Time Is Running Out? – Ikinuori Rockfest Turussa 12.6.–14.6.

Ensimmäistä kertaa Turun Artukaisissa järjestetty Rockfest hyödynsi mainiosti alueella sijaitsevan Gatorade Center -urheiluhallin infrastruktuuria parkkipaikkoineen ja panosti esiintyjävalikoimassa kokemukseen.

Viimeisen viiden vuoden aikana jokaiset festarit ovat osaltani alkaneet kysymyksellä: Olenko liian vanha tällaiseen festivaalieläimen rooliin? Katsoessani line-upia totean, etten voi tai saa olla. Lähes jokainen tunnetumpi esiintyjä on vähintään 20 vuotta vanha, ja torstain pääesiintyjä Judas Priest on perustettu jo tukevasti 1960-luvun puolella – hetkinen – 56 vuotta sitten? Onko tämä edes mahdollista? Rock ei taida olla nuorisomusiikkia, mutta ehkei sen tarvitsekaan.

Pohdin paria ennakkokysymystä jo matkalla: Onko line-up liian keveä rokkikansan syville riveille? Lisäksi Turku ei ole viime vuosina ollut tunnettu kitaramusiikin kaupallisesta suosiosta. Ruisrock myydään toki loppuun joka vuosi, mutta muut yleisötapahtumat ja livekeikat ovat toistuvissa vaikeuksissa. Myöskään aloituspäivän kylmä ja epävakainen kesäilma ei houkuta spontaaniin festarointiin.

Perjantai 12.6.

Onneksi festarialueelle päästessäni “vain” 18-vuotias junioribändi H.E.A.T. lyö lämpöä energisellä uusiokasarihardrockillaan. “1000 Milesin” kaltaiset biisit uppoavat heräilevään festariyleisöön, ja jopa itse alue näyttää odotettua vehreämmältä. Jospa tämä tästä.

Valitettavasti tapahtuma luottaa aikatauluissa vain verkkosivuihin ja pariin mainostauluun, eikä mitään karttoja tai aikatauluja ole saatavilla paperisina tai kännykkäsovelluksena.

33-vuotias Millencolin on edelleen tutussa iskussa. “Olympicin” nopea komppi on ehkä rumpalin nykykunnolle liikaa, mutta brittipoppikulmalla heitetty ysäripunk on hyväntuulista kamaa. Aurinkokin alkaa jo paistaa.

Moon Shot on piilotettu Gatorade Centerin, eli vanhan kunnon Typhoonin, uumeniin. Hunajata! Areenan hyödyntäminen festarilavana on nokkela kikka, jota tervehtii mielellään eritoten sadesäällä. Bändi on vain kuusivuotias, mutta Lapkon, Disco Ensemblen ja Children Of Bodomin jäsenistä yhdistetty superbändi, joka paiskii kokeneesti Lapkon kuuloisia koukkuja Ville Maljan vimmaisen karisman kantamana. “Life Is A Killer” ja “Blackened Sparrow” toimivat, ja Maljahan on kuin vegaanisuudesta paasaava Freddie Mercury. Vahva yllättäjä!

Veteraaniosastolta tulee seuraavaksi vastaan brasilialaisen thrash metalin klassikko, eli 41-vuotias Sepultura. Potkiihan tämä, vaikka miksaus voisikin olla vähän selkeämpi. Kuvittelenko vain, vai onko vokalisti Derrick Green jotenkin surumielisellä päällä? Ymmärtäähän sen, jäähyväisiä tässä ollaankin jättämässä. Sen sijaan Andreas Kisser vetää hyväntuulista show’ta halki keikan. Vaikka Cavaleran veljekset puuttuvat kokoonpanosta, niin show on silti selkeästi plussan puolella. Yleisölle uppoavat erityisesti “Refuse/Resistin” tai “Roots Bloody Rootsin” kaltaiset aggressivisemmat klassikot.

Pari vuotta vanhempi, eli 43-vuotias, Disneyland After Dark ei sen sijaan ole menossa minnekään. D.A.D. groovaa kuin Tanskan AC/DC, ja koko bändi on pelkkää hymyä. Jesper Binzerin rouhea ääni on ikinuoressa kunnossa, ja basisti Stig Pedersen vaihtaa tuttuun tapaan soitintaan yhä hillittömämpiin kaksikielisiin bassoihin. Hittilevy “No Fuel Left For The Pilgrims” on vahvimmin edustettuna, mutta myös tuoreinta levyä huomioidaan. Kaikki toimii tasavarmasti, mutta “Grow Or Payn” rautalankainen loppu on kuin sulaa kultaa. 

Ja sitten päivän varmasti odotetuin akti, eli se 56-vuotias veteraani Judas Priest. Legendat ovat legendoja. Viimeistään “You Got Another Thing Coming” -kappaleesta lähtien myös yleisö on täysillä mukana. Siinä missä Sepultura oli selvästi valmiina poistumaan keikka-areenoilta, on ensimmäistä kertaa jo vuonna 2012 hyvästien merkeissä kiertänyt Priest hämmentävän virkeä. “Painkiller”-albumiin keskittyvä setti toimii mm. “Touch Of Evilin” ja “Night Crawlerin” kaltaisten herkkujen kera. Soitto on nuorehkon kitaristikaksikon ryydittämänä viriiliä ja myös vokalisti Rob Halford selviää suorituksesta kunnialla. Tämä ei ollut vielä tässä!

Perjantai 13.6.

Toinen päivä, eli perjantai, käynnistyy ruotsalaisella AOR- / hard rock -tulokkaalla nimeltä Nestor, laskentatavasta riippuen 4 tai 36 vuotta ikää. Vierestä kaveri huutaa: ”Tää on meiän musaa!”. Hän on kieltämättä oikeassa, juuri tätä yhtyettä taisin päivältä odottaa eniten. Yleisöä ei liikoja ole, mutta he jotka ymmärtävät, ymmärtävät täysillä! Tämä on musiikkia, jossa vuosikymmenen numero alkaa kahdeksalla ja aurinko ei laske milloinkaan. Laulaja Tobias Gustavssonin ääni on uskomaton, ja muukin bändi soittaa yhtä puhtaasti kuin levyllä. Lisäksi kasarikliseet kymmenenteen potenssiin nostavat biisit, kuten vaikkapa “Signed in Blood”, päihittävät valtaosan vuosikymmenen vanhoista hiteistä. Bändin tarina on myös oma lukunsa: 1980-luvun lopussa perustettu bändi ei saanut omana aikanaan tehtyä yhtäkään julkaisua, mutta pandemian myötä uudelleen koottu yhtye on saanut keski-ikäisenä toisen mahdollisuuden.

Länsinaapurista 18 vuoden ajan ponnistanut Dead by April jatkaa aurinkoista päivää rajummin. Tämähän kulkee kiitettävästi – kovaa toimittamista ja yleisö arvostaa.

Vuotta nuorempi Battle Beast on noussut vuosikymmenessä ex-johtajansa Anton Kabasen varjosta festareiden vakionimeksi, eikä syyttä. Hyvät biisit, ammattitaito ja hyvä meininki. Basisti spiikkaa että ”ootteko te valmiita mölisemään meidän kanssa”, ja kyllähän me ollaan! “Straight From The Heart” -kappaleella lähtenyt setti potkii ja vokalisti Noora Louhimon ääni sekä Madonnalta lainatut kasarikoukut ja asut voittavat kenet tahansa puolelleen. Ei mitään lisättävää, tätä on 2020-luvun hittihevi!

Bullet For My Valentine oli ehkä 2000-luvun alun kovin juttu. 27-vuotiaalla bändillä riittää edelleen ihailijoita ja “The Poison” -albumiin keskittyvä keikka on varmasti kova juttu innokkaimmalle fanikunnalle, mutta tällaiselle satunnaiskuuntelijalle kokonaisuus jää etäiseksi. En ole näkemyksineni yksin, sillä eräs bändiä pidempäänkin kuunnellut antaa palautteekseen: “Mitä tästä pitäisi sanoa?”. Tuuli vie äänentoistoa. Biisit ovat lähtökohtaisesti hyviä, kunnon rytinää, mutta rytinä ei vie.

Sen sijaan tuoreempi tuttavuus, mutta silti jo 16-vuotias ukrainalainen Jinjer potkii virkeästi. Karismaattisen vokalisti Tetjana Šmailjukin vetämä metalcoren ja groove metalin yhdistelmä kuulostaa tuoreelta eritoten vokaalien osalta, ja “Piscesin” kaltaiset biisitkin ovat erinomaisia. 

Perjantain pääesiintyjä, lähinnä Rammsteinin keulamiehenä tunnettu ja kohusta toiseen seilaava Till Lindemann (62 v.) onkin sitten vaikeampi tapaus. Shokeeraukseen tähtäävä visuaalinen ilotulitus ja miehen kerrostalon kokoinen karisma eivät valitettavasti riitä peittämään sitä tosiasiaa, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta keikan musiikillinen anti jää ohueksi. Mitä sitä huomenna tapahtuu?

Lauantai 14.6.

Lauantai alkaa aurinkoisesti, joskin jonkin verran myöhässä. Michael Monroen ja parin Hanoi Rocks -aseveljen katurock-joukkio Demolition 23:n perustamisesta on tällä hetkellä 32 vuotta. Monroe on selvästi tavallista aggressiivisemmalla asenteella liikkeellä, ja The Damnedin “New Rosen” kaltaisista punk-klassikoista, parista Hanoi Rocks -harvinaisuudesta sekä yhtyeen ainokaisen levyn biiseistä koostuva setti kulkee jopa väkivaltaisesti. Nyt on Makke noussut väärällä jalalla vuoteesta, mutta sehän ei tällaisessa musiikissa haittaa. Erityisellä ilolla tervehtii tervehtyneen Nasty Suiciden vauhdittunutta askellusta. Ja kyllä se vihansa mikkiständiin purkanut Monroekin lopulta hymyn väläyttää. Uskaltaisikohan tämä kokoonpano tehdä joskus toisenkin levyn?

Saksalainen Ghøstkid jatkaa aggressiivista menoa modernimmalla metalcore-lähestymistavalla ja samaan aikaan esiintyvä Kovaa rasvaa tiukalla punkkikulmalla. Tässä muuten viimeinkin oikeasti vain viidettä ikävuottaan eläviä yhtyeitä.

Klassikko-osastolta on puolestaan tarjolla 44-vuotias The Cult. Mustaan kaapuun ja rukousnauhaan pukeutunut nokkamies Ian Astbury on äänellään syy bändinsä menestykseen ja ongelmiin, eikä tämä keikka ole poikkeus. Bändin mystiikasta lainaileva perusrokki toimii, pari ekaa biisiä ehkä etsii paikkaansa, mutta “Wild Flowerista” alkaen keikka potkii täydellä teholla. “Lucifer” toimii myös, mutta rehellisyyden nimissä laulutulkinnat jäävät vaihteleviksi. Esimerkiksi maailman aurinkoisin kitarariffi “She Sells Sanctuary” saa hymyn huulille, mutta eihän Astbury laula tätäkään biisiä yhtään oikein? Herra pysyy kyllä nuotissa, mutta se nuotti on jossain aivan muualla kuin hittilevyiltä löytyvissä versioissa. “Fire Woman” menee sentään paremmin. Bändi toimii kyllä muuten, ja se toinen pysyväisjäsen, eli kitaristi Billy Duffy soittaa tiukasti kautta linjan. Yleisöä ei tämä haittaa ja lentelevät hitit, tamburiinit ja rukoukset otetaan ilolla vastaan.

36-vuotiaalla Ugly Kid Joella ei ole ehkä käytössä samaa hittikavalkadia, mutta yleisö pidetään hyppysissä jopa Cultia tehokkaammin: jo “Neighbourissa” on kaikilla kädet pystyssä. Esikoislevyn hitit “Cats On The Cradle” ja keikan päättänyt “Everything About You” ovat setin luontaisia huippuhetkiä, mutta keskittyminen ei keikan aikana herpaannu hetkeksikään. Yllätyksenä saadaan Michael Monroe -vierailu AC/DC-laina “Dirty Deeds Done Dirt Cheapin” muodossa.

Walesin lahja vasemmistolaiselle brittipopille, eli Manic Street Preachers, ei ehkä kosiskele yleisöä siinä määrin kuin päivän muut esiintyjät, mutta ottaa yleisöltä heti luulot pois esikoislevyn klassikolla “Motorcycle Emptiness”. Muutenkin tämä 39-vuotias hieno yhtye iskee tiskiin sellaisen värisuoran täydellistä popmusiikkia, että edes hetkittäin aivan liian pintaan miksatut koskettimet eivät pahemmin häiritse. 1990-luvun huippuihin keskittyvä, mutta myös uutta tarjoileva setti saa jälleen kerran ihmettelemään, että mikseivät Manicsit ole tämän suurempia. Yksittäisenä huippuhetkenä mainittakoon laulaja-kitaristi James Dean Bradfieldin soolotulkinnasta jylhäksi bändiversioksi kasvava “The Everlasting”, mutta koko keikka on festivaalin huippuantia. 

Edellisen jälkeen seuraava Black Flag ei oikein jaksa innostaa. On periaatteessa arvostettavaa, että kitaristi ja perustajajäsen Greg Ginn ei jää vatvomaan menneeseen, mutta ihan oikeasti: Jos palkkaat kolme parikymppistä punkkaria 49-vuotiaaseen bändiin, on lopputuloksessa jotain samaa kuin myhäilevän opettajan johtamalla bändikerholla. Vaikkei Henry Rollinsin kolossaalista karismaa olisikaan saatavilla, voisi tämän jutun tehdä edes jollain tasolla uskottavasti. Kertoo jostain, että monet Black Flag -paitaiset yleisön edustajat liikuskelevat keikan aikana jossain ihan muualla kuin bändin lavan edessä.

Sen sijaan reilut kolme vuosikymmentä sitten perustettu Muse on koko festarin pääesiintyjä, eikä syyttä. Tätä stadionluokan show’ta on tultu katsomaan festarin ydinyleisönkin ulkopuolelta, eikä se säästele biiseissä tai soundeissa. Viimeistään neljäntenä kuultava “Hysteria” räjäyttää pankin. Kymmenisen vuotta uudempi “Psycho”, tai bändin käsivarrenmitan päässä nostalgia-akteista pitävä uusi sinkku “Unravelling” taas ovat juuri sitä indierockin, konemusan ja progemetallipopin sekoitusta, jonka vuoksi Muse on 2000-luvun merkittävin bändi. Jonkun mielestä tämä voi kuulostaa ja näyttää sekametelisopalta, mutta ainakin allekirjoittaneelle Matthew Bellamyn falsettikiekunat, efektoidut kitaratilut ja avaruusoopperat toimivat. Eikä Matrixilta ja Pink Floydilta lainattu, visuaalisesti häkellyttävä lavashow anna piiruakaan armoa – tietenkään. “Compliancen” lopussa lentävät nauhat yleisöön ja “Starlightin” kättentaputukset ovat ihan Queenia! Kun kaikki lopulta päättyy sci-fi western “Knights Of Cydoniaan”, ei kellekään voi jäädä mitään lisättävää. Paitsi ehkä kakkoslavalla thrashia paukuttavalla 29-vuotiaalla Mokomalla.

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Sami Hinkkanen