Timo Kotipelto ja Pekka Heino “rock-klassikoiden” parissa Hämeenlinnassa
Rakastan musiikkia ja oletan myös sinun rakastavan, koska luet tätä artikkelia. Olen viime aikoina huomannut tykkääväni kuitenkin enemmän akustisista esityksistä kuin suurista maailmanluokan esityksistä. Äläkä ymmärrä minua väärin, oli hemmetin hienoa nähdä Nightwish Hartwall Areenan lavalla joulukuussa, mutta tunnen saavani enemmän irti, kun esimerkiksi Ilja Jalkanen tai JP Leppäluoto esiintyy yksin (tai kitaristin kanssa) akustisesti pienellä lavalla paikallisen pubin perimmäisessä nurkassa. Tästä johtuen odotukseni tästä keikasta olivat todella korkealla, koska vuoden 2015 aikana tuli kuultua parikin kertaa Kotipelto & Liimatainen -komboa. Keikat olivat erinomaisia, mutta settilista ei valitettavasti tuntunut vaihtuvan näissä illoissa.
Tämän illan esiintyjäkaartiin kuuluivat solisteina Timo Kotipelto (Stratovarius) sekä Pekka Heino (Brother Firetribe), kitaristina Jani Liimatainen (Cain’s Offering) ja harmonikkaa soittava Netta Skog (ex-Turisas, ex-Ensiferum). Eli ainakaan taidon puutteesta ei tule olemaan ongelmia keikalla, ja kaikki ovat soittaneet aikaisemmin toistensa kanssa, joten yhteinen synergia pitäisi toimia.
Kymmenellä paikkakunnalla kiertäneen An Evening of Rock Classics -kiertueen viimeinen pysäkki oli Hämeenlinnan Verkatehdas. Kyseinen päivä sattui myös olemaan Kotipellon 50-vuotissyntymäpäivä. Tämä ei muuten näkynyt show’ssa kuin ”Hunting High and Low” -biisin jälkeisenä syntymäpäivälauluna jaSkogin itse valmistamana pienenä kakkuna lavalla.
Mainos päättyy
On todella mukavaa vaihtelua välillä käydä Verkatehtaalla keikalla, koska siellä tuntee itsensä suorastaan aateliseksi, kun ovella on vastassa tyylikkäästi pukeutuneet portsarit ja aulassa pyörii tarjoilijoita samppanjalasit tarjottimillaan. Salissakaan ei tarvitse seisoa, vaan sieltä löytyy istumakatsomo kohtalaisilla jalkatiloilla. Tämä kyllä kelpaa raskaan työpäivän jälkeen oikein hyvin.
Ilta alkoi heti aplodeilla, kun Jani Liimatainen ja Netta Skog astelivat lavalle. Heidän perässään tuli Pekka Heino, joka pisti illan käyntiin Journeyn ”Don’t Stop Believin’” -kappaleella. Heinon oli helppo saada yleisö taputtamaan tahdissa heti ensimmäisessä kertosäkeessä, koska kaikki tunsivat kappaleen.
Illan miksaajalle on annettava tässä kohtaa isot kiitokset, koska ääni oli miksattu juuri sopivalle tasolle. Keikalla selvisi hyvin ilman kuulosuojaimia, mutta musiikki ei kuitenkaan ollut liian hiljaisella. Monesti akustiset keikat tuntuvat olevan joko liian hiljaisella tai sen verran kovalla, että tarvitsisi suojaimet, mutta suojaimien kanssa musiikki kuuluukin taas liian hiljaisella. Nyt tasot olivat täydelliset ja illasta pystyi nauttimaan täysillä. Myös Skogin harmonikka ja Liimataisen kitara oli miksattu hyvin, kun pelkästään näillä kahdella soittimella saatiin täytettyä suuri Verkatehtaan sali.
Journeyn jälkeen kuultiin hieman Def Leppardia, jonka jälkeen siirryttiin Heinon omaan materiaaliin eli Leverageen. Olen kuunnellut yhtyettä levyltä ja siitä myös pitänyt, mutta ehkä aika on kullannut muistot, koska ainakaan akustisena ”Stranger” ja ”Wolf and the Moon” eivät oikein toimineet. Leveragen jälkeen onneksi palattiin klassikoiden pariin, kun kolmikkomme päätti ottaa haltuun Richard Marxin ”Hazard”-kappaleen, joka ei ehkä ole kaikkien tuntema, mutta osa yleisöstä selvästikin tunnisti sen. ”Hazardin” jälkeen soi Don Henleyn ”The Boys of Summer”, joka sopii mielestäni hyvin Heinon äänialalle ja olisi myös täydellinen kappale Brother Firetriben keikoille varsinkin kesä aikaan.
Viimeiseksi kappaleeksi ensimmäiselle puoliajalle osui Brother Firetriben ”Heart Full of Fire”, jossa myös Skog pääsi esittämään laulutaitojaan – ja sehän toimi! Se toimi niin hyvin, että pitää harkita Skogin soolokeikoilla käyntiä tästä eteenpäin. Hänen lavaolemuksensa oli muutenkin erittäin pirteä ja energinen (vaikka hän penkillä istuikin). Heinon osuus oli siis yhdeksän kappaletta, joista neljä oli omaa tuotantoa, joten klassikoille jäi tilaa viiden kappaleen verran.
25 minuutin väliajan jälkeen lavalle asteli Heinon sijasta syntymäpäiviään viettävä Kotipelto. Toinen puoliaika alkoi heti Kotipellon omalla tuotannolla eli Stratovariuksen ”Black Diamondilla”. Onneksi Stratovariuksesta kuitenkin siirryttiin heti seuraavassa kappaleessa Deep Purplen ”Perfect Strangers” -kappaleeseen, mutta tällä kertaa sovitus ei ehkä ollut parhaimmasta päästä. Kappale on kuultu monta kertaa itse Deep Purple soittamana ja miljoonan muun coveroimana, ja olen kuullut kyllä parempia vetoja kuin tämäniltainen.
”Perfect Strangersin” jälkeen Kotipellolla oli ongelmia monitoreidensa kanssa, ja niitä korjattaessa yleisö pyysi Skogilta ”Säkkijärven polkan”, jonka se myös sai. Sopivaa väliaikamusiikkia korjauksen ajaksi. Jo Heinon ollessa lavalla välispiikeissä piikiteltiin muita huonoilla vitseillä, mutta Kotipellon puoliskolla välispiikit olivat pitkälti omien kappaleiden haukkumista paskoiksi. Joo tiedetään, että suomalaiset eivät osaa arvostaa omaa tekemistään, mutta ei sitä jaksaisi jokaisen kappaleen kohdalla kuunnella, kuinka edellinen kappale oli surkea, mutta tämä seuraava vasta surkea onkin. Mieluummin kuuntelin sitä hupaisaa piikittelyä, jota harrastettiin ensimmäisellä puoliskolla.
Monitoriongelmien ja ”Säkkijärven polkan” jälkeen palattiin Stratovariukseen, jota seurasi Cain’s Offeringin ”I Will Build You a Rome” -kappale. Ja yllätys yllätys, tämän jälkeen lisää Stratovariusta… On mielestäni outoa, että keikkaa mainostettiin rock-klassikoiden iltana, kun Kotipellon yhdeksästä kappaleesta huimat kolme kappaletta oli virallisesti klassikoita maailmalla ja loput hänen omaa tuotantoaan.
Harvinaisempaa herkkua oli kuitenkin Stratovariuksen ”Seasons of Change” -kappale, jota en ole kuullut kuin kerran vuonna 2016, kun yhtye oli ”Episode”-levyn kiertueella. Jos kerran klassikoksi lasketaan oma tuotanto, niin mielestäni olisi ollut hieno kuulla esimerkiksi Kotipellon coveroima Dingon kappale ”Valkoiset tiikerit”.
”Hunting High and Low’n” jälkeen Kotipellolle tuotiin kakku lavalle ja laulettiin syntymäpäivälaulut, kunnes Kotipellon osuuden päätti Europen ”Final Countdown”, joka hupaisasti nimettiin Timon viimeiseksi lähtölaskennaksi. Toisen puoliajan kohokohtana oli valitettavasti vasta encore, jossa kaikki neljä esiintyjää nousi lavalle soittamaan yhdessä Gary Mooren ”Out in the Fields” -kappaleen.
Ilta oli täynnä hienoja sovituksia, mutta ei ehkä niskakarvoja pystyyn nostattavia kokemuksia kuitenkaan. Pekka Heinon puoliaika oli mielestäni parempi, vaikka ei Kotipeltokaan huonosti vetänyt. Olen kuitenkin mielestäni kuullut häneltä paljon parempiakin keikkoja. Illasta jäi hyvä maku suuhun, mutta olisin kuitenkin toivonut enemmän niitä aitoja ja oikeita rockin klassikoita enkä solistien omaa tuotantoa, vaikka kyllähän esimerkiksi ”Hunting High and Low” jonkinlaisena klassikkona jo luetaan.
Settilista:
Don’t Stop Believin’ (Journey)
Hysteria (Def Leppard)
Stranger (Leverage)
Wolf and the Moon (Leverage)
Hazard (Richard Marx)
The Boys of Summer (Don Henley)
Shandi (KISS)
For Better or for Worse (Brother Firetribe)
Heart Full of Fire (Brother Firetribe)
Mainos päättyy
Black Diamond (Stratovarius)
Perfect Strangers (Deep Purple)
Forever (Stratovarius)
I Will Build You a Rome (Cain’s Offering)
Shine in the Dark (Stratovarius)
Season of Change (Stratovarius)
The Trooper (Iron Maiden)
Hunting High and Low (Stratovarius)
The Final Countdown (Europe)
Encore:
Out in the Fields (Gary Moore)
Raportti: Marko Valve