Todella vahva tekele – klassikkoarviossa 40 vuotias Iron Maidenin ”The Number Of The Beast”

Näitä klassikoita arvioidessa tulee aina mieleen, miten niin läheinen ja paljon kuunneltu albumi voitaisiin asettaa oikeaan perspektiiviin? 40 vuotta on millä tahansa populaarituotteelle niin pitkä aika, että on olemassa mahdollisuus, että se on saavuttanut ikään katsomatta useita sukupolvia. Näin on käynyt voisiko sanoa vääjäämättä myös Iron Maidenin ”The Number Of The Beastille”. Totuus on kuitenkin se, että ”The Number Of The Beast” oli klassikko jo – jos ei ilmestyessään – niin viimeistään jo saman vuosikymmenen lopulla.

Albumihan starttaa nopeatempoisella ja mielipiteitäkin kautta aikain jakaneella ”Invaders” kappaleella. Tuolloin yhtyeen tuoreen laulajan Bruce Dickinsonin sanojen syljentä on kiivasta ja kiihkeää heti alkuun. Kaikki NWOBHM-elementit ovat lähes käsin kosketeltavissa ja sielulla aistittavissa. Antoi kappaleelle sitten mielellään risuja tai ruusuja on se kuitenkin juuri sellainen, millä heavy metalin historiassa on klassikoksi muodostuneet albumit aloitettu. Startti jopa hieman varman päälle, mutta ytimekkäästi.

Kakkosraitana komeileva ”Children Of The Damned” hidastelee tarkoituksen mukaisesti slovarina, ja antaa lepohetken kuulijan korville. Täysin mahtiballadi se ei ole vieläkään ja tempokin nousee lopussa. Melodioita ja harmonioita ei kuitenkaan säästellä ja Dickinson artikuloi sanoja kuulijasta riippuen jopa ärsyttävän selkeästi. Silti laulusuoritus hipoo taivaita. Sävellys hipoo taivaita. Eikä kappaleesta saa täytebiisiä tekemälläkään. Silloin tällöin myös livesetissä kuultu kappale toimii omillaan ja kokonaisuuden mukana.

Matalamman tempon jälkeen lähdetään jälleen laukalle. ”The Prisoner” lainaa nimen saman nimisestä englantilaisesta televisiosarjasta ja vie sävelet puolestaan synkemmistä vesistä duuriasteikon puolelle. New Wave Of British Heavy Metal kuuluu soundillisesti varsinkin instrumentaali-osuuksissa lähes huutaen, että tätä aikaa ette saa takaisin, nauttikaa nyt! Onneksi ääni on taltioidussa muodossa vinyyleillä, CD:illä ja c-kaseteilla sekä suoratoistona, jolla pääsee hetkeksi tripille 1980-luvun alun brittiläisen metallin kulta-aikaan. 

Jonkin verran lainailuakin osakseen saanut ”22 Acacia Avenue” kappale on kuvitteellinen paikka kuvitteellisen tarinan keskiössä. Oleellinen osa jokaiselle Maiden-fanille on tietää kappaleen lore ja taustat, sillä onhan kappale lyriikaltaan jatkoa ensimmäisen albumin ”Charlotte The Harlot” hassuttelulle. Molempien kappaleiden keskiössä on kuitenkin osittain kantaaottavakin tarina prostituution syövereistä. Käytännössä sanoitukset ovat lopulta mies-perspektiivistä ilmaisemassa huolta Charlotte nimisestä portosta. ”22 Acacia Avenue” sattuu taasen olemaan paikka, jossa Charlotte palveluitaan tarjoaa. Sanoitukset on varmasti tulkittu ja tuomittu myös – jälleen ehkä kuulijasta riippuen – misogyynisinäkin, vaan kappaleen tahtia ne eivät ole milloinkaan haitanneet. Soitto on tiukkaakin tiukempaa ja juuri sellaista mistä metallimusiikki on noussut maineeseen. 

Viidentenä albumin vinyyli-versiolla b-puolen avaa nimikappale. Yhtään vähättelemättä asiaa, on tunnelma kappaleessa edelleen ainakin mystinen. Tarina siitä, miten albumin äänitysten aikaan yhtyeen managerin autokolarin seurauksena saama korjaamon lasku oli tasan 666 puntaa, ei yhtään vähennä mystisyyttä ja romantisointia itse albumin ja kappaleen pirullisen aiheen ympärillä. Lisäksi vokalisti Dickinsonin intron jälkeinen kirkuva huuto jota tuottaja Martin Birch halusi ottaa tuntikaupalla uudestaan, on edelleen täydellisyyden kynnyksellä vähintään ikoninen. 

Sävellyksenä kappale on kieltämättä aina tasaisin väliajoin kulunutkin soitossa, mutta kieltämättä sisältää edelleen tarttumapintaa, jota ei helposti moni yhtye pysty saavuttamaan. Myös albumin kansitaide jossa maskotti Eddie leikkii paholaisen kanssa (ollen lopulta itse albumin ”beast”) kietoo lähes ikonografisesti musiikkia ja kansitaidetta yhteen. Kitaristien Adrian Smith ja Dave Murray sooloilut kulkevat monisyisesti ja suurella luovuudella rytmiryhmä Steve Harrisin ja Clive Burrin pitäessä täsmällistä tahtia taustalla.

Jo ajasta ikuisuuteen siirtynyt Maidenin varhaisten albumeiden ”rumpalivelho” Burr johdattaa seuraavassa kappaleessa jälleen tutun ja taatun ikonisesti kuulijan tasaisille laukka-laitumille. ”Run To The Hills” kappaleen intron rumpukomppi on asia, jota jokaisen itseään rumpaliksi kutsuvan tulisi jossain vaiheessa uraansa opetella. Kappale on jälleen niitä kulumaankin päässeitä live- tai radio-hittejä, jotka aina tulevat kuitenkin takaisin suosioon. ”Run To The Hills” on varmasti myös yksi niistä Iron Maidenin kappaleista, jotka useimmiten ovat kulkeneet ns. ”isältä pojalle” ketjussa ensimmäisinä kuunneltavina.

Kohti albumin mahtavaa päätöstä johdattaa kappale nimeltä ”Gangland”. Avausraita ”Invadersin” ohella ”Gangland” on niitä eniten usein mielipiteitä jakaneita Maiden-raitoja. Ellei jopa parjatuin, ainakin 1980-luvun levyiltä. Albumin yhden singlen b-puolen kappaleeksi jäänyt ”Total Eclipse” sivuutettiin pois ”Gangland” kappaleen tieltä albumikokonaisuudesta bändin liideri Steve Harrisin toimesta. Tätä on kritisoitu myös Maidenin sisällä, ja onpa Harris tainnut myöhemmin olla kritiikin suhteen myös samaa mieltä. Aivan niin huono kappale ei ”Gangland” kuitenkaan ole, että sitä kannattaisi vaikkapa uusintapainoksillekaan mennä vaihtamaan. Täytekappale se tietyllä tavalla on, mutta ei todellisuudessa edes niin ärsyttävä, kuin vaikkapa ”Run To The Hills” tarpeeksi kuunneltuna. Poikkeus vahvistaa säännön tässäkin hittikavalkadissa ja tekee ”The Number Of The Beast” albumista jopa omalla tavallaan kiehtovamman, kun sitä etäältä peilaa.

Ja sitten! Sitten ollaan kärsimässä rangaistusta ja odotetaan tuomiota. ”Hallowed Be Thy Name” on lause, jonka tietää jokainen Iron Maidenista tietävä. Se on helmi keskellä synkintä 1980-lukua. Se on pitkälti Iron Maidenin eeppisyyden ja hittiaineksen yhteen kokoava tekijä. 7 minuutin ja 11 sekunnin kestossa se alkaa hitaasti mutta ytimekkäästi tuoden jälleen takaisin sen mystisyyden joka nimikappaleessa jo oli läsnä. Tunnelma on tarinankerronnallinen ja odottava. Yhä edelleen, kuin aikana jolloin kappaleeseen pääsi ensimmäisen kerran kunnolla sisään.

Se mitä kaikkea maagista voi metallissa ja Iron Maidenin musiikissa tehdä E-molli asteikosta ja E-C-D sointukierrolla, tapahtuu kaikkein parhaiten ”Hallowed Be Thy Name”n aikana. Riffit hivelevät ennen kaikkea mieltä ja sielua, edelleen joka kerralla, kun kappaleen kuulee. Kappale puhuttelee. Kiehtoo! Lähes lentää siivillä ja on rakenteensa puolesta luovuuden symboli. Lopun kitaroiden, basson ja virveli-rummun ytimekäs lopetus – eli niin sanottu ”Iron Maiden-lopetus” – on mahdollisesti lisäksi käytetyin yksittäinen laina, jota useat muut esiintyvät yhtyeet ovat lainanneet live-seteissään pilke silmäkulmassa. Tämäkin seikka kertoo kappaleen legendaarisuudesta.

Todella vahva tekele on Iron Maidenin ”The Number Of The Beast” albumi edelleen 40 vuotta julkaisunsa jälkeen. Se auttoi nuoren yhtyeen kertaheitolla myös entistä suurempia areenoita kohden ja ennen kaikkea kohti yhä kansainvälisempää suursuosiota. Jos albumi julkaistaisiin nykymuodossa ensimmäisen kerran vasta tänään, olisi sen vaikutus yhtyeen maineelle todennäköisesti täysin sama, kuin se oli Iron Maidenille vuonna 1982 ja siitä eteenpäin. Heavy metallin kaikki tärkeimmät palaset ovat enemmän kuin kohdallaan tällä albumilla. Kauan eläköön ”The Number Of The Beast”!