Throwdown – Intolerance

Kirjoittanut Ville Syrjala - 6.2.2014

Throwdown on mennyt itseltäni ohitseni usein aivan kuin se liian aikainen bussi, jota varten ei jaksa ikinä herätä riittävän ajoissa vaan jää odottamaan seuraavaa. Bändin nimi on minulle tuttu, ja näin sen Chimairan lämmittelijänä muutama vuosi sitten Nosturissa, mutta unohdin keikan jo seuraavana päivänä herättyäni. Jos joku ennen tätä arvostelua olisi udellut minulta Throwdownin musiikista, olisin sanonut sen vetävän jotain Pantera-kamaa. Näistä varsin jännistä lähtökohdista onkin kiva nyt siirtyä bändin uusimman ”Intolerancen” pariin. Vähän kuin lähtisi lastenkutsuille, joilta et tuntisi edes päivänsankaria: kai siellä kakku ja karkkia on, huutoa ja kinaa paljon, melko vähän muuta tekemistä kuin herkkujen ahminta, mutta onneksi ei mene koko iltaa. Tosin tämä kakara kiroilee niin, että pitäisi sukkasaippualla suu pestä!

Bändin ensitahdit menivät hardcoren merkeissä metallin pysyen enemmänkin lisukkeena, mutta vuosien saatossa ovat potut ja paistit vaihtuneet päikseen. Vuonna 2005 ilmestyneen ”Vendettan” jälkeen yhtye muistuttaa menneisyyttään enää vain muutaman HC-rytmittelyhetkien verran, kun kitarasounditkin ovat menneet hevahtavammiksi. Edellinen albumi ”Deathless” kuulosti jo entistä enemmän Panteralta, johon on sotkettu Amerikan metalcore-kertosäkeitä, joilla on radiosoiton pilke silmässä. ”Intolerancella” on kaikki semmoinen turha kalastelu jätetty vähemmälle ja keskitytään vain siihen rymistelyyn.

Levyn aloittava ”Fight Or Die” kuulostaa ihan punk-kappaleen nimeltä, ja harcore-pyristelyllähän tämä lähteekin liikkeelle, kunnes groovemetalli ottaa otteen loppuminuuteista. Riffittelyt ovat melko yksinkertaisia runttailuja, ja kaikissa kappaleissa tuntuu olevan sama rakenne. Hirveästi ei ensikuulemalta erota ”Awowia” ja ”Borrowed Timea” toisistaan, joten hetkittäin kummastelee, vaihtuiko kappale lainkaan. ”Hardened By Consequencesta” tulee mieleen Chimaira-henkinen uuden metalliaallon liplatus, minkä jälkeen levy kulkee hieman raskaammin kruuvaillen ja ruuvaillen menoa hetkittäin tiukemmalle ja sitten taas löysemmälle, mutta samalla radalla tässä tunnutaan silti ympyrää ajeltavan. ”Without Weakness” kiskaisee päälle ripeämmän rässivaihteen ja kireämmän rässiliivin, kunnes seuraava kappale pudottaa raskaan lumikerroksen päälle. Enää jää vain albumin viimeinen kappale, joka on rytmittelyltään kiinnostavin kappale, mutta kuulostaa silti kaiken tämän muun seassa putkimaiselta. Yhtäkkiä onkin puolituntinen vierähtänyt; sanoisin, että se onkin varsin sopiva mitta tälle materiaalille.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn soundimaailma kuulostaa selkeältä, tasaiselta ja hiotulta. Mitään yllättäviä temppuja ja kikkailuja ei ole, vaan kaikki kuulostaa raidalle soitetulta ja jälkeenpäin kiillotetulta ilman sen kummempia säikäyttelyjä. Kitarasoundit ovat mukavan kireät, eivätkä rummut tee hirveätä numeroa itsestään vaan paukuttelevat menemään taustalla. Laulaja Dave Peters ei vaikuta ulosannillaan mitenkään suuresti, hieman kurkun perukoille jäävä kireä karjunta uppoaa hyvin musiikkiin, mutta toivoisin siltä enemmän voimaa, vaaraa ja vaihtelua.

Nyt huomasin, miksei tämä yhtye ole ikinä jäänyt mieleen: liian tasapaksu, ennalta arvattava ja kierrätystavaralla kyllästetty. Eihän Throwdown mikään kujan uusi kolli ole, mutta olisin sen toivonut oppivan jotain uusia temppujakin vuosien varrella. Kenties olisi kannattanut jatkaa kokeiluvaihdetta edelliseltä levyltä eteenpäin: vaikkei se silloin oikealta olisi tuntunut, olisi saattanut löytyä jotain uusia jänniä uria. Takuuvarmalta, rehelliseltä ja konstailemattomalta tämä levy kyllä kuulostaa, mikä sekin on saavutus, mutta mitään kummempaa annettavaa en tältä levyltä löytänyt kuin pari hyvää jammailu- ja bebansheikkikohtaa. Kyllähän S-ryhmän ravintolan hamppariateria silloin tällöin maistuu, mutta pidemmän päälle se alkaa puuduttaa ja innostaa etsimään jotain uutta, erilaista ja monipuolisempaa tarjottavaa. Niin kävi tämän albumin ja yhtyeen kanssa: se uppoaa liian monen samanlaisen sekaan.

Jos Throwdown uppoaa sinulle ja pidät siitä enemmän ”Vendettan” aikaisena, lävähtää tämä lautasellesi kuin mestarille aamiainen. Jos tykkäät hyvästä perusvarmasta rymistelystä, joka ei temppuile eikä yritä niksauttaa aivojasi nurin vaan tahtoo sinut vain nopeasti pittiin tuuppimaan, kannattaa ottaa ”Intolerance” heti kuunteluun. Jos taas sinusta tuntuu kuten minustakin, että tarvitaan pian ihmeitä tai jotain kimppuusi hyökkäävää, että pystyisit tuntemaan edes jotain kropassasi, suosittelen ohittamaan tämän levyn yhden kappaleen kuuntelulla. Uskon, ettet muista tästä huomenna enää mitään.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen