Tikkiä toimitusta kultakaudelta – arviossa Exoduksen ”British Disaster: The Battle of ’89 (Live at The Astoria)”

Exodus, tuo Bay Area -thrash metalin pioneeri julkaisee palan unholaan painumaisillaan ollutta historiaa. Yhtye julkaisee live-albumin, jonka äänityshetki osuu ajankohtaan, jolloin thrash metalin kärkinimet kasvoivat stadionluokkaan, ja skenen musiikki kokonaisuudessaan alkoi olla suositumpaa kuin koskaan. Yhtyeen merkittävimmät meriitit osuvat juuri 1980-luvun alkumetreille, jolloin se Metallican kanssa raivasi tietä koko kyseiselle metallin alalajille.

Albumi tarjoilee kuitenkin annoksen ensimmäiseltä albumikolmikolta, ”Bonded By Bloodilta”, ”Pleasures of The Fleshiltä” ja kyseistä live-albumia edeltäneeltä ”Fabulous Disasterilta”. Exoduksen perisynti on aina ollut tietty keskinkertaisuus ja se, että yhtyeen musiikilliset näytöt ovat olleet ailahtelevan laisia. Tämä fakta korostuu ikävästi myös kyseisellä konserttitallenteella.

Maaliskuun 8. 1989 Lontoon Astorialla Exodus oli soitannallisesti kieltämättä tikissä iskussa. Soundit ovat äänitysajankohta huomioon ottaen hyvät. Tuoreuttaan huokuvien ”The Last Act Of Defiancen”, ”Fabulous Disasterin” ja reippaasti rappaavan ”Til Death Do Us Partin” riffijuoksutuksesta on aistittavissa paitsi perkeleellistä nuoruuden vimmaa, myös pieteetillä yhteen hioutunutta, kitaristikaksikko Gary Holtin ja Rick Hunoltin toimittamaa thrash-rappausta. Rumpali Tom Huntingin ja basisti Rob McKillopin komppaus on tikkiä, mutta kiilailee sopivasti tuoden mukaan punk-asennetta.

Exoduksen uralla järjestyksessään toisen vokalistin, Steve Souzan ilkeästi nariseva vokalisointi tuo oman väkevän twistinsä yhtyeen soundiin, aivan kuin Bon Scott ja Bobby ”Blitz” Ellsworth ja Udo Dirkschneider tahoillaan. Albumin kirkkaimmat hetket sattuvat kolmannelle neljännekselle, jolta löytyvät thrashin kulttiklassikot ”Corruption”, funkisti riffittelevä ”The Toxic Waltz”, suoraviivaisemmat ”A Lesson In Violence”, ”Chemi-Kill” ja säälittä päälle käyvä ”Piranha”. Kyseiset biisit edustavat samalla Exodusta parhaimmillaan.

Kelvollisen alun jälkeen ote hommasta lipeää tylsähköjen, päälle seitsenminuuttisten, keskitempoisten ”Like Father, Like Sonin”, ”Deliver Us To Evilin” ja ”Parasiten” kohdalla. Kyseiset kappaleet olisi voitu huoletta jättää albumilta viemästä pois sen intensiteettiä. Loppua kohti tultaessa tunnelmaa tiukentavat punkimmin roiskiva ”And Then There Were None” ja erinomaisen koukuttava ”Verbal Razors”. Lopun kruunaavat hyvin svengaava ”Brain Dead” ja sittemmin Slayerinkin livenä Holtin kanssa versioima klassikko, ”Strike Of The Beast”. Ainoa biisi, jota jäi kaipailemaan oli Exodus-debyyttialbumin, ”Bonded By Bloodin” nimikkobiisi.

On toki kiistatonta, että Exoduksen fanikanta on ollut ja oleva uskollista metallikansaa. Asian valitettava puoli kuitenkin on, että heitä lukuun ottamatta tämäkään albumi ei juuri muille kouriintuntuvia tunneperäisiä kokemuksia tarjoile. Yhtyeen kirous on aina ollut hieman välttävänpuoleiseksi jäänyt biisien sovitustaito ja tarttuvien kertosäkeiden puute.