Thrashilla lastattu laiva jyrähti satamaan – Vader, Annihilator ja Testament valloittivat Helsingin Circuksen

Testamentin kipparoima – ja alkuvuoden ehdottomasti kovin – ärhäkän metalin kiertue pyyhkäisi Suomen yli kahden keikan verran. Viime vuoden lopulla bändi pyöri ympäri Eurooppaa viimeisimmän ”Brotherhood Of The Snake” -albumin tiimoilta Annihilator ja Death Angel seuranaan, jättäen kuitenkin Skandinavian väliin. Annihilator on edelleen kiertueella mukana, mutta kolmanneksi on liittynyt Puolasta lähtöisin oleva death metal-jyrä Vader. He tosin heittävät kiertueen välipäivinä myös omia keikkoja, ja yhtye jäi Suomeenkin heittämään vielä kolmannenkin show’n Turussa.

Testament ei ole mitenkään harvinainen vieras Suomessa, ja myös Annihilator on heittänyt muutama vuosi sitten omat keikat tällä suunnalla. Tämä ei silti lipunmyynnissä näkynyt, vaan tiistainen Circus oli täynnä sekä nuorempia että bändejä jo uriensa alusta seuranneita vanhan liiton ”rässäreitä”. Molemmat bändit ovat suoltaneet uusia levyjä, ja varsinkin Testament on luonut vahvoja kokonaisuuksia, jotka eivät häpeile vanhempien tuotosten rinnalla laisinkaan. Itse asiassa bändi elää mielestäni kenties vahvinta kauttaan musiikillisesti.

Illan kolmikosta Vader oli itselleni vierain, joten mielenkiinnolla saavuin katsomaan heidän lanaamistaan. Olipa hyvä, että tuli tultua ajoissa paikalle, sillä Vader oli vakuuttavaa nähtävää. Ei yhtye mitenkään ainutlaatuinen kokemus ollut, mutta laulaja-kitaristi Piotr Wiwczarekin johdolla yhtye teki selvää jälkeä. ”Suomi” tuli herran huulilta useamman kerran, ja luonnollisesti hän kehui maassamme olon mukavuutta. ”Let’s make some chaos” -huuto keikan alkuun johti ”Chaos”-biisiin. Yhtyeen taustakankaan logo jäi harmillisesti Testamentin lavaa peittäneiden lakanoiden varjoon, mutta eiköhän yleisölle ollut selvää, kuka lavalla meuhkasi. Väkeä oli nimittäin kertynyt melkoisen mukavasti jo aloitusaktin aikaan.

Ensimmäiset biisit mentiin hurjalla tahdilla blastbeat-komppien kyydittämänä, ja tahti rauhoittui ”keskitempoon” vasta kolmannen, ”Triumph Of Death”-biisin aikana. Biiseissä ei liikoja tunnelmoitu eikä maalattu maisemakuvia, vaan meininki pysyi sopivan raakana. Myöskään välispiikkeihin ei liikoja tuhlattu ajan ollessa muutenkin kortilla. Yhtyeen ensilevystä tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta, ja Piotrin mukaan he olisivat halunneet soittaa koko levyn läpi. Tästä varmasti johtuen liki puolet settilistasta olikin tuolta levyltä peräisin. Itselleni vahvimmin mieleen jäi viimeisimmältä ”The Empire” -levyltä peräisin oleva ”Send Me Back To Hell” -biisi, jossa oli mielestäni erityisen vahva tunnelma. Yhtye oli erittäin positiivinen yllätys, ja täytyy ehdottomasti ottaa heidän tuotantonsa paremmin haltuun.

Räväkän alun jälkeen sali täyttyi entisestään seuraamaan kanadalaisen thrashin suurlähettiläitä, Annihilatoria. Yhtye on käytännössä yhden miehen, eli kitaristi-laulaja Jeff Watersin elämäntyö, ja kotisivuillakin muut on merkitty kiertuemuusikoiksi (vaikka basisti Rich Hinks onkin ollut uusimman levyn tuotannossa mukana). Yhtyeessä jäseniä on vaihtunut hurjalla tahdilla lukuun ottamatta muutama vuosi sitten bändistä eronnutta Dave Paddenia, joka viihtyi Watersin rinnalla yli kymmenen vuotta jakaen keulakuvan roolin. Nyt Waters oli ottanut paikkansa lavan keskellä ainoana vokalistina. Ihan statisteiksi muu bändi ei jäänyt, sillä kyllä jokainen sahasi lavaa reunasta reunaan ja eli esiintymisessä joka solulla mukana. Siinä itse asiassa oli yhtyeen suurin voima, sillä he olivat leikkisän pirteitä ja esiintyivät jopa lapsenomaisella innolla. ”Holy shit, this is going to be fun” tuumasi Waters lavalle kävellessään, eikä ollut yhtään väärässä. Ei yhtye silti vitsiksi hommaa vetänyt.

Neljännen levyn nimibiisi ”King Of The Kill” täräytti heidän osuutensa käyntiin, ja lyhyt setti oli sekoitus historiaa ja uusinta uutta. Itse pidän 16 albumia julkaisseen bändin vahvimpina kokonaisuuksina kolmea ensimmäistä kokopitkää, ja Waters taitaa olla samaa mieltä, sillä puolet setistä oli kotoisin niiltä. Harmi, että yhtyeen kolmannelta ”Set The World On Fire” -levyltä soitettiin sen kenties tasapaksuin biisi, eli nimiraita. Myönnettävä silti on, että livenä biisi toimi huomattavasti levyversiota paremmin, joten ehkä sillekin oli paikkansa. Välillä kävi mielessä, että yhtyeelle olisi kenties etu hankkia erillinen vokalisti, mutta tietäen heidän kamppailunsa niiden kanssa, ehkä on parempi tyytyä tähän. Waters tosin on kehittynyt laulajana sekä esiintyjänä, ja varsinkin rujompiin kappaleisiin hänen äänensä sopii hyvin. Jokunen vuosi sitten yhtyeen toisella levyllä laulanut Coburn Pharr vieraili bändin riveissä jollain keikalla, eikä se mielestäni kuulostanut enää kummoiseltakaan, joten näillä mennään.

Yhtyeen uusimmalta, ”For The Demented” -levyltä peräisin olevan ”Twisted Lobotomyn” kaaoksen jälkeen yhtye palasi ensilevyn ”W.T.Y.D.”– ja ”Alison Hell” -klassikoihin. Tämä oli selvästi myös yleisön mieleen, sillä yhteislaulu raikasi raivokkaana ja moshpit pyöri ympyrää. Waters hauskuutti yleisöä välillä kertomalla eri tapoja lausua yhtyeen nimi, ja Anal Eater kieltämättä kuulosti hyvältä. Ennen ”Alison Helliä” hän kiitti Testamentia ja muisteli heidän ottaneen Annihilatorin kiertueelle jo vuonna 1989. Monikansallinen bändi oli loistava, ja toivoa sopii, että tämä ryhmä pysyisi italialaista rumpali ”baby”-Fabio Alessandrinia myöden kasassa. ”Phantasmagoria” oli oiva lopetus noin kolmevarttiselle tykitykselle.

Watersin kaltaisia asialleen uskoutuneita jääräpäämohikaaneja maailma nimenomaan tarvitsee. Harmi, että bändin tämän vuoden myöhempi oma kiertue ei toistaiseksi yletä Suomeen. Yleisöön tyytyväisenä hän tosin lupasi yhtyeen palaavan ensi vuonna, tai kenties jo loppuvuonna.

Vihdoin pääesiintyjän kankaat poistuivat lavasteiden päältä, ja alta paljastuivat pentagrammin syövereissä olevat pääkallot. Silmät loistivat punaista, ja punainen alavalo tuntui muutenkin olevan illan teema bändien keskuudessa.

Testamentin riveistä ensimmäisenä lavalle saapunutta rumpalia ja ”Atomikello” -lisänimellä tunnettua Gene Hoglania ei juuri rumpujen takaa näkynyt, vaan takominen tapahtui yllättävän matalalla korokkeella tukka tiukasti silmillä. Joka kundin tullessa vuorollaan lavalle käynnistyi viimeisimmän levyn, ”Brotherhood Of The Snake” nimikappale, ja komeasti soitto soi.

Vokalisti Chuck Billy kantaa rinnassa ylpeänä päällikön titteliä, eikä turhaan. Kuuttakymmentä käyvän miehen ääni on uskomattoman vahva, vaikka selvästi ei ihan kaikkeen sekään riittänyt. Setin ensimmäisen, viime vuosituhannelta kotoisin olevan ”Electric Crown” -viisun korkeimmat kohdat hän jätti muiden hoidettavaksi. Uudella materiaalilla hoidettu alku oli väkevä, ja ovathan ”Rise Up, The Pale King” ja luotijunan lailla kiitävä ”Centuries Of Suffering” tiukkoja rypistyksiä. Kitaristi Alex Skolnickin paluulevyltä, ”The Formation Of Damnation” peräisin olevan ”More Than Meets The Eyen” alkumelodian laulamisen täysi sali hoiti ansiokkaasti.

Ensimmäinen soolonumero oli vuorossa jo ensimmäisen neljännestunnin jälkeen. Skolnickin soolo pysyi onneksi ajallisesti kohtuuden rajoissa, sisältäen perustilutusten lisäksi muun muassa pätkän Jimi Hendrixin ”Purple Hazea”. Minulla on jäänyt hänestä hieman etäinen kuva, mutta tällä kertaa mies tuntui olevan yhtä hymyä ja kovin ulospäin suuntautunut. Varsinaisissa biiseissä hän jakoi soolot aika tasan toisen kitaristin, Eric Petersonin kanssa, ja yleensä soolot hoidettiin keskellä lavaa olleelle korokkeelle nousten. Billy oli muuten ilmeisesti muutenkin pitkänä miehenä korokkeelle noustessaan melkoisen vaikuttava näky. Välispiikeissä hän pyyteli anteeksi, että ovat nyt vasta maassamme omalla kiertueellaan, ja kitaristien sooloillessa hän taiteili omia kuvioitaan tyngän mikkitelineensä kanssa. Kysyttyään, haluaako yleisö ”old school thrash metalia” hän kehotti yleisöä järjestyksenvalvojien riemuksi daivaamaan ja crowd surffaamaan kuten yhtyeen kotiseudulla Bay Arealla aikoinaan. Vanha klassikko ”Into The Pit” olisi niihin ollut loistava soundtrack, mutta riehakkaan pitin lisäksi en havainnut kuitenkaan moista toimintaa.

Sadasta biisistä on kuulemma vaikea valita settilistaa, ja tällä kertaa totuttujen klassikoiden lisäksi oli ohjelmistossa luvassa muutakin. ”Low” -biisi ilmeisesti kuului näiden harvinaisuuksien joukkoon, vaikka muistaisin kyllä kappaleen tulleen edellisenä kesänä myös Porin-keikalla. ”Stronghold” -laulun Billy kertoi olevan itselleen erityisen tärkeä kertoessaan reservaateista ja intiaanien yhtenäisyydestä. Illan teemana siinä oli kuitenkin heavy-jengin yhtenäisyys, ja kaikkien tuli nostaa ne kuuluisat kaksi sormea ilmaan tämän merkiksi.

”Throne Of Thornsin” jälkeen oli Petersonin vuoro paiskata oma soolonsa, ja vaikka ne soolot olisivat kuinka tärkeitä muiden levon kannalta, niin kyllä ne aika tunnelmantappajia ovat. Yleisöstä tulikin asiaan välitöntä palautetta, sillä jostain kuului huuto ”ei jaksa tätä paskaa”. Täytyy myös ihmetellä soolon jälkeen soitetun ”Eyes Of Wrathin” olemista settilistassa. Psykedeelisiä kuvioita sisältävä biisi ei oikein tuntunut kovin vahvalta livebiisiltä. Tämän jälkeen olikin vuorossa rumpusoolo, ja välissä soitetun, ja sinällään mainion ”First Strike Is Deadlyn” jälkeen vuorossa oli bassosoolo. Koko homma huipentui yhdessä soitettuun ”Urotsukidoji” -instrumentaaliin. Huolimatta esimerkiksi erittäin vahvasta rytmiryhmästä, niin kyllä mukaansa tempaavan tunnelman niska oli siltä osin taitettu. Loppukeikan biisit pyrkivät kuitenkin korjaamaan mahdollisimman paljon. Aikanaan kuulemma liian hätäisesti tehty ”Souls Of Black” ja varsinaisen setin päättänyt ”The New Order” olivat mahtavia, mutta sooloiluun upotetusta suosta oli vaikea enää nousta ylös.

Encoreiden aluksi Billy kertoi tarinan vanhan videon kuvauksista (silloin musiikkia soittaneelle) MTV:lle. Pöhnätkin oli Jack Danielsilla tullut kuvausten aikana vedettyä, ja ohjaajan suosituksesta käyty katsomassa heille tuntematon Pantera. Yöllä jo herran mentyä maate, oli kuulemma seuraavan levyn nimi tärähtänyt päähän. Tuon tärähdyksen johdannaisena ”Practice What You Preach” oli värisyttävä kokemus, eikä paljoa jälkeen jäänyt koko illan päättänyt ”Disciples Of The Watch”.

Vahvasta alusta huolimatta Testament tuntui hieman jähmeältä Annihilatorin energisen iloittelun jälkeen, ja pääesiintyjän mahtipontisuus sekä ”pöhö” paistoi välillä liiaksi läpi. Muuten bändi oli aivan huippu, mutta useat soolot valitettavasti söivät tehokkuutta ja tiukkuutta. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin vahvasti plussan puolella.

Kaiken kaikkiaan hienoa, että tällaisia useamman nimibändin kiertueita järjestetään vielä vanhan ajan tyyliin. Jokaisella bändillä oli selkeästi omaa diggarikuntaa paikalla, ja tunnelma oli kertakaikkisen mainio.

Vader: Chaos/Vicious Circle/Triumph Of Death/Sothis/Wings/Dark Ages/The Crucified Ones/Send Me Back To Hell/Cold Demons

Annihilator: King Of The Kill/One To Kill/No Way Out/Set The World On Fire/Twisted Lobotomy/WTYD/Alison Hell/Phantasmagoria

Testament: Brotherhood Of The Snake/Rise Up/The Pale King/More Than Meets The Eye/Centuries Of Suffering/Guitar solo/Electric Crown/Into The Pit/Low/Stronghold/Throne Of Thorns/Guitar solo/Eyes Of Wrath/Drum solo/First Strike Is Deadly/Bass solo/Urotsukidoji/Souls Of Black/The New Order Encoret: Prctice What You Preach/Disciples Of The Watch

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Pasi Eriksson