Thin Lizzyn joutsenlaulu ”Thunder & Lightning” täyttää neljäkymmentä vuotta

Saavuttaessa kohti ”Thunder & Lightning” -levyä Thin Lizzyssä vallitsi suhteellisen kehno tunnelma. Edellinen levy ”Renegade” ei ollut suurikaan kaupallinen menestys ja myöhemmin ilmestynyt basisti – laulaja Phil Lynottin soololevykään ei jättänyt sekään suuria merkkejä maailmaan. Lynottin soolobändissä kiersi myös Thin Lizzyn jäseniä, mutta keulakuvan pahentunut huumeongelma ei helpottanut jäsenten välisiä kiistoja. Kitaristi Scott Gorhamilla oli omat taistelut huumedemonien kanssa, rumpali Brian Downey joutui ottamaan sairaslomaa oltuaan osallisena yökerhossa tapahtuneessa tappelussa Tanskassa ja kosketinsoittaja Darren Whartonia loukkasi se, että hänen kuvansa oli jätetty pois ”Renegade” -levyn kannesta. ”Renegade” -kiertueen muistoja kitaristi Snowy White sanoo niin tuskallisiksi, että on pyyhkinyt ne mielestään ja yleisestikin ottaen kiertueella asiat alkoivat karata käsistä. 

Kiertueen jälkeen bändi kokoontui Irlantiin luomaan materiaalia tulevalle levylle, mutta Lynottin koko ajan kasvava kemikaaliongelma ja siitä johtunut epäluotettavuus sekä jännittynyt ilmapiiri söi jäsenten välejä kiihtyvällä tahdilla. Varsinkin kitaristi White alkoi tuoda esiin tyytymättömyyttään ja hänen mukaan tilanne oli varmasti molemminpuolinen. Studiossa hänen ja Lynottin elämäntapojen erilaisuus otti suurimman törmäyskurssin toisen ollessa menossa nukkumaan ja toisen vasta tullessa studiolle tai toisen mennessä aamupalalle ja toisen tullessa vastaan samaan aikaan yön riennoista. Whitea risoi aikataulujen pitämättömyydessä myös se, että mitään ei tapahtunut ilman Lynottia, joten aikaa kului hukkaan ja huumeiden vuoksi White on sanonut joutuneensa katselemaan vierestä, kuinka Lynott valui suureen mustaan aukkoon.

Eräällä keikalla White päätti sen jäävän viimeisekseen ja sanoi myöhemmin muistavansa studiosta viereisessä huoneessa kepittäneen John Sykesin. Hän oli kuulemma tuumannut itsekseen, että Sykes sopisi bändiin häntä paremmin, mutta ei arvannut miettineensä oikeaa seuraajaansa. Epäonnistuneen Irlannin reissun jälkeen yhtye palasi Lontooseen ja saivat uudet studion aikataulut. Tällöin White päätti, että ei mene enää paikalle, kun ei Lynottin saapumisestakaan ollut mitään takeita. Eipä hänen kauaa tarvinnut pinnata, kun manageri Chris Morrison halusi audienssin, jossa yhteistuumin päätettiin, että homma taisi olla paketissa. Samaan aikaan myös toinen manageri Chris O’Donnell päätti lopettaa kyllästyttyään yhtyeen keulakuvan jyrkkenevään alamäkeen.

Ennen uutta levyä oli vielä ohjelmassa Lynottin soolokeikkoja, jotka menivät aika lailla penkin alle. Basisti Jimmy Bain eikä Lynott onnistuneet löytämään kiertueella huumeita ja tästä harmistuneena kohtelivat sekä henkilökuntaa että muuta bändiä niin huonosti, että useampi kieltäytyi enää työskentelemästä heidän kanssaan. 

Kun ”Thunder & Lightning” oli saatu pakettiin, niin Lynott uhosi bändin palaavan suurempana ja parempana kuin koskaan. Osa yhtyeen lähellä osasi jo arvata, että bändin joutsenlaulu saattaa olla käsillä. Kitaristi Scott Gorham oli ilmoittanut jo ”Renegade” -kiertueella haluavansa lopettaa, mutta Lynott sai puhuttua hänet ympäri vielä yhteen levyyn ja kiertueeseen. Arvailujen varaan on jäänyt, että mitkä olivat loppujen lopuksi Lynottin aikeet tulevaisuudesta. Manageri Morrisson halusi nyhtää viimeiset rahat yhtyeestä irti, sillä bändin taloustilanne oli lamassa ja konkurssi häämötti edessä. Kulut olivat olleet suuret ja varsinkin Yhdysvaltojen kiertueella Lynott oli halunnut elää kunnon rocktähden tavoin limokyyteineen ja lentoineen. 

Albumin tekovaiheessa Lynott oli ilmoittanut jättävänsä bändin, kun kustannussyistä levy-yhtiö ei ollut suostunut julkaisemaan uutta albumia avattavilla kansilla. Lynottille ei ollut kelvannut, että vain osa painoksesta olisi tehty niin. Morrison sai onneksi Lynottin ymmärtämään, että jos hän lähtisi, niin yhtyeen päälle kaatuisi jättimäiset velat eikä jäisi mitään, millä elää seuraavaa päivää. Tämän vuoksi lipunmyyntiä kiihdyttääkseen ilmoitettiin, että tuleva kiertue tulisi olemaan Thin Lizzyn viimeinen.

John Sykes oli juuri oikea mies täyttämään Whiten jättämän aukon. Hän oli juuri eronnut Tygers Of Pan Tang -yhtyeestä ja oli tekemässä soolosingleä, kun legendaarinen tuottaja Chris Tsangarides saattoi Lynottin ja Sykesin tiet yhteen. Sykes pyysi Lynottia soittamaan singlellään ja Lynott toi Gorhamia lukuun ottamatta Thin Lizzyn jäsenistöä mukana ja pian Lynott esitti vastatarjouksen Sykesille liittyä Thin Lizzyyn. Sykes on sanonut, että hänelle oli jo tarjottu paikkaa Ozzy Osbournen bändissä, mutta tykkäsi Lynottista niin paljon, että päätti valita Thin Lizzyn. Suurin osa levyn materiaalista oli tehty jo ennen Sykesin liittymistä, mutta kyllä hänkin ehti mainiosti saada näppinsä peliin. Kyllähän Sykes selkeästi oli edeltäjiään enemmän uuden koulukunnan heavy rockiin kallella oleva kitaristi ja se kuuluu levyltä.

Kitaran ja basson riffittelyllä levyn avaava nimikappale ”Thunder & Lightning” on sellainen vauhtikaahailu ja menevän rockin mestarinäyte, että Lynottin kertosäkeessä lausuma ”goddamn” voisi olla oikea sana muutenkin kuvailemaan biisin aiheuttamaa tunnetta. Tuntuu kuin Lynott laulaisi henkensä hädässä pieleen menneestä lauantai-illasta, mutta kokonaisuus ei kuitenkaan hajoa käsiin. Rumpali Downeyn ja Lynottin kappale pistää välittömästi juhlat pystyyn ja tukan heilumaan. Soolo-osuuksissa saavat loistaa niin Wharton kuin kitaristipari Sykes – Gorham.

Wharton – Lynott kirjailivat levyn seuraavat kaksi upeaa biisiä ”This Is The One” ja ”The Sun Goes Down”. Ensin mainitussa Lynott rähisee huonosta tilanteestaan, mutta taustalla kulkevat kitaraosuudet ovat osuvia ja itse tykkään todella paljon kertosäkeestä. Kitarasoolo kuulostaa kuin Sykes ja Gorham olisivat ”Crossroads” -elokuvassa soittamassa toisiaan suohon. Jännän hypnoottisen rumpukompin saattelemana biisi kulkee varmasti kuin täydessä lastissa oleva tavarajuna. ”The Sun Goes Down” on loppujen lopuksi aika pienistä elementeistä kasattu biisi, mutta niin perhanan hieno, että sen soidessa loppuu aina kaikki muu toiminta järkeä myöden. Bassokuvion kuljettamana kitara ja koskettimet luovat taustalle sellaisen äänimaailman, että herkistyminen on väistämättä edessä. Oletan tekstin kuvaavan molemmille toksista parisuhdetta ja Lynottin tulkinta on kaikessa vähäeleisyydessään pysäyttävä. 

A -puolen päättävä ”The Holy War” on toinen Lynottin yksin kynäilemistä biiseistä. Kyllähän alan tässä jo neljännen biisin kohdalla toistamaan itseäni, mutta hemmetti, kun on hieno biisi. Poikkeuksellisen modernilta kuulosta rumpusoundi yhdistettynä hienoon kitaramelodiaan aloittaa biisin, jonka kuulemisesta ei vain voi saada tarpeekseen. Kertosäkeen armeijamaisen kurinalainen marssihokema on tehokas ja täytyy myöntää, että vasta tämän kappaleen myötä opin arvostamaan Downeyta rumpalina. Itselleni kappaleessa oleva soolo on viiltävyydessään hyvin iskevä, mutta ehkä minun rakkauteni heviin sekä ilman bändin menneisyyden vertailukohtaa oleminen edesauttaa elämään näissä sooloissa mukana.

B-puolen avaava levyn ensimmäinen single ”Cold Sweat” on biiseistä ainoa, jonka kirjoittamiseen Sykes osallistui. Studiossa Lynottille soittamansa riffin ympärille rakennettu biisi on selkeää kitaristikamaa, sillä onhan riffi tarttuvuudessaan ihan ässä eikä kuusikielistä säästellä muutenkaan missään vaiheessa. Kerta kaikkiaan upea biisi, joka on koettava itse. Oma pää heiluu, kun edes ajattelen biisiä. Harmi, että heidän yhteistyötään ei sitten saatu pidemmällä tähtäimellä kuultua enempää. Toisena soiva ”Someday She Is Going To Hit Back” on kepeän ja hilpeän tuntuisena hyvä vastapaino edellisen kappaleen murskaavuudelle. Jälleen sooloissa puhevuoroon pääsevät sekä Wharton että Gorham – Sykes ja kieltämättä ne ovat biisin suurinta antia ja eikä ralli yllä muun materiaalin tasolle. Lynottin rooli on oikeastaan vokalistina vain tuottaa väliin ääntä ilman sen suurempaa tarkoitusta ja soolon taustalle hän hokee biisin nimeä. Oikeastaan tämä ja ”Bad Habits” ovat biisejä, joiden tilalle olisin ehkä harkinnut jotain muuta, mutta eivät ne silti levyä nyt syökse kalliolta alas.

”Baby Please Don’t Go” on toinen levyn Lynottin yksin tekemistä kappaleista ja jälleen hän mielestäni osuu maaliin hyvällä tarkkuudella. Menevässä kappaleessa Lynott saa ääneensä aitoa epätoivoa kerjätessään toista jäämään ja Gorham – Sykes antaa palaa sydämensä kyllyydestä juoksuttaessaan kuvioita ja sooloja. Hienoa huomata, että he eivät tyydy toistamaan jotain kuviota läpi biisin, vaan jos keskittyy kuuntelemaan, niin voi havaita heidän etenevän koko ajan kitaroiden soidessa kuin olisivat liekeissä. Varsinkin biisin lopussa, kun laulu keskittyy toistamaan itseään, niin on helppo antautua kitaroiden viemäksi.

”Bad Habits” ja ”Heart Attack” ovat ainoat biisit, johon Gorham on kreditoitu biisin tekijäksi. Ensin mainittu on huolettoman oloinen perusrokki, jossa on vahvana esillä yksi Lynottin tavaramerkeistä eli jonkinlainen puhumisen ja laulamisen symbioosi. Valitettavasti biisi kulkee jotenkin laiskan oloisesti, mutta se korjataan levyn päättävässä ”Heart Attack” -biisissä. Rakkauden tuuleen katoamisesta kertova pessimistinen biisi tihkuu epätoivoa ja surua, jota paikataan hienolla kitara- ja kosketinkuviolla. Soolossa tosin tuntuu, että ikävälle ihmiselle kostetaan riipivällä soololla. Gorham muuten ilmoitti vihaavansa biisin nimeä, kuten myös edellisen levyn ”Angel Of Death” -biisin nimeä.

Jim Fitzpatrick oli tehnyt levyyn kannen, mutta ilmeisesti hänen hintansa oli liian suuri, sillä tilalle tuli toinen tekijä, joka teki lopputuloksen halvemmalla ja tässäkin tapauksessa halvin tarjous voitti. Fitzpatrick on avoimesti ilmaissut inhonsa kyseisestä kantta kohtaan. Kaikesta huolimatta levy menestyi hyvin nousten Suomessakin kolmenkymmenen myydyimmän levyn joukkoon, sai suitsuttavaa kritiikkiä ja kiertueen keikkojakin alettiin myydä loppuun. Tämä kaikki sai tietysti Lynottin kyseenalaistamaan, että oliko jäähyväisten ilmoittaminen sittenkin virhe. Suosittu musiikkiohjelma Top Of The Pops tosin bändiltä meni ohitse, kun kekkulissa mielipiteitään ilmoittanut Lynott yhtyeineen heitettiin pihalle ja näin jäi yksi menestystä todennäköisesti avittava kortti käyttämättä.

Kiertueella Lontoon Hammersmith Odeonilla toteutettiin ilta, jossa soittivat mukana entiset kitaristi Eric Bell, Gary Moore ja Brian ”Robbo” Robertson. Irlannin osuus kiertueesta meni miten meni, mutta pohjoismaissa suosiota riitti ja varsinkin Ruotsi oli bändille hyvin otollista maaperää. Ruotsissa tapahtui valitettava auto-onnettomuus, joka oli katkaista Thin Lizzyn olemassaolon jo ennen aikojaan. Japanin kiertue meni kireissä tunnelmissa ja sieltä palaamisen jälkeen Lynott soitti vielä muutamia soolokeikkoja. Englannille jäähyväiset jätettiin Reading festivaaleilla ja varsinainen loppu tuli 4. syyskuuta Saksassa Monsters Of Rock festivaaleilla. Sen jälkeen yhtye ei enää esiintynyt koskaan yhdessä ja vaikka Lynottilla ehkä olikin suunnitelmia jatkaa ilman Gorhamia, niin Saksan festivaaleilla pääesiintyjänä ollut Whitesnake kiinnostui Sykesista. Hän kieltäytyi tarjouksesta, mutta Whitesnake ei antanut periksi ja lopulta tarjous oli sellainen, että Sykesin oli annettava periksi.

Lynott perusti vielä Grand Slam -yhtyeen ja teki Gary Mooren kanssa hittisinglen, mutta 4. tammikuuta 1986 hänen kroppa luovutti ja niin suuri lauluntekijä oli poissa vain 36 vuotiaana.

Ymmärrän, että monelle pidemmän linjan Thin Lizzy -diggarille ”Thunder & Lightning” saattoi olla pettymys, koska yhtye soi hevimpänä kuin koskaan aiemmin. Itselleni se oli kuitenkin muutamia hittibiisejä lukuun ottamatta ensimmäinen kosketus yhtyeeseen ja äärettömän hyvän materiaalin sekä kantavan kokonaisuuden ansiosta se tulee aina olemaan minulle se läheisin ja rakkain Thin Lizzy -levy.