat ja nätisti ulisevan kertosäemelodian ja luo eeppisen mieltä nostattavan tsemppitunnelman. Haistan jo hupparin kainaloiden kastuvan, perkele, tässähän tuntee itsekin pystyvänsä kaikkeen! Kappale tulee livenä varmasti räjäyttämään clowstickit yleisön käsistä. Tämänkaltainen kappale tekee Prodigystä relevantin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Tämän kaiken jälkeen alkaa albumi hitaasti loppua kohden puuduttaa, sillä tyyli ei juurikaan vaihdu eikä kappaleita ainakaan nerokkaiksi viitsi kehaista. Ovathan toki niskoja ravisteleva ”Rok-Weiler” ja levyn päättävä ”Wall of Death” miellyttäviä ja hektisiä musiikkinumeroita, mutta musiikillisen ideaparkin kulmilla on hiljaista, jolloin kuulee vain arokierijöiden kulkevan tuulen mukana. Saattaahan tässä olla tarkoituksenakin pitää intensiivisyys vain yllä, mutta omaan korvaani musiikki alkaa toistaa liiaksi itseään. Kyseinen stereotypian tarra liimautuu usein helposti konemusiikin ylle, mutta kyllä mielestäni Prodigyyn verrattuna vaikkapa Pendulum ja Fatboy Slim onnistuvat tekemään mielenkiintoisempia kappale- ja albumikokonaisuuksia, jotka eivät aina vaadi ympärilleen klubibileitä, punttisalitreeniä tai subbarin voimasta hiljalleen sortuvaa Toytota Corollaa toimiakseen. Prodigy tuntuukin tarvitsevan aktiviteetin, jottei kuuntelukokemus pitkästytä EP:n mitan jälkeen, tälle albumille kun mittaa riittää lähemmäs tunnin verran.

”The Day Is My Enemy” ei täyttä mahaplätsiä tee, muttei tällä kyllä nosteta bändiä samalla tasolle, kun se 90-luvun loppupuoliskolla oli. Bändi kuulostaa kyllä edelleen itseltään, mikä on sekä hyvä että huono asia yhtä aikaa. Albumi tarjoilee samaa hikistä tanssiklubihönkäystä reilun vuosikymmenen takaa, mutta tänä päivänä se kuulostaa vähän eltaantuneelta. Soundit ovat tulleet tähän päivään ja ulkosivu kiiltää oikein nätisti, mutta ei se kovettunut paahtoleipäkään aina paahtamalla parane. Biisintekijä Liam Howlett sanoi aikoinaan Prodigyn olevan tärkeä osa musiikkikulttuuria samassa kastissa Sex Pistolsin ja Clashin kanssa. Kenties asia onkin sinnepäin, kun tarkastelee yhtyeen alkuaikojen uraa ja merkitystä vuosituhannen vaihteeseen mentäessä, mutta nykyään yhtye on kaukana siitä, että se pystyisi olemaan modernin musiikin suunnannäyttäjä.

Albumilta löytyy silti hetkensä, ja kyllä tämä ainakin nosti minun mielenkiintoani yhtyettä kohtaan takaisin ja menisin mieluusti bändiä livenä kuuntelemaan. Älyttömästi en ole tanssimusakeikoilla käynyt enkä itse nauti baareissa tanssimisesta, mutta tanssilattioista olen kuullut sellaisia huhuja, että siellä piereskellään valtavasti. Se onkin turvallinen paikka sille, koska on paljon ihmisiä ja melua, jolloin et jää ikinä kiinni, aivan kuten kusemalla maauimalan altaaseen. Kenties tästäkin se ”Nasty” tavallaan kertoo, jos sitä kevyen vapaasti tulkitsee.

5/10

Kappalelista:

1. The Day is My Enemy
2. Nasty
3. Rebel Radio
4. Ibiza feat. Sleaford Mods
5. Destroy
6. Wild Frontier
7. Rok-Weiler
8. Beyond the Deathray
9. Rhythm Bomb feat. Flux Pavilion
10. Roadblox
11. Get Your Fight On
12. Medicine
13. Invisible Sun
14. Wall Of Death

Prodigy Facebookissa

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy