The Unguided – Lust and Loathing

Kirjoittanut Juri Hiltunen - 1.3.2016

Tuntuu siltä, että vastahan Roland Johansson ja Richard Sjunnesson lähtivät Sonic Syndicatesta. Vuosina katsottuna ukkojen nykyinen projekti The Unguided on ehtinyt operoida jo vuodesta 2011, ja ”Lust and Loathing” on jo yhtyeen kolmas albumi. Minua miellyttää yleisesti ottaen soundillisesti popahtava ja härskin hittihakuinen kevytmetalli, jota The Unguided veivaa juurikin Sonic Syndicaten varhaisemman tuotannon hengessä. Yhtyeen yleistyyli siis miellyttää, mutta epäilyksen varjo hiipii ylle levyjä ensi kertoja pyörittäessä. Käykö yhtyeelle kuten Sonic Syndicaten tuotannolle kävi? Käykö niin, että vaikka yleinen äänimaailma miellyttää ja jokainen levy sisältää pari hittibiisiä, ei julkaisuissa muuten ole mitään substantiaalista pureskeltavaa?

The Unguided avaa levynsä videobiisinäkin toimivalla kappaleella ”Enraged”. Läsnä ovat heti kevytmetallin soundit, taustalla pimputtavat synat, hittihakuiset kertsit ja Roland Johansson miellyttävät voimakkaat laulut. Miehen komea ääni onkin itselleni keskeinen syy, miksi halusin tutustua The Unguidediin. ”Enraged” ei kappaleena ainakaan petä, ja se sisältää hyvät Johanssonia rytmikomppailevat verset. Kertsi taas yrittää Johanssonin desibelien kasvaessa nousta kohti korkeuksia, mutta ei pääsekään ihan linnunradalle asti. Yhtyeen toisesta kärisijästä Richard Sjunnessonista en taas ole ikinä pitänyt. Miehen ärinät eivät ole juurikaan kehittyneet sitten Sonic Syndicaten ensimmäisten julkaisujen vaan ovat aina kumman kompressoidun, yksisävyisen ja ponnettoman kuuloisia. En ole varma, kuulostaako mies itsessään tuolta vai miksataanko hänen vokaalinsa aina näin voimattomiksi. Veikkaan ainakin ensimmäistä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Aina kun pyörittelin levyä avausbiisin ulkopuolella taustalla noin kymmenisen kertaa, huomasin, etten alkubiisin ohella muistanut juuri mitään levystä. Sitä ajatuksella kuunnellessaan taas huomaa, että eivät melodioinnit ja biisi-ideat kuitenkaan sysihuonoja ole, ne eivät vain ole tarpeeksi koukuttavia. Yhtye kuitenkin ratsastaa juuri koukuillaan. Lättyä läpi pyöritellessäni herään hetkeksi toivoa luovaan kolmosbiisiin ”King of Clubs”, jossa syntikan melodioinnit toimivat hieman muita biisejä paremmin. Tämän jälkeen vaivun taas keskinkertaisuuden horrokseen. Joissain biiseissä, kuten ”Heartseeker”, Johanssonin puhtaille vokaaleille annetaan enemmän tilaa, mutta jotenkin ei vain lähde. Melodiat eivät koukuta tarpeeksi, ja Johanssonin vokaalit olisi pitänyt miksata enemmän pintaan, sillä ovathan ne yhtyeen hittien ensisijainen kantava voima.

Kaaoszinen tekemässä haastattelussa yhtyeen ärisijä Sjunnesson totesi, että merkittävässä roolissa olevat syntikat erottavat yhtyeen muista yhtyeistä. Kuitenkaan mielestäni vuonna 2016 syntikat eivät toimi enää riittävän personoivana tekijänä popahtavassa metallissa. Lisäksi nimenomaan muun soiton suhteessa syntikoihin onkin yksi levyn keskeisimpiä ongelmia: synat pimputtelevat koko ajan taustalla kerroksia tuovia melodioita, mutta ne on hukutettu lähes poikkeuksetta miksauksessa liian hiljaisiksi. Lähinnä kuuluvat vain todella tylsät komppikitaroinnit tai hyvin nykyaikaisen muoviset ja mitäänsanomattoman kuuloiset rummut. Jos syntikoihin nähdään vaivaa näin paljon levyllä, tulisi niille antaa tilaa musiikissa eikä hukuttaa miksauksessa kaiken muun alle. Esimerkiksi heti iskevällä synalainilla aloittava ”Phobos Grip” kompastuu mahalleen heti, kun muut instrumentit tuodaan mukaan, jolloin syntikat taas hukutetaan komppivallin alle. Miksaus on muutenkin tasapaksu eikä ota huomioon biisien eri osien luonteita. Tämä on nykyaikaisen muovisemman metallin mahdollisia haittapuolia: koska esimerkiksi rummut ja kitarat soivat tismalleen samalla tavalla hetkestä toiseen, ei niissä ole edes äänenvoimakkuuden dynamiikkaa luovia eroja. Itse asiassa suosikkihetkeni levyllä ovat ne, joilla syntikat soittavat esimerkiksi introissa tai väliosiossa jotain ok-tason melodiaa muiden instrumenttien ollessa hiljaa.

Haluaisin kauheasti pitää yhtyeestä, koska yksinkertaisesti rakastan hyviä koukkuja. The Unguidedin pakollisena vertailukohtana toimivalla Sonic Syndicatella on yleensä ollut edes muutama murhakoukkubiisi, joilla levyjä on saatu hyvin markkinoitua. Samaa olisin toivonut tältä levyltä, mutta lätyltä ei vain löydy yhtäkään viikkoja päässä soivaa korvamatoa. Miksaus pilaa levyn vähäisenkin koukuttavuuden hukuttamalla syntikat, eikä yhtye tarjoile Johanssonin komealle äänelle tarpeeksi hienoja melodioita laulettavaksi. Tulen silti luultavasti korvamatojen toivossa tarkastamaan yhtyeen tulevien levyjen sinkkubiisit, mutta en tämän enempää. Jos etsit koukuttavaa popahtavaa metallia, suosittelen kokeilemaan muita Ruotsista tulevia samantapaisia yhtyeitä, kuten vaikkapa Amaranthea. Tämä ei vain kolise.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen