Time To Rock vahvistaa asemaansa – monipuolinen festivaali klassisen rockmusiikin ystäville

Ruotsin Knislingessä järjestetty Time To Rock jatkoi tänä vuonna kasvuaan rikkomalla jälleen yleisöennätyksensä. Neljäs vierailuni festivaalille vahvisti käsitystä siitä, että tapahtuman vahvuus ei ole pelkästään ohjelmistossa, vaan kokonaisuudessa, jossa monipuolinen ohjelmisto, toimivat järjestelyt ja rento ilmapiiri kohtaavat.

Time To Rock kasvaa vuosi vuodelta, mutta tekee sen hallitusti ja omilla ehdoillaan.

Kasvua, mutta ei hinnalla millä hyvänsä

Kasvu näkyi tänä vuonna myös kävijämäärissä. Vuonna 2025 festivaali keräsi noin 5 500 kävijää päivässä, kun tänä vuonna päivittäinen määrä nousi lähes 5 800:aan. Nousu on maltillinen, mutta osoittaa tapahtuman vetovoiman jatkuvan. Järjestäjien tavoitteena ei ole kasvattaa tapahtumaa mahdollisimman suureksi. Kehitystä tehdään pienin askelin samalla huolehtien siitä, että lämminhenkinen tunnelma ja toimivat kapasiteetit säilyvät myös tulevaisuudessa. Sama ajattelutapa ohjaa myös vuoden 2027 suunnitelmia.

Tunnelma on edelleen festivaalin suurin vahvuus

Vaikka laadukas ohjelmisto houkuttelee yleisön paikalle, Time To Rockin todellinen vahvuus näkyy tunnelmassa. Festivaalialueella vallitsi koko viikonlopun ajan kiireetön ja yhteisöllinen ilmapiiri. Yleisö koostui pääosin pitkän linjan rockin ystävistä, mutta mukana oli myös nuorempia sukupolvia. He eivät vain siirtyneet lavalta toiselle, vaan viettivät aikaa alueella myös keikkojen ulkopuolella. Tuttuja tavattiin, päivän esityksiä käytiin läpi ja tunnelmasta nautittiin ilman kiireen tuntua.

Häiriöitä näkyi viikonlopun aikana hyvin vähän. Turvallisuushenkilöstö oli näkyvästi läsnä koko tapahtuman ajan, ja järjestelyt toimivat tehokkaasti ilman, että ne häiritsivät kävijöiden kokemusta. Myös käytännön järjestelyt toimivat hyvin. Kauempaa saapuville oli tarjolla runsaasti erilaisia majoitusvaihtoehtoja, ja kuljetukset toimivat sujuvasti. Jonot pysyivät lyhyinä, ruoka- ja juomatarjonta oli monipuolinen ja hintataso kohtuullinen. Alue säilyi siistinä koko viikonlopun ajan.

Ohjelmisto oli jälleen festivaalin suurin valttikortti

Tämän vuoden ohjelmisto osoitti jälleen, että Time To Rock onnistuu yhdistämään eri aikakausien rock- ja metallinimiä tavalla, joka palvelee sekä pitkän linjan faneja että uusia kävijöitä. Mukana oli klassikkolegendoja, harvinaisempia vieraita ja vahvoja hard rock -nimiä. Klassikkokaartia edustivat muun muassa Arthur Brown, Wishbone Ash, Magnum sekä Geoff Taten ”Operation: Mindcrime – The Final Chapter” -kokonaisuus. Harvinaisempia vieraita olivat puolestaan Crimson Glory, Loudness, Dogs D’Amour sekä pitkän tauon jälkeen lavoille palannut Easy Action, jotka toivat ohjelmistoon oman lisänsä.

Hard rockin ystäville viikonloppu tarjosi runsaasti nautittavaa. Gotthard, Treat ja Erik Grönwall osoittivat kukin omalla tavallaan, että melodinen hard rock voi edelleen hyvin. Powermetallin puolta edusti puolestaan Rhapsody of Fire, joka toi ohjelmistoon vauhtia, näyttävyyttä ja eurooppalaisen power metalin perinteitä.

Seuraavissa artistikohtaisissa arvioissa käydään läpi viikonlopun mieleenpainuvimmat esiintymiset.

Perjantain ensitahdit lupailivat hyvää

Perjantain ohjelmisto oli vahvasti ruotsalaispainotteinen. Päivän kiinnostavimpiin nimiin kuuluivat Candlemass-kitaristi Mappe Björkmanin luotsaama ATC, melodista rockia edustanut The Night Flight Orchestra sekä vanhan liiton NWOBHM-henkinen Wolf. Aikataulusyistä en valitettavasti ehtinyt nähdä kaikkia päivän esiintyjiä, mutta jo ohjelmisto osoitti jälleen, kuinka monipuolinen ruotsalainen rockkenttä edelleen on.

Wolf

Avauspäivän vahvimmista esityksistä vastasi ruotsalainen heavy metal -yhtye Wolf. Vuonna 1995 Örebrossa perustettua yhtyettä voidaan perustellusti pitää yhtenä Ruotsin merkittävimmistä NWOBHM-henkisen perinnehevin lipunkantajista. Kokoonpano on elänyt vuosien varrella, mutta laulaja-kitaristi Niklas Stålvind on säilynyt sen ainoana alkuperäisjäsenenä ja kiistattomana keulakuvana. Yhdeksän studioalbumia julkaissut yhtye osoitti Knislingessä, että sen tinkimätön linja kantaa edelleen hedelmää.

Tiivis kahdeksan kappaleen setti nojasi vahvasti yhtyeen uudempaan tuotantoon. Räväkästi käynnistynyt avauskolmikko ”Shoot to Kill”, ”The Bite” ja ”Shark Attack” piti energiatason korkealla alusta lähtien, minkä jälkeen painopiste siirtyi tuoreimman ”Shadowland”-albumin materiaaliin. Pitkään yhtyettä seuranneille yllätyksenä saattoi kuitenkin tulla se, ettei settilistalle ollut tällä kertaa mahtunut lainkaan kappaleita yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä albumilta.

Koko yhtye esiintyi energisesti ja vakuuttavasti. Vaikka King Diamondin kokoonpanostakin tuttu basisti Pontus Egberg joutui jättämään esiintymisen väliin ja hänen tilallaan nähtiin tuuraaja, kokoonpanomuutos näkyi luonnollisesti lavalla, mutta ei missään vaiheessa häiritsevästi. Wolf tarjosi juuri sellaisen tiukan ja rehellisen heavy metal -esityksen, jota festivaalin yleisö oli tullut Knislingeen kuulemaan.

Lauantai nosti esiin ruotsalaisen hard rockin parhaimmiston

Toisen festivaalipäivän ohjelmisto nosti vahvasti esiin ruotsalaisen hard rockin eri sukupolvet. Päivän kiinnostavimpiin nimiin kuuluivat Treat, Hardcore Superstar ja pitkän tauon jälkeen palannut Easy Action, jotka osoittivat kukin omalla tavallaan, miksi Ruotsi kuuluu edelleen melodisen rockin ja hard rockin kärkimaiden joukkoon. Päivän kattausta täydensivät entisen Queensrÿche-laulajan, Geoff Taten ”Operation: Mindcrime – The Final Chapter” -esitys sekä brittiläinen rocklegenda Magnum, joka palasi konserttilavoille pitkäaikaisen kitaristinsa ja pääasiallisen säveltäjänsä Tony Clarkin menehtymisen jälkeen.

Hardcore Superstar

Hardcore Superstar esiintyi jälleen sille tuttuun energiseen tyyliin. Settilista nojasi vahvasti yhtyeen suurimpiin hitteihin aina avauskappale ”Guestlististä” ”Sadistic Girliin”, ”Moonshineen” sekä keikan näyttävästi päättäneisiin ”We Don’t Celebrate Sundays” ja ”You Can’t Kill My Rock ’n’ Roll” -kappaleisiin.

Keikka oli totutun varma ja viihdyttävä suoritus, mutta samalla heräsi jälleen ajatus siitä, että yhtye on jäänyt hieman paikoilleen. Settilista on pysynyt viimeiset toistakymmentä vuotta lähes muuttumattomana, joten pitkäaikaisille faneille yllätyksiä on tarjolla varsin vähän.

Nähtäväksi jää, tuleeko tilanteeseen tulevaisuudessa muutoksia, sillä yhtyeeltä on odotettavissa alkuvuodesta ensimmäistä uutta materiaalia pitkään aikaan. Ainakin sen myötä myös settilistaan on odotettavissa kaivattua uudistumista. Toisaalta juuri tuttujen hittien varaan rakennettu kokonaisuus näyttää edelleen toimivan erinomaisesti festivaaliyleisön edessä.

Treat

Treat kuuluu niihin 1980-luvulla läpimurtonsa tehneisiin ruotsalaisyhtyeisiin, jotka onnistuivat rakentamaan myös kansainvälistä uraa. Vaikka yhtye ei koskaan noussut aikalaisensa Europen kaltaiseksi megasuosikiksi, saavutti se etenkin MTV-aikakaudella huomattavaa näkyvyyttä ja vakiinnutti asemansa melodisen hard rockin kärkinimien joukossa.

Robert Ernlundin ja kitaristi Anders Wikströmin johtama Treat tarjoili maistuvan kattauksen yhtyeen koko uralta. Settilista jakautui varsin tasaisesti 1980-luvun klassikkomateriaalin ja vuonna 2006 alkaneen uuden aikakauden tuotannon kesken, mikä antoi hyvän läpileikkauksen yhtyeen kehityksestä.

Vuonna 2010 julkaistu ”Coup de Grace” on oma suosikkini Treatin tuotannosta, joten oli hienoa kuulla siltä peräti neljä kappaletta. Yhtyeen uusin ja ainakin toistaiseksi viimeiseksi jäävä studioalbumi ”The Wild Card” (2025) oli esillä kahden kappaleen voimin. Erityisesti setin alkupuolella kuultu 1985 sai yleisöltä erinomaisen vastaanoton ja osoitti, että myös uudempi materiaali istuu luontevasti yhtyeen klassikkokappaleiden rinnalle. Vaikka bändin uudempi materiaali toimi hyvin, vanhan liiton festivaaliyleisö odotti ennen kaikkea klassikoita. Sen osoitti viimeistään keikan päätös, jossa ”Conspiracy”, The Üniversen ja Jocke Bergin vierailulla maustettu ”Get You on the Run” sekä ”World of Promises” nostattivat viikonlopun näyttävimpiin kuuluneen yhteislaulun.

Jos Treat todella on nyt päättämässä uraansa, voi sanoa yhtyeen lähtevän saappaat jalassa. Bändi kuulostaa edelleen erinomaiselta,sen soitto on tiukkaa ja Robert Ernlundin ääni on yhä vakuuttavassa kunnossa.

Easy Action

Easy Action perustettiin Tukholmassa vuonna 1982 kitaristi Kee Marcellon ja basisti Peo Thyrénin toimesta. Yhtye nousi nopeasti otsikoihin solmittuaan vuonna 1983 maailmanlaajuisen levytyssopimuksen yhdysvaltalaisen Sire Recordsin kanssa – ensimmäisenä ruotsalaisyhtyeenä koskaan. Alkuperäisen laulajan Zinny Zanin aikana yhtyeen tyyli nojasi glam- ja sleaze-rockiin, mutta vuonna 1985 mukaan tullut Tommy Nilsson vei musiikin melodisempaan AOR- ja hard rock -suuntaan. Nilssonin kanssa julkaistu ”That Makes One” (1986) vei yhtyeen lähemmäs kansainvälistä läpimurtoa kuin koskaan aiemmin, mutta Kee Marcellon siirtyminen Europeen katkaisi nousukiidon. Easy Action jatkoi vielä hetken ilman Marcelloa ennen hajoamistaan, kun taas Nilssonista tuli myöhemmin yksi Ruotsin menestyneimmistä sooloartisteista.

Ensimmäinen paluuyritys nähtiin vuonna 2006, jolloin Easy Action esiintyi muun muassa Sweden Rock Festivalilla Zinny Zanin johdolla, mutta comeback jäi lyhytaikaiseksi. Nykyinen uusi tuleminen käynnistyi vuonna 2019 Sweden Rock Festivalilla, jossa ”That Makes One” -albumin levyttänyt kokoonpano – Tommy Nilsson, Kee Marcello ja Chris Lind – esitti albumin kokonaisuudessaan. Onnistunut esiintyminen loi pohjan yhtyeen nykyiselle toiminnalle, mutta koronapandemia hidasti paluuta merkittävästi. Ilman sitä Easy Action olisi todennäköisesti ollut aktiivinen jo useita vuosia aiemmin.

Time To Rockin keikka käynnistyi kahdella ”That Makes One” -albumin kappaleella, ”Code to Your Heart” ja ”Partners in Crime”. Avaus teki heti selväksi, että illan painopiste oli ”That Makes One” -materiaalissa. Kolmantena kuultiin uusi ”Shake It Up” tulevalta ”Stars”-albumilta. Kappale osoitti, että Kee Marcellon ja Tommy Nilssonin AOR-kynä on edelleen terävässä kunnossa.

Setin painopiste oli vahvasti ”That Makes One” -albumissa, jolta kuultiin peräti kymmenen kappaletta. Lisäksi yhtye esitti kaksi uutta kappaletta tulevalta ”Stars”-levyltä. Itse olisin mielelläni kuullut myös muutaman yhtyeen varhaisvuosien tunnetuimmista kappaleista, kuten ’We Go Rocking’, ’The End of the Line’ ja ’Round Round Round’. Toisaalta ratkaisu oli ymmärrettävä, sillä Tommy Nilssonin aikainen Easy Action edustaa selvästi melodisempaa AOR- ja hard rock -linjaa, eivätkä Zinny Zanin aikakauden glam- ja sleaze-vaikutteiset kappaleet olisi välttämättä istuneet kokonaisuuteen luontevasti. Hiljattaisen olkapääleikkauksen vuoksi käsi kantositeessä esiintynyt Tommy Nilsson osoitti olevansa edelleen maineensa arvoinen vokalisti. Kee Marcello puolestaan oli lavalla oma tuttu itsensä – energinen, näyttävä ja soitossaan edelleen vakuuttava. Marcello pääsi myös loistamaan omassa ”Bumble Kee” -instrumentaalissaan, jonka aikana hän esitteli näyttävästi kitaristin taitojaan.

Vaikka näin kevyt AOR ei lähtökohtaisesti olekaan omaa suosikkiosastoani, Easy Actionin esiintyminen oli yksi festivaalin iloisimmista yllätyksistä. Yhtye kuulosti erinomaiselta, ja uusi materiaali antoi vahvoja viitteitä siitä, ettei tuleva ”Stars”-albumi jää pelkäksi nostalgiajulkaisuksi.

Geoff Tate

Vuonna 1988 julkaistu ”Operation: Mindcrime” kuuluu kiistatta progressiivisen metallin merkittävimpiin teoksiin. Albumi nosti Queensrÿchen lopullisesti maailmanluokan yhtyeiden joukkoon, ja sen tarina, kappaleet sekä kunnianhimoinen kokonaisuus ovat säilyttäneet asemansa genren klassikkona vuosikymmenten ajan.

Geoff Tate erosi Queensrÿchestä riitaisissa merkeissä vuonna 2012. Vaikka hän on julkaissut eronsa jälkeen lukuisia sooloalbumeita, hänen soolouransa on rakentunut pitkälti Queensrÿchen klassikkotuotannon ympärille. Tänä vuonna tarina sai päätöksensä, kun Tate julkaisi pitkään odotetun ”Operation: Mindcrime III” -albumin, joka päättää vuonna 1988 alkaneen saagan. Samalla käynnissä oleva ”Operation: Mindcrime – The Final Chapter” -kiertue tarjoaa yleisölle viimeisen mahdollisuuden kuulla alkuperäisen ”Operation: Mindcrime” alusta loppuun Taten esittämänä.

Konsertin runkona toimi odotetusti ”Operation: Mindcrime”, joka esitettiin kokonaisuudessaan alkuperäisessä järjestyksessään ”Anarchy-X”-instrumentaalista aina päätöskappaleeseen ”Eyes of a Stranger” saakka. Albumin dramaattinen tarina ja kappaleiden saumaton eteneminen toimivat edelleen erinomaisesti myös konserttimuodossa.

Varsinaisen albumikokonaisuuden jälkeen Geoff Tate jatkoi encorella, jossa kuultiin tuore ’The Answer’ tämänvuotiselta ”Operation: Mindcrime III” -albumilta. Kappale osoittautui erinomaiseksi lisäykseksi kokonaisuuteen ja kesti hyvin vertailun klassisen materiaalin rinnalla. Se rakensi luontevan sillan vuonna 1988 alkaneen tarinan ja tänä vuonna julkaistun päätösosan välille. Koska ”Operation: Mindcrime III” on kokonaisuudessaan sen verran vahva albumi, siltä olisi mielellään kuullut myös muutaman muunkin kappaleen. Illan päättivät vielä Queensrÿchen klassikot ’Empire’ ja ’Take Hold of the Flame’, jotka kruunasivat vahvan kokonaisuuden.

Vaikka ulkoilmalava ja päivänvalo eivät tarjoa parhaat mahdolliset puitteet näin vahvasti tarinallisen kokonaisuuden visuaaliselle toteutukselle, Geoff Tate korvasi sen poikkeuksellisen eläytyvällä esiintymisellään. Hänen tulkintansa oli ajoittain niin intensiivinen ja uskottava, että hetkittäin saattoi jopa luulla hänen saaneen lavalla oikean kohtauksen. Kyse oli kuitenkin täydellisestä heittäytymisestä ”Operation: Mindcrime” -albumin tarinaan, mikä teki esityksestä entistä vaikuttavamman.

Geoff Taten taustabändi on jo vuosien ajan toiminut eräänlaisena nuorten muusikoiden kasvualustana, ja kokoonpano on vaihtunut melko tiuhaan. Soittajien suuri vaihtuvuus ei kuitenkaan kuulu lavalta. Päinvastoin, yhtye on vuodesta toiseen soittanut erittäin vakuuttavasti ja pysynyt uskollisena alkuperäiselle Queensrÿchen soundille.

”Operation: Mindcrime” on ollut Geoff Taten soolouran keskeinen teema jo pitkään. Vaikka vuosien varrella kiertueiden ohjelmistot ovat rakentuneet myös muiden Queensrÿchen klassikkoalbumien, kuten ”Empiren” ja ”Rage for Orderin”, ympärille tai sisältäneet laajemman läpileikkauksen yhtyeen tuotannosta, Tate on palannut yhä uudelleen juuri Operation: Mindcrimen pariin. Tämä herättääkin kysymyksen, olisiko ensi vuoteen jatkuvan ”The Final Chapter” -kiertueen jälkeen aika jättää albumi ansaitulle levolle ja suunnata katse uusiin teemoihin. Materiaalia siihen olisi enemmän kuin riittävästi.

Kun tähän lisätään vielä Geoff Taten lähes täydellinen laulusuoritus, on vaikea välttyä ajatukselta, että kyseessä oli koko festivaalin vahvin esitys. Tate osoitti jälleen, miksi häntä pidetään yhtenä progressiivisen metallin kaikkien aikojen merkittävimmistä laulajista.

Magnum

Magnum kuuluu brittiläisen melodisen hard rockin merkittävimpiin nimiin. Birminghamissa vuonna 1972 perustetun yhtyeen kantavina voimina toimivat yli viiden vuosikymmenen ajan laulaja Bob Catley ja kitaristi, lauluntekijä Tony Clarkin, jonka kuolema vuonna 2024 päätti yhden rockhistorian pitkäikäisimmistä yhteistyösuhteista.

Tony Clarkinin poismenon jälkeen moni epäili, voiko Magnum enää jatkaa. Yhtye päätti kuitenkin kunnioittaa pitkäaikaisen johtohahmonsa perintöä jatkamalla toimintaansa. Clarkinin paikalle nousi hänen pitkäaikainen kitarateknikkonsa Brendon Riley, joka sai samalla vaativan tehtävän astua yhden brittiläisen melodisen hard rockin arvostetuimman kitaristin saappaisiin.

Magnumin esiintyminen keräsi lauantaina selvästi festivaalin suurimman yleisön. Se oli jälleen osoitus siitä, että yhtyeen pitkät perinteet ja ajattomat kappaleet puhuttelevat yhä laajaa yleisöä myös vuosikymmeniä uran alkamisen jälkeen.

Settilista nojasi vahvasti Magnumin kultakauteen 1980-luvulta ja 1990-luvun alusta. Illan aikana kuultiin muun muassa ’Days of No Trust’, ’How Far Jerusalem’, ’Soldier of the Line’, ’On a Storyteller’s Night’, ’All England’s Eyes’, ’Vigilante’ ja päätösnumerona ’Kingdom of Madness’. Encoreksi yhtye säästi vielä klassikon ’Sacred Hour’. Uudempaa tuotantoa edusti ainoastaan ’Lost on the Road to Eternity’, joka istui kokonaisuuteen luontevasti. Mielenkiintoista oli, ettei setissä kuultu lainkaan materiaalia Tony Clarkinin viimeisiltä Magnum-albumeilta, ”The Monster Roars” (2022) ja ”Here Comes the Rain” (2024). Painotus oli lähes kokonaan yhtyeen klassikkokaudessa, mikä tuntui tietoiselta ratkaisulta ensimmäisellä kiertueella Clarkinin poismenon jälkeen.

Vaikka 79 vuoden ikä näkyi luonnollisesti Bob Catleyn lavapreesensissä, hänen äänensä oli edelleen hyvässä kunnossa. Myös miehelle ominainen lämmin huumori pilkahteli esiin tasaisin väliajoin, mikä loi esiintymiseen rennon ja sympaattisen tunnelman.

Yhtyeen rytmiryhmän ovat jo vuosien ajan muodostaneet basisti Dennis Ward (ex-Pink Cream 69, Unisonic, Place Vendome) ja entinen Paradise Lost -rumpali Lee Morris. Kaksikon musiikillinen tausta poikkeaa melkoisesti Magnumin perinteisestä ilmaisusta, joten heidän olisi voinut kuvitella tuovan vanhoihin klassikoihin uudenlaista otetta. Näin ei kuitenkaan ollut. Päinvastoin, molemmat soittivat uskollisesti alkuperäiselle tyylille ja tukivat yhtyeen tunnistettavaa soundia vakuuttavasti. Brendon Riley soitti Tony Clarkinin kitaraosuudet tarkasti ja alkuperäisille sovituksille uskollisesti. Hän pysytteli kuitenkin koko konsertin ajan poikkeuksellisen paljon taustalla, mikä vaikutti tietoiselta ratkaisulta ja kunnianosoitukselta Clarkinin perinnölle. Riley ei pyrkinyt korvaamaan edeltäjäänsä, vaan kunnioitti tämän roolia antamalla musiikin puhua puolestaan.

Vaikka Magnum esiintyy nykyisin väistämättä erilaisena yhtyeenä ilman Tony Clarkinia, Time To Rock osoitti, että sen musiikki elää edelleen vahvana. Kyse ei ollut pelkästä nostalgisesta muistokonsertista, vaan arvokkaasta kunnianosoituksesta yhtyeelle ja sen pitkäaikaiselle johtohahmolle.

Sunnuntai tarjoili psykedeelistä rockia, hard rockia ja melodista rockia moneen makuun

Kolmannen festivaalipäivän ohjelmisto yhdisti jälleen eri aikakausien ja tyylisuuntien rockia. Päivän kiinnostavimpiin nimiin kuuluivat brittiläinen bluesahtaa hard rockia soittava The Dogs D’Amour, japanilaisen metallin pioneerit Loudness, Sveitsin tunnetuimpiin hard rock -yhtyeisiin lukeutuva Gotthard sekä psykedeelisen rockin legenda Arthur Brown. Päällekkäisten aikataulujen vuoksi en valitettavasti ehtinyt nähdä kaikkia päivän esiintyjiä, kuten suomalaista huumorirockin legendaa Leningrad Cowboysia, Peter Tägtgrenin luotsaamaa Painia sekä amerikkalaista kitaravirtuoosia Eric Sardinasta.

The Dogs D’amour

The Dogs D’Amour lukeutui 1980-luvun lopulla brittiläisen hard rockin ja glam rockin omaleimaisimpiin nimiin. Lontoossa 1983 perustetun yhtyeen tunnusomaisessa soundissa yhdistyivät bluesvaikutteinen hard rock, Rolling Stones- ja Faces-henkinen svengi sekä glam punk -energia. Kaupallinen läpimurto tuli vuonna 1989 julkaistujen ”A Graveyard of Empty Bottles” -albumin ja ”Satellite Kid” -singlen myötä. Nykyisin yhtyettä luotsaa sen ainoa alkuperäisjäsen, laulaja Tyla.

Suomessa The Dogs D’Amour tunnetaan paitsi täällä levytetystä esikoisalbumistaan myös monista Hanoi Rocks -yhteyksistään. Tyla ja The Quireboysin Spike kuuluvat brittiläisen 1980-luvun hard rockin tunnistettavimpiin kasvoihin. He ovat myös harvoja aikakauden alkuperäisiä ikonihahmoja, jotka kiertävät yhä aktiivisesti esiintymässä. Tiivis kahdeksan kappaleen setti nojasi vahvasti yhtyeen klassikoihin. Avauskaksikko ”Last Bandit” ja ”Firework Girl” käynnisti keikan vahvasti, ja loppupuolella kuultu ”Satellite Kid” nostatti yleisön vielä kerran ennen kuin herkempi ”Errol Flynn” päätti esiintymisen tyylikkäästi.

Tyla ja hänen nykyinen bändinsä soittivat kelpo läpileikkauksen The Dogs D’Amourin alkupään klassikoista, mutta itse esitys ei lopulta noussut erityisen mieleenpainuvaksi. Tyla oli odotetusti keikan selkeä keskipiste, kun taas hänen ympärilleen koottu nimetön taustabändi jäi lähes täysin sivurooliin ilman omaa persoonallista panostaan. Vaikka kappaleet toimivat edelleen hyvin, esiintymisestä jäi paikoin turhan rutiininomainen vaikutelma, eikä lavalta välittynyt sellaista nälkää tai energiaa, jota yhtyeeltä olisi voinut odottaa.

Loudness

Vuonna 1981 Osakassa perustettu Loudness kuuluu kiistatta japanilaisen hard rockin ja heavy metalin merkittävimpiin uranuurtajiin. Yhtye oli ensimmäinen japanilainen metallibändi, joka saavutti laajaa kansainvälistä menestystä ja avasi samalla tietä monille myöhemmin seuranneille maansa yhtyeille. Erityisesti 1980-luvun puolivälissä julkaistut ”Thunder in the East”, ”Lightning Strikes” ja ”Hurricane Eyes” nostivat yhtyeen pysyvästi kansainväliselle kartalle. Tänä vuonna 45-vuotista uraansa juhlistava Loudness jatkaa edelleen alkuvuosiensa rungon varassa, sillä kitaristi Akira Takasaki, vokalisti Minoru Niihara ja basisti Masayoshi Yamashita ovat kaikki yhä mukana.

Loudness avasi konserttinsa odotetusti yhtyeen tunnetuimmalla kappaleella, ’Crazy Nights’, joka nostatti yleisön tunnelman heti ensimmäisistä tahdeista lähtien. Settilista rakentui pitkälti 1980-luvun klassikoiden varaan, mutta mukana kuultiin myös useita uudempia kappaleita, kuten ’Soul on Fire’, ’I’m Still Alive’ ja ’The Power of Truth’. Keskivaiheilla kuultu ’Rain’ toi kokonaisuuteen rauhallisemman hengähdyshetken ennen kuin ’Crazy Doctor’, ’In the Mirror’ ja päätöskappale ’S.D.I.’ päättivät konsertin vauhdikkaasti.

Akira Takasaki osoitti jälleen, miksi häntä pidetään yhtenä hard rockin ja heavy metalin kaikkien aikojen merkittävimmistä kitaristeista. Hänen soittonsa yhdistää teknisen virtuositeetin, melodisuuden ja välittömästi tunnistettavan ilmaisun, eikä vuosikymmenten mittainen ura ole vienyt siitä terävintä kärkeä.

Myös Minoru Niihara oli vahvassa iskussa. Hänen persoonallinen äänensä on edelleen yksi Loudnessin tunnistettavimmista tavaramerkeistä, ja laulusuoritus kantoi vakuuttavasti läpi koko konsertin. Masayoshi Yamashita ja rumpali Masayuki Suzuki muodostivat jälleen tiukan ja luotettavan rytmiryhmän, jonka varaan yhtyeen tunnistettava soundi rakentuu.

Olen seurannut Loudnessin uraa jo 1980-luvun puolivälistä lähtien ja nähnyt yhtyeen nyt viidesti livenä. Jokainen konsertti on ollut hieman erilainen, mutta yksikään niistä ei ole tuottanut pettymystä. Jo pelkästään Akira Takasakin virtuoosimaisen soiton seuraaminen tekee jokaisesta esiintymisestä näkemisen arvoisen.Bändin settilistat elävät kiertueittain sopivasti, sillä yhtye ammentaa tasapainoisesti koko pitkältä uraltaan. Kaikki näkemäni Loudnessin esiintymiset ovat kuitenkin olleet festivaalikeikkoja. Olisikin hienoa nähdä yhtye joskus omalla klubi- tai konserttikiertueellaan, sillä sen laaja tuotanto pääsisi yli kaksituntisella keikalla aivan eri tavalla oikeuksiinsa kuin noin tunnin mittaisilla festivaalivedoilla.

Gotthard

Gotthard kuuluu Sveitsin kaikkien aikojen menestyneimpiin rockyhtyeisiin. Yhtye saavutti 1990-luvulla valtavan suosion erityisesti Sveitsissä, Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa, missä sen albumit ovat menestyneet poikkeuksellisen hyvin ja nousseet toistuvasti listojen kärkeen. Keski-Euroopan ulkopuolella yhtye ei kuitenkaan ole koskaan saavuttanut aivan samanlaista kaupallista asemaa, vaikka se onkin kerännyt uskollisen kansainvälisen fanikunnan. Yhtyeen alkuperäinen laulaja Steve Lee menehtyi traagisesti moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 2010. Moni epäili tuolloin yhtyeen tulevaisuutta, mutta Nic Maederin liityttyä kokoonpanoon kaksi vuotta myöhemmin Gotthard on jatkanut uraansa vakuuttavasti.

Gotthardin festivaalisetti nojasi odotetusti yhtyeen tunnetuimpaan tuotantoon, mutta mukana oli myös tuoretta materiaalia tämän vuoden ”Stereo Crush” -albumilta. Konsertti käynnistyi levyn avaavalla ’AI & I’ -kappaleella, minkä jälkeen kuultiin muun muassa ’All We Are’, ’Anytime Anywhere’, ’Lift U Up’ ja ’Feel What I Feel’. Festivaalisettiin mahtuivat myös Joe Southin ’Hush’ sekä keskivaiheen ’Starlight / Master of Illusion / Every Time I Die’ -medley, joka toi ohjelmistoon vaihtelua ja mahdollisti useamman fanisuosikin esittämisen tiiviissä festivaaliformaatissa. Yksi illan mielenkiintoisimmista yksityiskohdista oli akustisesti esitetty Bob Dylan -klassikko ’Quinn the Eskimo (The Mighty Quinn)’, joka tarjosi piristävän päätöksen muuten perinteiselle hard rock -setille.

Yhtyeen kantavana voimana on koko uran ajan toiminut kitaristi Leo Leoni, joka on säveltänyt valtaosan Gotthardin tuotannosta ja ollut ratkaisevassa roolissa yhtyeen tunnistettavan soundin rakentajana. Vuonna 2017 hän käynnisti myös Coreleoni-projektin, jonka tarkoituksena oli alun perin tuoda uudelleen esiin Gotthardin varhaistuotantoa, joka on jäänyt yhtyeen nykyisessä ohjelmistossa vähemmälle huomiolle. Sittemmin yhtye on julkaissut myös runsaasti omaa materiaalia. Nic Maeder ei ole yhtä karismaattinen lavapersoona kuin edeltäjänsä Steve Lee, ja myös heidän laulusoundinsa eroavat selvästi toisistaan. Maeder on kuitenkin kokenut ja varma laulaja, joka on tehnyt vakuuttavaa työtä yhtyeen keulahahmona jo yli vuosikymmenen ajan.

Gotthard esiintyi läpi konsertin erittäin ammattimaisesti. Soitto oli tarkkaa, laulusuoritukset varmoja ja koko yhtyeen tekeminen viimeisen päälle hiottua. Paikoin esitys oli kuitenkin jopa niin viimeistelty, että siitä jäi hieman turhankin siloteltu vaikutelma, ja pientä yllätyksellisyyttä tai rosoisuutta olisi voinut olla enemmänkin. Siitä huolimatta yhtye tarjosi juuri sen, mitä siltä odotettiin: ammattitaidolla toteutetun, vahvoihin kappaleisiin nojaavan hard rock -konsertin, joka osoitti Gotthardin kuuluvan edelleen eurooppalaisen hard rockin kantaviin nimiin.

The Crazy World of Arthur Brown

Nykyään jo 84-vuotias Arthur Brown kuuluu rockmusiikin omaperäisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin esiintyjiin. Brittilaulaja nousi tunnetuksi näyttävistä ja teatraalisista live-esiintymisistään sekä voimakkaasta, laaja-alaisesta äänestään, jonka tunnusmerkkeihin kuuluvat myös korkeat, lähes aavemaiset kiljahdukset.

Brown nousi 1960-luvun lopulla maailmanlaajuiseen tunnettuuteen The Crazy World of Arthur Brown -yhtyeen keulahahmona. Hänen näyttävät kasvomaalauksensa, teatraalinen lavailmaisunsa ja palavasta kypärästä muodostunut tavaramerkki tekivät hänestä yhden rockhistorian omaleimaisimmista esiintyjistä. Brownin uran tunnetuin kappale on vuonna 1968 julkaistu ’Fire’, josta on vuosien varrella tehty lukuisia cover-versioita eri artistien toimesta.

Time To Rockissa ’Fire’ kuultiin jo setin neljäntenä numerona. Yleisön harmiksi Brown ei kuitenkaan voinut käyttää tavaramerkikseen muodostunutta tulikypäräänsä, sillä festivaalin voimassa olleet pyrotekniikkarajoitukset estivät sen käytön. Vaikka ’Fire’ oli odotetusti yksi konsertin kohokohdista, setti ei nojannut pelkästään siihen. Ohjelmistossa kuultiin myös runsaasti muuta Brownin tuotantoa, kuten Kingdom Come -kauden ’Sunrise’ ja ’Time Captives’. Konsertin päättivät Sonny Boy Williamsonin ’Eyesight to the Blind’ sekä näyttävä tulkinta Screamin’ Jay Hawkinsin klassikosta ’I Put a Spell on You’.

Brownin esitys oli täynnä tapahtumia. Hän vaihtoi asuja ja naamioita lähes jokaisen kappaleen välillä, samalla kun yhtyeen psykedeelinen äänimaailma loi konserttiin paikoin suorastaan aavemaisen tunnelman. Oman panoksensa näyttävään visuaaliseen kokonaisuuteen toi myös Brownin taustabändi, jonka erikoiset esiintymisasut tukivat konsertin omalaatuista tunnelmaa. Rumpali soitti koko keikan jonkinlaisessa kärpästä muistuttavassa asussa, kun taas basisti – oletettavasti nainen – esiintyi mustaan kaapuun ja kuolemannaamioon pukeutuneena. Kokonaisuutta täydensivät räikeä taustakangas ja näyttävä valosuunnittelu, jotka sopivat erinomaisesti yhtyeen psykedeeliseen estetiikkaan.

Kokonaisuutta seuratessa huomio kiinnittyi ajoittain niin voimakkaasti kaikkeen lavalla tapahtuvaan, että itse musiikki jäi hetkittäin lähes sivuosaan.

Ehkä hämmentävintä koko esityksessä oli kuitenkin se, ettei Brownin korkea ikä näkynyt lavalla juuri millään tavalla. Hän liikkui, eläytyi ja esiintyi koko konsertin ajan sellaisella energialla ja intensiteetillä, jollaista huomattavasti nuoremmiltakin artisteilta näkee harvoin. Brownin esitys oli kokonaisuudessaan festivaalin erikoisin, mutta samalla myös yksi sen mielenkiintoisimmista. Se tarjosi yleisölle elämyksen, jolle oli vaikea löytää vertailukohtaa koko viikonlopun ohjelmistosta.

Maanantai: Melodista metallia, rocklegendoja ja harvinaisia vieraita

Viimeisen festivaalipäivän ohjelmisto tarjosi jälleen katsauksen melodisen rockin ja metallin eri aikakausiin. Päivän kiinnostavimpiin nimiin kuuluivat italialainen power metal -yhtye Rhapsody of Fire, brittiläinen rockveteraani Wishbone Ash sekä pitkän tauon jälkeen Eurooppaan palannut yhdysvaltalainen metallilegenda Crimson Glory. Aikataulusyistä en valitettavasti ehtinyt maanantainakaan nähdä kaikkia päivän esiintyjiä, kuten Erik Grönwallia sekä nimekästä Gary Moore -tribuuttia.

Rhapsody Of Fire

Vuonna 1993 perustettu Rhapsody, sittemmin Rhapsody of Fire, kuuluu italialaisen ja koko eurooppalaisen power metalin merkittävimpiin nimiin. Alkuperäisen kitaristin Luca Turillin lähdettyä yhtyeestä vuonna 2011 kosketinsoittaja Alex Staropoli on luotsannut yhtyettä eteenpäin. Turillin lähdön jälkeen yhtye on julkaissut viisi studioalbumia, viimeisimpänä ”Challenge the Wind” vuonna 2024.

Tunnelmaa rakentanut instrumentaali ’The Dark Secret’ toimi näyttävänä johdantona ennen kuin ’Unholy Warcry’ käynnisti konsertin täydellä voimalla. Ensimmäisistä tahdeista lähtien oli selvää, että Rhapsody of Fire oli erinomaisessa vireessä.

Staropoli on yhtyeen kiistaton johtohahmo, mutta Time To Rockissa valokeilan varasti vakuuttavasti vokalisti Giacomo Voli. Hän liittyi yhtyeeseen vuonna 2016 noustuaan kaksi vuotta aiemmin laajemman yleisön tietoisuuteen sijoituttuaan toiseksi Italian The Voice -laulukilpailussa. Kilpailun myötä Voli sai näkyvyyttä myös rock- ja metallipiirien ulkopuolella. Voli oli erinomaisessa vireessä koko konsertin ajan. Teknisesti varmana ja monipuolisena vokalistina hän lukeutui myös koko festivaalin parhaisiin laulajiin.

Settilista tarjosi tasapainoisen läpileikkauksen yhtyeen koko urasta. Klassikoiden, kuten ’Unholy Warcry’, ’Dawn of Victory’, ’Land of Immortals’ ja päätösnumerona kuullun ’Emerald Swordin’, rinnalla kuultiin myös uudempaa materiaalia albumeilta ”Challenge the Wind” ja ”Glory for Salvation”. Kokonaisuus eteni luontevasti, eikä keikka jäänyt pelkäksi nostalgian varaan.

Rhapsody of Fire oli kokonaisuudessaan jopa yllättävänkin pirteässä vireessä. Yhtyeen soitto oli tiukkaa tykitystä alusta loppuun, eikä esityksen intensiteetti hiipunut missään vaiheessa. Kitaristi Roberto De Micheli hoiti vaativat soolo- ja komppiosuudet vakuuttavasti, basisti Alessandro Sala ja rumpali Paolo Marchesich muodostivat tiukan rytmiryhmän, ja kokonaisuus toimi juuri niin saumattomasti kuin Rhapsody of Firelta voi odottaa. Tämänkaltaiselle vanhan liiton power metalille olisi tilaa festivaalien ohjelmistossa nykyistä huomattavasti enemmänkin.

Wishbone Ash

Wishbone Ash kuuluu brittiläisen klassikkorockin merkittävimpiin nimiin. Vuonna 1969 perustettu yhtye tunnetaan erityisesti kahden kitaran harmonioihin perustuvasta soundistaan, joka on vaikuttanut moniin myöhempiin hard rock- ja heavy metal -yhtyeisiin. Alkuperäisjäsenistä mukana on enää kitaristi ja laulaja Andy Powell, joka on pitänyt yhtyettään elossa jo yli viiden vuosikymmenen ajan.

Time To Rockissa yhtye tarjosi juuri sitä, mitä siltä saattoi odottaa. Settilista nojasi vahvasti klassikoihin, kuten ’The King Will Come’, ’Throw Down the Sword’ ja ’Blowin’ Free’, joiden aikana yhtyeen tunnistettava kahden kitaran soundi pääsi oikeuksiinsa. Powellin johtama kokoonpano soitti varmasti ja ilman turhaa kikkailua. Vaikka Wishbone Ash edusti festivaalin rauhallisempaa osastoa, se toi ohjelmistoon tervetullutta vaihtelua. Kyse ei ollut näyttävästä rock-spektaakkelista, vaan kokeneen yhtyeen varmasta ja tyylikkäästä esiintymisestä, joka miellytti erityisesti klassikkorockin ystäviä.

Crimson Glory

Yhdysvaltalainen Crimson Glory kuuluu progressiivisen power metalin arvostetuimpiin kulttiyhtyeisiin. Vaikka yhtyeen ura on ollut ajoittain katkonaista, erityisesti albumit ”Crimson Glory” (1986) ja ”Transcendence” (1988) ovat nousseet lajityyppinsä klassikoiksi. Yhtye palasi tänä vuonna myös levyrintamalle julkaisemalla huhtikuussa ”Chasing the Hydra” -albumin, joka oli sen ensimmäinen studiolevy peräti 27 vuoteen.

Time To Rock tarjosi eurooppalaiselle yleisölle harvinaisen mahdollisuuden nähdä yhtyeen jälleen Euroopan festivaalilavoilla. Jo ensimmäisistä kappaleista lähtien oli selvää, että kyseessä oli yksi festivaalin odotetuimmista esiintyjistä. Settilista nojasi vahvasti yhtyeen kahteen ensimmäiseen albumiin, ja klassikot kuten ’Valhalla’, ’Dragon Lady’, ’Azrael’ ja ’Red Sharks’ otettiin vastaan innostuneesti. Uudelta albumilta kuultiin ainoastaan ’Pearls of Dust’, mikä tuntui tuoreen albumin ilmestymisen jälkeen hieman yllättävältä.

Järjestyksessään yhtyeen viides vokalisti, Travis Wills, vakuutti tulkinnoillaan. Hän ei yrittänyt jäljitellä vuonna 2009 edesmennyttä Midnightia, vaan tulkitsi klassikkokappaleet omalla tavallaan niiden alkuperäistä henkeä kunnioittaen.

Yhtyeen alkuperäisjäsenet, basisti Jeff Lords ja kitaristi Ben Jackson, osoittivat olevansa edelleen erinomaisessa iskussa. Pitkä ura näkyi varmana tekemisenä, eikä soitosta puuttunut terävyyttä. Valitettavasti myös Crimson Gloryn perustajiin kuuluva rumpali Dana Burnell joutui jäämään pois kiertueelta perhesyiden vuoksi aivan Euroopan-kiertueen kynnyksellä. Hänen poissaolonsa ei kuitenkaan juuri näkynyt lavalla, sillä kiertueella tuuraavana rumpalina nähty Stian Kristoffersen, joka tunnetaan Pagan’s Mind -yhtyeestä, hoiteli tonttinsa tyylikkäästi. Myös yhtyeen uusi kitaristi Mark ”Borgy” Borgmeyer toi lavalle runsaasti energiaa ja oli yhtyeen lavan energisin hahmo.

Crimson Gloryn paluu eurooppalaisille festivaalilavoille oli monelle pitkään odotettu hetki, ja yhtye lunasti odotukset vakuuttavasti. Samalla se tarjosi arvoisensa päätöksen Time To Rockin viimeiselle festivaalipäivälle. Vaikka settilista nojasi vahvasti klassikkomateriaaliin, tuore ”Chasing the Hydra” osoitti, ettei Crimson Gloryn tarina ole vielä välttämättä kerrottu loppuun. Toivottavasti tämä paluu saa vielä jatkoa. Aikataulusyistä poistuin festivaalialueelta heti konsertin jälkeen, joten Crimson Glory jäi samalla omaksi päätöksekseni tämän vuoden Time To Rock -festivaalille.

Yhteenveto

Neljän Time To Rock -vierailun jälkeen on helppo todeta, että festivaali on löytänyt oman paikkansa Euroopan rockfestivaalien joukossa. Sen vahvuus ei perustu pelkästään ohjelmistoon, vaan kokonaisuuteen, jossa musiikki, toimivat järjestelyt, lämmin tunnelma ja maltillinen hintataso muodostavat toimivan paketin. Moni festivaali kasvaa vuosien mittaan ja samalla menettää jotain alkuperäisestä tunnelmastaan. Time To Rock on onnistunut välttämään tämän. Kävijämäärät kasvavat edelleen, mutta tapahtumaa kehitetään maltillisesti eikä kasvua tehdä viihtyvyyden kustannuksella. Myös suomalaisten kävijöiden määrä on kasvanut vuosi vuodelta, mikä ei ole suuri yllätys. Suomessa ei nykyään enää järjestetä ohjelmistoltaan vastaavaa klassiseen rockiin, hard rockiin ja melodiseen metalliin keskittyvää festivaalia.

Matka Knislingeen on myös kohtuullisen helposti järjestettävissä. Helpoin ja nopein vaihtoehto on lentää Kööpenhaminaan ja jatkaa sieltä junalla Kristianstadiin, josta pääsee helposti festivaalialueelle. Toinen toimiva vaihtoehto on matkustaa laivalla Tukholmaan ja jatkaa sieltä junalla kohti Knislingeä. Myös vuokra-autolla matka onnistuu kätevästi, mutta omaa autoa ei välttämättä tarvita. Festivaalille pääsee sujuvasti joukkoliikenteen avulla, ja tarvittaessa viimeisen osuuden voi hoitaa esimerkiksi taksilla. Jos sama kehitys jatkuu tulevina vuosina, Time To Rockilla on kaikki mahdollisuudet vahvistaa asemaansa entisestään. Sen suurin vahvuus ei kuitenkaan ole koko, vaan se, että festivaali on onnistunut kasvamaan menettämättä omaa identiteettiään.

Toivottavasti ensi vuonna nähdään jälleen Knislingessä.

P.S Time To Rockin verkkosivuilla on tällä hetkellä avoinna äänestys, jossa kävijät voivat ehdottaa omia suosikkejaan ensi vuoden festivaalin ohjelmistoon. Kannattaa siis käydä jättämässä oma äänesi ja kertoa, kenet haluaisit nähdä lavalla vuonna 2027.