Thunderstone – Apocalypse Again

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 31.3.2016

Lähemmäs seitsemän vuotta siinä vierähti, että tarjolla on taas täyspitkän verran uudenkarheaa Thunderstone-materiaalia, eikä senkään ilmestymisestä ollut takeita varsin pitkään toviin. Niin se vain maailma muuttuu – tai sitten ei, sillä sedät heiluvat taas alkuperäinen vokalisti Pasi Rantanen keulillaan. Vaan vieläkö vanhan koneen lämmittely kannatti?

Thunderstone on yksi niistä bändeistä, jotka kuuluivat olennaisena osana allekirjoittaneen esiteinivuosien äänimaisemaan, ja nostalgiatrippailu orkesterin kanssa on sittemminkin maistunut. Vähättelisin siis roimasti, jos väittäisin olleeni vähemmän kuin täpinöissäni parin vuoden takaisen paluu-uutisoinnin jälkeen, mutta levyn ilmestymispäivän hiipiessä lähemmäs alkoi epäilyttää: olen yleensä skeptinen kaikensorttisia etukäteishehkutuksia kohtaan, etenkin niin ylitsepursuavia kuin ”Apocalypse Againin” kohdalla. Tällä kertaa ylisanoja ei kuitenkaan ole viljelty turhaan.

Jos jokin on varmaa heti ensi minuuteista, niin se, että ”Dirt Metalin” nimenmukaisesti sorapölyinen rouheus on puhallettu pois koneistoa hidastamasta. Singlelohkaisuista muodostuva troikka ”Veterans Of The Apocalypse” – ”The Path” – ”Fire And Ice” avaa pelin noin vartilla ns. originaalireseptin mukaista Thunderstonea iso vaihde silmässä. Touhu lähtee iloisesti laukan puolelle jo ensimmäisen raidan sooloissa, kertosäkeet ovat sekä hävyttömän isoja että tarttuvia, ja Jukka Karisen kosketinosuuksista otetaan kursailematta kaikki ilo irti. Bändillä on läpi historiansa ollut ovela taito pelailla rytmityksillä niin, että valehtelematta jokainen kappale ”Apocalypse Againillakin” menee näppärästi jalan alle, saa nyökyttelemään lähes huomaamatta, ja kauniimman sukupuolen edustajat tanssilattialle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Mutta jösses sentään, että ”Walk Away Freen” kaltaiset biisit osaavat siitä huolimatta yllättää rytminvaihdoillaan, tässähän uhkaa jo innostua! Ja sitten herrasmiehet kehtaavat vielä jatkaa ”Higherilla”, ja vaikka kertosäkeestä väistämättä tuleekin mieleen ”Spire ” bändin kakkoslevyltä, on koko kappale enemmän tai vähemmän ”sitten jotain muuta” –osastolta vinhoine kosketinsaundeineen. Kiekon häpeilemättömimmän perinteinen power-ralli on ehdottomasti ”Wounds”, jonka hilipatihippan-komppi ja hurmaavan kliseemarinoitu kertosäe muistuttavat paikoin jopa vanhaa kunnon Stratovariusta – muttei liikaa.

Thunderstonen viehätys onkin luultavasti juuri siinä, ettei se ole koskaan ollut mikään tusina-powerpumppu: Pasi Rantasen miellyttävä, charmantti raspi kohtelee korvakäytäviä koko lailla armeliaammin kuin genren paatuneimmat falsettokiekujat, eikä biisimateriaalikaan ole sieltä powerkliseisimmästä päästä. Toki, sooloissa ja tarttuvissa melodioissa löytyy, mutta riffeissä kuuluu myös muun muassa Nino Laurennen ja Titus Hjelmin historia thrashin parissa, ja kappaleet kulkevat pääosin tanakasti keskitempoisina. Olipa genrepoliisi mitä mieltä tahansa, niin tyylitaitoinen rajojen venyttäminen tekee alalajille vain hyvää.

Ja sanokaa mitä sanotte, jos miltä tahansa power metal -levyltä löytyy biisi, joka jakaa nimen saippuasarjan kanssa, on sen pakko olla eeppinen. Ja onhan se, mutta vasta alkusoittoa ’’Barren Landin” kaltaiselle ylivoimalle. Olisi aliarviointia olla odottamatta näin hienoa päätöstä albumille bändiltä, jonka repertuaarista löytyvät myös ”Land Of Innocencen” ja ”Down With Men” kaltaiset helmet. Vaikkei ”Barren Land” näiden eeposten hengästyttäviin korkeuksiin pääsekään, välimatka on vain millimetreistä kiinni.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Lainkaan liioittelematta voi sanoa ”Apocalypse Againin” olevan levy, jolla kaikki palaset ovat tiukasti kohdallaan. Useimmilta bändeiltä vaaditaan melkoista ylisuorittamista saadakseen edes harkitsemaan täyden kympin arvosanaa, joten ei olisi ainoastaan sääli, vaan suorastaan huutava vääryys, mikäli Thunderstonen toinen tuleminen jäisi vain vanhan fanikunnan fiilistelyksi ja menneiden muisteluksi. Yhtye on elämänsä kunnossa, ja samalla innolla tekee varmasti vielä ainakin yhden aivan yhtä rautaisen levyn lisää. Ja kaikki kunnia ja kiitos Rick Altzille tonttinsa hoitamisesta ”Dirt Metalilla”, mutta Thunderstone ilman Pasi Rantasta on kuin laskiaispulla mantelimassalla, martini sekoitettuna, Poliisiopisto ilman Mahoneyta, tai – no, tajuatte kyllä pointin. Tämän sorttisesta maailmanlopusta ihminen nauttii; ei fillereitä, pelkkiä killereitä.

9½/10

Kappalelista: