Tiukkaa mutta hengetöntä suorittamista – arvostelussa Thulcandran Live Demise
Livetallenteet muodossa jos toisessa ovat olleet allekirjoittaneelle aika vaikeasti lähestyttäviä kokonaisuuksia. Elävässä musiikissa on aina se oma tunnelmansa, johon pelkällä äänitteellä tai videolla on paikoin vaikeaa päästä kiinni. Varsinkin CD ja vinyyli joutuvat koville sen suhteen, miten kuva tapahtumasta saadaan välitettyä kuulijalle edes osittain. Parhaimmillaan livevedot ylittävät tunnelmansa ja soundiensa osalta jopa alkuperäisteokset, jotka on hiottu studiossa viimeisen päälle kuntoon. Devin Townsendin livejulkaisuja tuskin kukaan kehtaa sanoa turhiksi ihan pelkän laadun ja fiiliksen puolesta, ja toisena esimerkkinä Mgła pisti juuri pihalle todella kattavan ”Torn Aether” -livekokoelman, jossa jo valmiiksi loistaviin kappaleisiin saatiin studiosta selkeästi poikkeavaa tulkintaa.
Sitten meillä on Thulcandran kaltaisia ei-niin-onnistuneita tapauksia. Musiikin puolesta aiemmin allekirjoittaneelle tuntematon bändi soittaa erittäin Dissectionista ja muista aikansa melodisista black metal -yhtyeistä tuttua tavaraa. Kyseessä vaikuttaa olevan jonkin sortin tribuuttibändi kyseiselle aikakaudelle, koska sävellyskynässä tai tuotannossa ei ole kuultavissa mitään, mitä ei olisi tehty jo aiemmin. Myös se, että bändin nimi on ilmeisesti suora Darkthrone-viittaus tukee tätä teoriaa.
”Live Demisestä” on todella vaikea nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia tai muita koukkuja. Siitä hetkestä asti, kun kokonaisuuden aloittava ”In the Realm of Thousand Deaths” pärähtää soimaan, jatkuu meno samana tasapaksuna ysäriltä tutunkuuloisten riffien ja biisien toistona aina levyn loppuun asti. Ainoa asia josta huomaa, että biisi vaihtuu on väliin vedetty biisin nimen raakkuminen tai yleisön mylvintä kappaleen lopuksi. Soundien ja soitannan puolesta meno kuulostaa hyvältä, mutta edelleen todella tasapaksulta. Tämä ei tarjoile oikein mitään, mitä studiolevy ei olisi tehnyt jo paremmilla soundeilla.
Mainos päättyy
Biisit eivät ole missään nimessä paskoja, mutta lähes tarkoituksenomainen totaalinen omien ideoiden puuttuminen lähtee nopeasti ärsyttämään. Asiaa ei helpota se, että diskografiaa selatessa levyjen kannet ja biisien nimet ovat sen verran geneeristä kamaa, että luulisi melkein AI:n olevan asialla. Kaikissa black metal -bändeissä ei tarvitse olla mitään hassua teemaa tai elämää suurempaa merkitystä taustalla, mutta nyt lähestymistapa on ihan merkityksettömän steriili. Lisäksi vaivaannuttavana yksityiskohtana, jos yksittäiset levyt tuntuivat olevan kokonaisuuksina tasapaksuja tuotoksia, niin tälle levylle saatu otanta koko diskografiasta korostaa sitä, että ongelma koskee koko tuotantoa.
Vaikka tässä arvostelussa annetaankin lunta tupaan aika reippaasti, niin pakko se on myöntää, että ei tässä sisänsä ole menty ihan päin helvettiä (vaikka genrelle ominaisesti olisi varmaan pitänyt). Levy nyt sattuu olemaan aika hengetöntä suorittamista niin kappaleiden kuin myös sen livefiiliksen osalta. Steffen Kummererin pääbändi Obscura on onneksi sen verran hyvää kamaa, että levyllä kuultavan taitavan musisoinnin ja vakuuttavat vokaalit voi kokea sitä kautta hieman erilaisesta kulmasta.
Mainos päättyy