”Thrash metalin ensiparkaisu” – klassikkoarviossa Metallican 40-vuotias ”No Life ’til Leather” -demo

Suuren ja mahtavan, joulukuussa 1981 perustetun Metallican järjestyksessään kolmas demo ja ensimmäinen laajempaa, julkista levitystä varten äänitetty kokonaisuus, ”No Life ’til Leather” -demo, julkaistiin C-kasettina 17.7.1982. Demo ei teknisesti ottaen ollut Metallican ensimmäinen demo, vaan yhtye oli jo ehtinyt äänittää samaisena keväänä kaksi kotikutoisempaa demoa. Ensimmäinen niistä oli silloisen basistin, Ron McGovneyn, vanhempien autotallissa äänitetty, suureksi osaksi cover-biiseistä koostunut treenikämppädemo, ja toinen ”Power Metal” -nimeä kantanut, yhtyeen omasta, varhaisimmasta materiaalista koostunut demo. Kumpaakaan näistä ei kuitenkaan julkaistu virallisesti.

Tuolloin vielä Los Angelesissa vaikuttaneen yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat perustajajäsenten, laulaja-kitaristi James Hetfieldin ja rumpali Lars Ulrichin, lisäksi vastikään yhtyeeseen kiinnitetty energinen soolokitaristi, sittemmin Megadethin keulamiehenä uransa luonut Dave Mustaine, ja Hetfieldin vanha koulukaveri, basisti Ron McGovney. Huomattavaa on, että kyseinen kokoonpano oli myös ensimmäinen livekeikkoja tehnyt Metallica. McGovney kuitenkin jätti yhtyeen heti demon äänitysten jälkeen ja tuli korvatuksi sittemmin legendaariseen maineeseen nousseella, edesmenneellä Cliff Burtonilla. Burton siirtyi Metallicaan aiemmasta yhtyeestään Traumasta. Demon soittajakrediitteihin on harhaanjohtavasti, imagosyistä, merkattu yhtyeen basistiksi pelkästään Burton. Tämän jälkeen yhtye muutti toimintansa uuden basistinsa perässä San Franciscoon.

”No Life ’til Leatherin” kappaleiden varhaisten versioiden tasavertaisina pääarkkitehteinä toimivat Hetfield ja Mustaine Ulrichin avustuksella. Demo äänitettiin Chateau East Studiolla Kalifornian Tustinissa. 6.7.1982 tehdyt äänitykset ja miksauksen kustansi punk-levymerkki High Velocityn omistaja Kenny Kane, jonka ajatus oli julkaista kappaleista EP-levy vuoden 1982 aikana. Kane oli todistanut Metallican soittavan paikallisella klubilla livenä ja halusi puristaa Metallican tekemään punkimpia versioita ”The Princen” ja ”Helplessin” kaltaisista biiseistä. Asian huono puoli oli, että Kane ei tiennyt valtaosan Metallican livesetin kappaleista olevan (Diamond Head-) cover-biisejä, ennen kuin asia valkeni hänelle studiossa Metallican treenatessa, viimeistellessä ja lämmitellessä omaa materiaaliaan äänityskuntoon. Tuolloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä perua studioaikaa, joten äänitysten oli tapahduttava Kanen kustannuksella. Kane ei kuitenkaan kuulemansa perusteella suostunut julkaisemaan Metallican omaa materiaalia levymerkillään. Niin sessioissa äänitetty materiaali päätyi lopulta Metallican omaan vapaaseen käyttöön.

Jo varhaisessa vaiheessa Metallican kappaleet olivat verrattaen ytimekkäiksi ja eheiksi jalostuneita. Demon soundit olivat lievästä hentoisuudesta ja rumpujen taka-alalle jäämisestä huolimatta aikansa underground-metalliäänitteiden mittapuulla myös melko hyvät. Erityisesti huomiota herättää Metallican soitosta ja presenssistä kuultava nälkä. Yhtyeen polttava näyttämisen halu välittyy kuulijalle äänitteen jokaisesta sekunnista. Huomionarvoista on, että Hetfieldin laulutyyli on demolla vielä perinteisen heavy metalin ”korkealta ja kovaa” -toimittamista, ennen kuin hän alkoi käyttää matalampaa, raspivivahteista äänenalaa.

Hieman aiemmin Brian Slagelin Metal Blade -levy-yhtiön ”Metal Massacre 1” -kokoelmalla erillisenä versionaan julkaistu ”Hit the Lights” oli ilmetty speed metalin prototyyppi – samaan kategoriaan voidaan toki laskea reilua puolta vuotta aiemmin ilmestyneen, Venomin ”Welcome to Hellin” kappale ”Witching Hour”, mutta silti. Tulivuorenpurkauksen kaltaisen alkurytistelyn saattama kappale ammentaa voimansa Diamond Headin tarkkasoittoisesta riffiymmärryksestä ja G.B.H.:n likaisesta kaahauksesta. Hetfieldin aiemman yhtyeen, Leather Charmin, aikoina säveltämä kappale kertoo nuoren, uhmakkaan yhtyeen polttavasta tarpeesta näyttää koko maailmalle, kuka täällä määrää ja mistä kana kusee. ”No Life ’til Leather” -demo sai nimensä kyseisen avauskappaleen ensimmäisestä tekstirivistä. Tarttuvan, nopean laukkariffin saattelema, Hetfieldin käsialaa oleva punkahtava pikametallibiisi ”Motorbreath” on puolestaan kokonaisuuden parhaiten eteenpäin rullaavaa materiaalia vahvan melodisuutensa ansiosta.

Mustainen nuoruudessaan sen aikaisen työpaikkansa, losangelesilaisen huoltoaseman, työntekijänä kirjoittama, automekaanikon seksuaalisista fantasioista vertauskuvien kautta kertova ”The Mechanix” syntyi Mustainen ollessa vielä Panicin jäsen. Nopeaan shuffle-rytmiseen pikkaukseen perustuva kappale on vimmainen, alkuperäinen versio kappaleesta, joka myöhemmin opittiin paremmin tuntemaan Metallican varhaisena klassikkona ”The Four Horseman”. Ulrichin mukaan kappaleen sanoitukset ja nimi muutettiin myöhemmässä vaiheessa niiden oltua silloiselle Amerikan-rockille tyypillisesti kliseisen seksuaalissävytteisiä ja näin ollen soveltumattomia Metallican pirtaan.

Sovituksellisesti kappale eroaa ”The Four Horsemenista” niin, että siltä puuttuu myöhemmässä vaiheessa sovitukseen mukaan tullut, puolitempoinen, melodisesti laskeva väliosa, jonka päälle istutettiin ylimääräinen kitarasoolo. Sittemmin Mustaine on kertonut kaapanneensa väliosan idean lennosta modaamalla Lynyrd Skynyrdin ”Sweet Home Alabaman” pääriffiä kappaleeseen soveltuvaan tyyliin. Pari vuotta sen jälkeen, kun Mustaine oli saanut Metallicasta potkut ongelmallisen päihteidenkäytön takia, levytti hän uuden yhtyeensä Megadethin kanssa kappaleen uudelleen. Kappale päätyi Megadethin debyyttialbumille ”Killing Is My Business… and Business Is Good”. Vuonna 1985 julkaistulla albumilla reilusti ylitempoon runtatun kappaleen nimen kirjoitusasusta tosin pudotettiin pois artikkeli ”The”. Lisäksi muutoksena alkuperäiseen versioon kappaleeseen oli lisätty raskasriffinen, helposti koukuttava intro-osuus.

Mustainen taidokas ja ultranopea mutta tuossa vaiheessa vielä jalostumaton soolokitarointi nousee pääosin Hetfieldin ja Ulrichin tekemässä ”Seek and Destroyssa” merkittävään rooliin. Kappale oli Metallicalta röyhkeästi rockaava, vahvasti Diamond Head -vaikutteinen pala ja osoitti ensi kertaa, että yhtyeellä on potentiaalia tehdä myös loistavia, keskitempoisia hard rock -biisejä kipakoiden pikametallikaahausten ohessa. Samaa voi luonnehtia Mustainen aiemmalle hard rock -yhtyeelleen Panicille säveltämästä Budgie-tyyppisestä heavy boogie -biisistä ”Jump in the Fire”, joka niin ikään löysi raskaamman muotonsa Metallican repertoaarista. Ajatus siitä, mitä Mustainella varustettu Metallica olisi voinut saada vuosien varrella aikaan, nousee väistämättä mieleen. Asiat menivät kuitenkin toisin kitaristin tultua potkituksi yhtyeestä New Yorkiin suuntautuneella keikkareissulla huhtikuussa 1983.

Allekirjoittaneen suosikkibiisiksi kokonaisuudelta nousee blues rock -pohjaiseen sointukiertoon pikametallisessa kontekstissa perustuva ”Phantom Lord”. Kappaleen sävyissä on jotain lämminhenkistä ’82-punkin raakaa leikkimielisyyttä, jollaista Metallica on onnistunut musiikkinsa kautta tavoittamaan sittemmin urallaan ainoastaan aniharvoin. Koko pläjäyksen alkuvoimaisin ja brutaalein purkaus ”Metal Militia” päättää puolestaan kokonaisuuden suoraviivaisen tiukasti, tylysti ja nuorta testosteronin kyllästämää vimmaa uhkuen.

”No Life ’til Leather” oli ratkaisevassa roolissa Metallican ensimmäisen merkittävän askeleen ottamisen suhteen. Kasetti päätyi lopulta yhdysvaltalaista metallilevy-yhtiö Megaforce Recordsia pyörittävän newjerseyläispariskunnan, Jon ja Marsha Zazulan, käsiin. He innostuivat Metallican raa’asta, brittiläisen hardcore punkin ja uuden aallon heavy metalin yhdistävästä, aikansa nopeimmasta ja äärimmäisestä metallimusiikista. Eipä aikaakaan, kun Megaforce Records kiinnitti Metallican riveihinsä. Demon kappalemateriaali päätyi uudelleen äänitettynä ja tuotettuna vuonna 1983 julkaistulle Metallican debyyttialbumille. Ensin ”Metal Up Your Assiksi” kaavailtu mutta levy-yhtiön jälleenmyyjien vastustuksen jälkeen Cliff Burtonin tokaisun mukaan nimetty ”Kill ’em All” ilmestyi vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1983. Loppu onkin sitten metallimusiikin historiaa.

Metallican ensidemot ovat olleet pitkään bootleg-prässääjien ja -kauppiaiden ykkösartikkeleja, mahdollisesti kaupan olleiden, alkuperäisten kasettien tultua todellisiksi keräilyharvinaisuuksiksi. Allekirjoittanut hankki ”No Life ’til Leather” -demon takavuosina levymessuilta ”Metal Up Your Ass” -nimisen, rajoitetun piraattivinyyliprässäyksen muodossa.

Vuonna 2015 Metallican levy-yhtiö Blackened Records julkaisi kasetista uusiopainoksen Record Store Day -tuotteena. Samoihin aikoihin ajatus oli myös, että ”No Life ’til Leather” olisi julkaistu osana Metallican albumien massiivisten, ennenjulkaisemattomilla lisämateriaaleilla kuorrutettujen vinyyliboksien sarjaa. Mustaine ja Ulrichin johdolla projektissa mukana ollut Metallica eivät päässeet yhteisymmärrykseen julkaisun kappaleiden tekijäkrediitteihin ja sitä kautta tekijäinoikeuksiin liittyvistä, aikanaan selvittämättä jääneistä seikoista. Erittäin valitettavasti ko. syystä johtuen ”No Life ’til Leatherin” boksimuotoinen julkaisu jäi ainakin tässä kohtaa julkaisematta.

Vaikka ”No Life ’til Leather” ei pääse brassailemaan ylenpalttisilla myyntiluvuilla, levinneisyydellä tai tunnettuudella suuren yleisön keskuudessa, on sen merkitys paitsi Metallican alkuvaiheiden luomistyön kannalta myös kokonaisen uuden metalligenren syntymisessä aivan ehdottoman tärkeä. ”No Life ’til Leatheria” voidaan pitää alkusysäyksenä, innovatiivisena teoksena, ensimmäisenä selkeänä prototyyppinä ja innoittavana voimannäyttönä 40 vuotta sitten syntyneelle, periksiantamattomalle metallimusiikin tyylilajille, jota ryhdyttiin kutsumaan ensin speed metaliksi ja edelleen thrash metaliksi.