Tim Bowness – Abandoned Dancehall Dreams

Kirjoittanut Rudi Peltonen - 4.5.2014

”Ei aukene ei / ja tiukempaan se puristuu”. ”Pirunnyrkin” (CMX) avausrivi pyörii mielessäni joka kerta, kun kuuntelen tätä kokonaisuutta. Siinä se levy on kuin kivi pöydällä. Ei auta kirves, leka tai moottorisaha. En aio kuitenkaan luovuttaa. Tämän on pakko olla hitaasti aukeavaa ja palkitsevaa musiikkia.

Ajoittain kokee tarvetta itsensä haastamiseen ja sivistämiseen. Tutkaillessani KaaosZinen toimitukseen saapuneiden julkaisujen listaa levyn nimi ”Abandoned Dancehall Dreams” poikkesi sodista, hautausmaista, supersankareista, uhrauksista ja kuolemasta niin radikaalisti, että mielenkiintoni heräsi välittömästi. Olisiko tuossa jotain poikkeuksellista ja vaihtelua tarjoavaa?

Kerätessäni tietoa törmäsin Tim Bownessin biografiassa sellaisiin nimiin kuin Steve Wilson (Porcupine Tree ja paljon muuta), Robert Fripp (King Crimson) ja Phil Manzanera (Roxy Music). Bownessin tuotoksien kuunteleminen yhdistettynä noihin nimiin loi aavistuksen, että miehen pitkän uran toinen varsinainen soololevy ei tule olemaan kokoelma upeita tanssibiisejä tai annos räyskämiesten rock n’ rollia. Kiinnostusaste kohosi yhä korkeammalle.

Ennakkotieto kertoi, että ”Abandoned Dancehall Dreams” vertautuu Timin ja Steve Wilsonin pitkäaikaisen yhteistyön No-Manin elokuvallisiin maisemamaalailuihin. Ja totta on, että levy maalaa verkkaisin vedoin suljettujen silmien eteen auringonlaskun läheisyydessä piilevää horisonttia, kaislikkoja sekä jotain vaikeasti määriteltävää, jopa abstraktia muotokuvaa. Tim Bownessin huokailevan raukea vokalisointi on häiritsevän lähellä Paddy McAloonin (= Prefab Sprout) ulosantia, ja kokonaisuudessa on muutenkin yhtäläisyyksiä tuon popin kummajaisen viimeisimpään eli ”Crimson/ Rediin”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Välillä laveeraaminen lähestyy Anatheman nykyisiä tunnelmia. Jostain kaukaisuudesta esille puskevat David Bowien tekotaiteellisimmat hetket. Pohjalla kuplii herkkä ja eteerinen ambient-pohjainen progressiivisuus. Kosketinsoitinmattoja väritetään satunnaisilla kitaroilla, viululla, huilulla ja kansanmusiikkivivahteilla. Lämpö ja illan hämärtyminen sekoittuvat kylmään vieraantuneisuuteen.

Lyriikat pitäisi päästä lukemaan kunnolla. Pintapuolinen yleistunnelma on jossain englantilaisittain surumielisen, sarkastisen ja kyynisen välimaastossa (esimerkiksi ”The Warm-Up Man Forever”), huumorin pilkahdusta unohtamatta. Toivottavasti. Mutta että ”I Fought Against South”, sinä herkkä poppari? Is South really too fat to rise again?

Levyn tekijälistalta pomppaa ylös Steve Wilsonin (miksaus) ja No-Manin (live band) lisäksi Pat Mastelotton (King Crimson) ja Anna Phoeben (Jethro Tull, Roxy Music) kaltaisia nimiä. Tällainen kattaus saa aikaan tunteen, että ”Abandoded Dancehall Dreamsin” on ihan pakko olla sisällöltään rikasta, muodoltaan rönsyilevää ja tyylikkyydessään palkitsevaa. Jos en ole julkisesti tätä mieltä, minua pidetään jälkeenjääneenä junttina syvän joen varrelta…

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Hevonpaskat. Minimalistinen sävellystyö takaa sen, että kiinnekohtia on lähes mahdotonta löytää. Levy leijailee omissa sfääreissään ohitse kerta toisensa jälkeen ja katoaa jonnekin määrittelemättömään. Joku varmasti löytää tuon paikan, mihin tämä levy yrittää paeta. Minulla ei ole etsintään tarvittavaa älykkyyttä eikä kärsivällisyyttä. Levystä julkaistava tuplaversio tulee sisältämään vaihtoehtoisia miksauksia levyn biiseistä ja muuta bonusmateriaalia. Olen iloinen, että minä sain ruodittavaksi riisutun karvahattumallin.

Joku löytää Fellinin elokuvista kaikki piilotetut kerrostumat ja Kafkan teksteistä yllättäviä näkökulmia. Minä en tajua noista mitään. Tämä on musiikkia ihmisille, jotka ovat kadonneet tekotaiteellisuuden sumuun eivätkä itsekään tiedä, mistä oikeasti pitävät. On vain tärkeää näyttää muiden ihmisten silmissä tyylikkäältä ja arvoitukselliselta. Vitun snobit.