Tieteisfiktioprogesta elokuvamusiikkiin ja kotimaiseen melankoliaan – haastattelussa Annina Antinranta

Kuva: Nina Maaninka Photography

Annina Antinranta tunnetaan muusikkona, joka on tehnyt pitkän uransa aikana lukuisia erilaisia projekteja aina tieteisfiktioprogesta suomirockiin ja elokuvamusiikkiin. Nyt Antinranta on julkaissut pitkästä aikaa musiikkia, tällä kertaa omalla nimellään. ”Ne, jotka olivat ennen meitä” on albumi, joka on melankolinen ääniteos myyttiselle Suomelle. Kaaoszine jututti taiteilijaa uuden albuminsa tiimoilta.

Hei Annina! Miten vuosi 2020 on lähtenyt sinulla käyntiin?

Annina: Kiitos kysymästä. Vuoden alku taitaa olla mulle aina se kiireisin jakso, kun on paljon juttuja, joissa olen mukana. Tällä kertaa siis tietty uusi levy ”Ne, jotka olivat ennen meitä” on nyt valmis ja digijakelussa. Sen lisäksi olen jo toista vuotta mukana rakentamassa Tulevaisuuspäivää, jota vietetään koko Suomessa 6.3., ja kiirettä pitää myös töissä – muotoilen työkseni palveluita ja tuotteita, ja siihen liittyy myös monenlaista puhujakeikkaa ja esiintymistä. Aikamoinen härdelli siis, mutta sopii mulle.

Julkaisit uuden ”Ne, jotka olivat ennen meitä” -albumisi 14. helmikuuta. Millainen prosessi albumin työstäminen oli?

Annina: No, tästä tuli aika pitkä prosessi syystä, että olen tehnyt tätä pätkissä. Aloitin ideoinnin kolme vuotta sitten käytyäni Pauanteen romahtaneella rakennuskompleksilla Kaustisilla ensimmäisen kerran. Iso osa levystä on kuitenkin työstetty vasta viime vuoden aikana Hailuodossa Kulttuuritalo Päiväkodin residenssissä. Vietin saarella kaksi jaksoa, ensin talvella 2019 helmikuussa, ja sen jälkeen syksyisellä saarella loppukesän tunnelmissa. Hailuodossa on upea luonto, joka on tuonut rauhaa tällaiselle kaupunkilaisen sielulle. Viime keväänä projekti sai uuden käänteen, kun lähdin mukaan lyhytelokuva Carina Tarinasta Koruun -työryhmään (ohjaaja Nina Maaninka). Projektissa oli samaa henkeä kuin mitä olin jo alkanut työstää aiemmin Kaustisten jälkeen omalle levylle, joten päätin yhdistää levyprojektini ja leffan soundtrackin. Samalla mun EP-ideasta tulikin sitten albumi.

Matkustin kuvausryhmän mukana huikean inspiroiville paikoille mm. Lappiin, ja Hailuodossa ollessani sitten editoin samalla paitsi levyn raidat, myös lyhärin koko ääniraidan. Tuntui, että tästä koko hommasta tuli isompi matka muinaisen Suomen mytologiaan, nyky-Suomen mystisille paikoille ja korutaiteilija Carina Blomgvistin maagisen maailmaan, jossa luonto ja myytit näyttelevät myös isoa osaa. Lyhytelokuva tuli pihalle viime lokakuussa, ja sen jälkeen viimeistelimme albumin materiaalin miksaaja-tuottaja Oona Kaparin kanssa Helsingissä. On ollut ihan mielettömän hienoa työskennellä upeiden erilaisten taitelijoiden kanssa, joiden kaikkien työt on eläneet ja hengittäneet samaa mielenmaisemaa. Albumilla kuullaan paljon vaikutteita elokuvamusiikista ja taidemusiikista.

Mistä kaikkialta olet ammentanut inspiraatiota albumille?

Annina: Elokuvat on mun suuri rakkaus ja tällä hetkellä erityisesti tummanpuhuvat, outoutta henkivät sarjat. (Lue: oon jäänyt Netflix-koukkuun). Visuaalisuus ja tarinankerronta on myös iso osa mun päivätyötä palvelujen suunnittelijana, on siis luonnollista, että se näkyy myös musiikissa koko ajan vahvemmin. Mutta jos mennään puhtaan inspiraation hengen tasolle, niin mulla on ollut kaksi isoa lähdettä. Ensimmäinen on Pauanne. Mun mielestä se pitäisi ehdottomasti pelastaa, paikka on ainutlaatuinen merkkipaalu suomalaisessa arkkitehtuurissa, plus paikalla on pitkä ja vanha perinnehistoria. Puhkionkallion laelta on tullut inspiraatio kolmeen biisiin: ”Keurikuu”, ”Kuunkääntäjä” ja ”Ukon Pyhä”. Levyn toinen puolisko, ”Kaltio”, ”Yön Ääret” ja ”Toorit”, on syntynyt Carina Tarinasta Koruun -lyhytelokuvan soundtrackille, ja levyllä kappaleet ovat kokopitkinä biiseinä. Leffaa tehdessä koin ihmisen pienuuden ja maapallon suuruuden, kun matkustimme Lappiin ja nousimme Pyhä-Nattaselle. Nousu piti ajoittaa keskelle yötä ukkosmyrskyjen takia, joten heräsimme kolmelta ja kiipesimme viideltä. Mutta tunturin laelta näkyi maisema, jota on mm. retkiblogeissa kuvailtu maisemaksi, jonka haluaisi nähdä viimeisenä ennen kuolemaansa. Sitä se todella oli, ja tästä kertoo kokonaisuudessaan myös levyn vika biisi. Kysymyksistä, jotka heräävät, kun ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja alkaa pohtia, minne me kaikki menemme.

Levyllä kuullaan muun muassa efektoitua jouhikkoa muiden soitinten ohessa. Miten lähestyit kyseisen instrumentin soittamista ja sen ajamista efektien läpi? Mitä efektejä käytit?

Annina: Ehkä tässä yhteydessä ei voi varsinaisesti puhua soittamisesta, vaan enemmänkin soittimen pahoinpitelystä. Äänittelin jouhikko-osiot yön yksinäisinä tunteina Hailuodossa. Mulla on Kristian Wetterstrandin tekemä jouhikko, jonka tilasin yhdellä Kaustisten reissuista. Mutta mulle jousisoittimet on enemmänkin mielenkiintoisia äänilähteitä, joiden kanssa kiinnostaa se, mitä muuta niistä kuuluu kuin se perusääni. Mulla oli mukana kasa kitarapedaaleja, ja alun perin olin ajatellut äänittää niiden läpi, mutta koska olen tietokonenörtti, mulle oli luontevampaa itse asiassa tehdä efektoinnit pro toolsilla puhtaisiin raitoihin. Soitin kaikenlaista sahausta ja luotin siihen, että saan leikeltyä sieltä ne parhaat kakofoniat. Oon rakastunut tuohon koneella editointiin ja rakenteluun, koko levy on tuunattu kikkailemalla lukuisilla päällekkäisillä raidoilla, joihin on lisätty nauhakaikua ja joita on ajettu erilaisten metallikilinää tai muuta muroa tuottavien Kontakt-instrumenttien läpi. Viulusoolot ja viuluefektit kävi soittamassa jo mun aiemmalla ”Passing Human Parade” -levyllä soittanut, loistava Aleksi Trygg, joka teki aivan mielettömän upeaa työtä. Osa kummitusäänistä on tehty viululla. Viulut äänitti ja soundit viilasi kohdilleen Oona Kapari, joka teki niihin vielä omia tuotannollisia juttujaan.

Levyltä löytyy yllättävän vähän laulettuja osuuksia. Minkä koet olevan tälle syynä?

Annina: Rehellisesti sanottuna mua ei kiinnostanut tässä kohtaa laulaminen yhtään. Meinasin jättää ensin ne vähätkin pois, kunnes sain idean loppulauluun. Mulle piano on ollut elämässä aina se ykkösinstrumentti, jota opiskelinkin vuositolkulla, laulaminen tuli mukaan paljon myöhemmin. Soittaminen on mulle yhtä iso, ellei jopa isompi kieli ilmaista tunteita ja asioita. Tällä hetkellä tuntuu, että muut instrumentit on vaan paljon mielenkiintoisempia. Haluaisin seuraavaksi opetella koodaamaan omia instrumentteja.

Mistä noiden lauluosuuksien tekstit kertovat?

Annina: Kirjoitin lauluosuuden tekstin Hailuodossa Organumissa. Se on sellainen tilataideteos, jonka sisällä voi istua merenrannalla. Organumissa on upea kaiku, istuin sen sisällä ja reflektoin kokemusta Lapissa Pyhä-Nattasten laelle nousemisesta. Ja sitten ne sanat vaan pulpahteli päähän. Mietteet siitä, miten pieniä olemme ja miten pieniä muruja isommassa maailmankuvassa. Ja miten kaikki vastaukset on kyllä maailmankaikkeudessa, mutta me ollaan niin omassa navassamme kiinni, ettei koskaan ymmärretä.

Julkaisit edellisen albumisi vuonna 2013 nimellä ”Passing Human Parade”. Millaista tuon kyseisen albuminen tekeminen oikein oli?

Annina: Hyvin sosiaalista ja poikkeuksellista mulle, koska rahoitin albumin yhteisörahoituksella ja avasin koko prosessin julkiseksi. Aiemmassa elämässä levyntekoon oli aina osallistunut vain bändi ja jokunen muu tyyppi, nyt mulla oli yhtäkkiä sata ihmistä mukana. Levy oli yksi mesenaatti yhteisörahoituspalvelun piloteista. Aloitin projektin yksin, ja koska Tuvalu oli pois pelistä, jouduin aloittamaan aika lailla tyhjästä. Kirjoitin biisejä yksin yöllä, suurimmaksi osaksi Särön residenssissä Berliinissä. Demotin levyn ensin läppärillä, sen jälkeen mukaan lähti kymmenen muusikkoa, joiden kanssa korvattiin demot oikeilla raidoilla. Sosiaalinen media oli isossa roolissa: aina kun jotain puuttui, niin joku tiesi jonkun ja olin positiivisesti yllättynyt, kun mukaan lähti niin paljon ihmisiä rahoittajiksi, se oli aivan ihmeellinen hetki. Mutta raskastahan se oli, vetää kamppista vielä kaiken päälle.

Osaatko sanoa, miksi uuden albumin julkaisemisessa kesti näinkin pitkään?

Annina: No, itse asiassa aloitin ”Passing Human Paraden” kakkoslevyn ja tein jo biisitkin valmiiksi, mutta dumppasin sen roskiin. ”Passing Human Parade” -projektista tuli aika massiivinen yhden ihmisen vastuulle. Oli se koko levyn tekeminen ja Broken Rails -dokkari, jossa seurattiin kahden vuoden ajan projektin valmistumista. Sen lisäksi julkaisin kirjasen nimeltä Sonic Dreaming, ja vielä tämän päälle oman korumalliston, ja sitten olin myös töissä samaan aikaan ja mulla oli isoja projekteja vastuulla. Olin yksinkertaisesti aivan loppu. Tuntui, että omaa musiikillista juttua piti vähän hakea uudestaan. 2017 osallistuin Berkley Onlinen tv- ja leffamusiikin sävellyskurssille, ja se tuntui omalta jutulta. Pian sen jälkeen aloitinkin sitten tuon uuden levyn rakentelun. Mä olen aina tehnyt paljon töitä ja rakentanut muutakin uraa, joten kaikki on sellaista tasapainottelua eri projektien välillä.

Mennäänpä ajassa taaksepäin vielä enemmän. Vuonna 2010 julkaistiin progeyhtye Tuvalun viimeiseksi jäänyt levytys. Haluatko kertoa, miksi yhtye ei ole enää aktivoitunut tuon levyn jälkeen?

Annina: No se tosiaan loppui kuin seinään. En ihan hirveästi halua lähteä sitä availemaan, kun koen, että siihen liittyy aika yksityisiä asioita. Meillä oli siinä kohtaa sellaisia ongelmia, jotka saattoi ratkaista vaan se, että kuluu tarpeeksi aikaa. Kyllä tuo muu kolmikko teki julkaisun jokunen vuosi sitten Future of Discipline -kokoonpanolla. Ehkä tässä elämä on mennyt ja muuttunut kaikilla niin paljon, ettei se yhteenpaluu ole oikein tuntunut ajankohtaiselta.

Koetko mahdolliseksi, että Tuvalu tekisi vielä joskus paluun?

Annina: Aikaa on kulunut sen verran, että ainakin omalta kohdalta sen ajan murheet on muuttuneet merkityksettömiksi. Jos elämä kohtelee meitä hyvin, ken tietää.

Millaisena pidät Tuvalun musiikillista perintöä?

Annina: Tuvalu jakoi mielipiteet aika rankasti aikanaan: oli niitä, jotka fanittivat meitä ja kävivät lukuisilla keikoilla, ja sitten niitä, joiden mielestä se oli taiteellisinta paskaa ikinä. Meistä kirjoitettiin kaikenlaista. Mutta kyllä mä koen, että olimme tienraivaajia kaiken sen sci-fi- ja efektihärvelöinnin kanssa. Rohkeasti poljettiin menemään omalla tiellämme, kirjoitettiin lyriikkaa vastoin kaikkia rockmusiikin sääntöjä ja lavalla oli enemmän tavaraa kuin monella bändillä yhteensä. Jokunen vuosi sitten löysin ”Viimeiset hetket ovat käsillä.?!” -levyn Nuorgamin printin 100 Suomalaista pophelmeä -listalta. Mä liikutuin todella paljon – se oli varmaan 10 vuotta sen biisin julkaisun jälkeen, ja joku meidät edelleen muisti ja arvosti. Se kosketti paljon.

Miten koet nykyisen musiikillisen minäsi eroavan siitä, millainen se oli Tuvalun aikoihin?

Annina: Tuvalu oli bändi ja bändillä on aina se joku yhteinen visio, jota kaikkien teot toteuttavat. Onhan se ihan eri asia kuin se, että tekee yksin, jolloin voi tutkia ihan mitä aiheita vaan huvittaa. Mun silloinen identiteetti oli sidottu bändiin vahvasti ja progeen genrenä. Plus että olinhan mä niin paljon nuorempi silloin. Kyllä sekin näkyy. Sitä kommentoi maailmaa, jonka näki, mutta nykyään kommentoi maailmaa, jonka kokee. Nykyään mun tekeminen on konseptuaalista. ”Ne, jotka olivat ennen meitä” -levyn materiaali pyörähtelee tietyn teeman ja sen variaatioiden ympärillä, kokonaisuus on ammentanut tietyn tyyppisistä lähteistä. Mulle iso oivallus oli myös se, että ei mun tarvi olla itse se esittäjä! Mun eniten radiossa soinut biisi on sellainen, missä itte vetelen vaan jotain taustalaulua.

Millaista musiikkia, jota et ole ennen tehnyt, haluaisit tehdä?

Annina: Oi, maailma on niin täynnä kaikkea mielenkiintoista. Tässä on kaksi inspiroivaa polkua: toinen on instrumentit, millä ääntä voi tuottaa, ja toinen on formaatti, mihin muotoon ääntä tuotetaan. Mua kiinnostaa kaikenlainen rakentelu ja kaikenlainen musiikki. Olisi aika unelmien täyttymys tehdä score, jossa pääsisi rakentelemaan surrealistisia ja pelottavia äänimaisemia liikkuvaan kuvaan – ehkäpä jopa rakentaa se ”soitin”, mitä siinä soitetaan.

Aiotko pitää uuden albumisi tiimoilta konsertteja?

Annina: Syksylle on suunnitteilla 20-vuotistaiteilijajuhla, eli siis ainakin keikka, jossa olisi tarkoitus soitella vanhempiakin biisejä valikoidusti. Mä saan edelleen somen kautta viestejä myös mun ekasta bändistä, Myytistä, joka oli ennen Tuvalua, joten haluaisin tuoda tälle päivälle vielä jonkun muiston sieltä parinkymmenen vuodenkin takaa.

Minkä luulet olevan seuraava projekti, jota lähdet työstämään, oli se sitten musiikkia, tekstiä tai liikkuvaa kuvaa?

Annina: No ihan konkreettisesti tuo ensi syksyn 20-vuotisjuttu on tulevan kevään työlistalla, sovitukset ja ja kaikki harjoittelu ja muu siihen liittyvä. Mutta nyt oon muuten aika takki auki koko elämän suhteen. Oon vähän sellainen ”mitähän tosta nappulasta tapahtuu” -tyyppi, ja sitten se projekti lähtee rakentumaan siihen ympärille.

Antinranta Facebookissa 

Kommentoi julkaisua