Thence – These Stones Cry From The Earth
Kunnianhimoiset, progressiivisista doom-sävyistä ja ambient-tunnelmoinnista koostuvat kolossaaliset mammuttiteokset ovat taiteenlaji, joissa onnistuminen voi parhaimmillaan synnyttää niitä kuuluisia elämääkin suurempia mielihyvän tuntemuksia. Esimerkkinä tällaisesta kokonaisuudesta mainittakoon ainakin Swallow The Sunin ”Plague Of Butterflies”-single, jonka reipas puolituntinen kontrastitasapainoilu kauniiden melodioiden ja pahaenteisten vyörytysten välillä oli paikoitellen suorastaan mestarillista kuultavaa. Aivan niin raskaalla kädellä ei kuopiolainen Thence levyn ainokaista kappalettaan tulkitse, mutta 57 minuutin mittainen nimikkokappale pitää pitkälti huolen kaikesta muusta. Ja voi luoja millä tavalla.
”These Stones Cry From The Earth” on saatekirjeen mukaan ollut valmisteilla jo vuodesta 2009 lähtien, eikä pitkäjänteinen sävellys- ja sovitustyö jää kuulumatta: osien saumaton linkittyminen toisiinsa, laulujen säästeliäs käyttö ja asettaminen juuri oikeisiin kohtiin, kuulaiden instrumentaalinautiskeluiden johdonmukainen kasvaminen kohti psykedeelistä metallivaihdetta ja herkkien tunnelmapalojen pysähdyspaikat pitkin levyä ovat kaikki viimeisen päälle mietittyjä. Myöhemmän Anatheman merkeissä tunnelmoiva intro masteroituu aluksi yllättävänkin meluisaksi rokkimäiskeeksi, mutta homman rauhoittuessa liikuskellaan pohjimmiltaan esimerkiksi Evergreyn ja saatteessakin mainitun Katatonian taajuuksilla. Erityisesti Juha Sirkkiän vokalisointi todella tuo mieleen länsinaapurimme melankoliamajesteetti Jonas Renksen. Kympin kohdalla lähdetäänkin sitten seilaamaan jonnekin aivan muualle, lähinnä God Is An Astronautin tai Red Sparowesin tunnetuksi tekemälle haavoittuvaiselle instrumentaaliosastolle, jonka konemaiset ja kiusoittelevat hiljaiset sävyt painuvat jonnekin alitajuntaakin syvempiin vesiin. Täydellisen epäkeskittyneessä ja taantuneessa tilassa patikoitu surumielinen taival kasvaa äkkiarvaamatta toiveikkaaksi tähtitaivaan alla hyräiltäväksi laulumelodiaksi, jonka tauottua havahdutaan toistamiseen hevivaihteeseen ja allensa murskaaviin kitaravalleihin jälleen parinkymmenen minuutin kohdalla; pistämättömän kaunis kosketinmelodia varastaa tosin shown heti perään. Useamman minuutin kaikkivoipaisuusjatkumo ja ”levyn viimeinen c-osa”-efekti päättyy hieman alle puolen tunnin kohdalla hetkelliseen sydänpysähdykseen ja silmät uudelleen avaavaan reaktioon: yksinäistä jazz-torvea seuraava aidosti koskettava himmailu tuo parhaimmillaan mieleen sekä Porcupine Treen relaksantit että jollain eriskummallisen kierolla tavalla myös The Mars Voltan rauhallisemmat levytykset. Steven Wilsonin kakkosbändi Blackfield nostaa niinikään päätään hyväksyvästi, kuten myös Magenta Skycoden ilmava leijailu. Olen matkalla. Oikeastaan mitään tästä eteenpäin on todella vaikea analysoida. Eikä enää tee edes mieli. Rationaalinen ajattelu joutaa romukoppaan empiristisen mielihyvän tieltä. Kaikki on alusta asti kuulostanut hyvältä ja kiistattomalta, mutta seuraavat viisitoista minuuttia kaikkine rakennuspalikoineen ovat silkkaa täydellisyyttä.
Thence on tehnyt ensiyrittämällään ihmeellisen levyn. Jo pelkkä oletusarvo tunnin mittaisesta teoksesta antaa puitteet lokeroida yhtye kokeelliseksi, mahdollisimman korkeaa taiteellista arvoa tavoittelevaksi pyristelyksi, jonka suuruudenhulluksi leimaaminen tultaisiin jäsentensä puolesta kuitattua teesillä ”te ette vain ymmärrä”. Tiedä sitten olenko minä olen ymmärtänyt kaiken päin helvettiä, mutta henkilökohtaisesti tunnen suurta halua vaipua yhä uudestaan Thencen luomaan pehmeään, addiktoivaan koomatilaan: totuus kun nyt vain sattuu olemaan sellainen, että tämä trippi on kaikessa eksperimentaalisuudessaan vastustamaton. Olen yrittänyt ilmaista albumin olemusta verbaaliakrobaattisin keinoin parhaani mukaan, mutta näin moniulotteinen luomus on kliseisesti todettuna pakko kokea itse ja mielellään ilman ulkoisia ärsykkeitä. Sen parissa tuntee itsensä yhtä aikaa niin kevyeksi ja niin raskaaksi, ettei oikein tiedä, haluaako balanssia edes löytää. Levyllä ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän – jopa loppupään arveluttava teknobiitti on löytänyt tarkoitusperänsä levyltä kerta toisensa jälkeen, kuuntelu kuuntelulta. Vaikka levy onkin suurimmaksi osaksi mahdollista määritellä lajitovereitaan hyödyntäen, värittyy ”These Stones Cry From The Earth”in maalaus kankaalle joka kerta uudella ja inspiroivalla tavalla, eivätkä sen värisävyt osoita haalistumisen merkkejä. Päinvastoin. Kattaus on kansilehtisen aistikkuutta ja tyylikkyyttä myöten loistava.
Mainos päättyy
Hämmentävää paketissa on se, kuinka puun takaa Thence iskee. Tällaisen kultakimpaleen löytyminen Suomen Kuopiosta vaikuttaa utopistiselta. Ihmetykseni on erittäin suuri, jos tätä ei tulla noteeraamaan esimerkiksi tässä tekstissä mainittujen yhtyeiden ystävien keskuudessa. Tai kenen tahansa muun. Suosittelen varauksetta kaikille, jotka jaksavat keskittyä kuuntelemaan kappaleen ensimmäisen kerran läpi. Seuraavat kaksikymmentä tulevat automaattisesti.
10/10
Kappalelista:
01. These Stones Cry From The Earth
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Tomi Salmi