Todellinen metallimusiikin runsaudensarvi – arviossa Viitan debyyttialbumi “I”

Nyt jo edesmenneestä Crimfallista tutuksi tullut Jakke Viitala palaa levytysrintamalle Viita-nimellä siunatun projektin kanssa. Kiinnostavaksi kyseisen tapauksen tekee erityisesti se, että moneen taipuva multi-instrumentalisti vastaa lähes kaikesta, mitä tuorein julkaisu pitää sisällään. Kaikessa sävellyksistä ja instrumenteista tuotantopuoleen on Viitalan kädenjälki, ainoastaan tekstipuolella tukea on tarjonnut niin ikään Crimfallissa vaikuttanut Mikko Häkkinen. 

Tällaiset yhden miehen musiikkiprojektit synnyttävät etukäteen monenlaisia ajatuksia. Päällimmäiseksi nousevat uhkakuvat oman visionsa sokaisemista muusikoista, jotka ilman ulkopuolista interventiota menettävät kaiken kontrollin ja järjen tekemisistään. Sen kummemmin nimiä esiin nostamatta voidaan mainita erään brittiheviyhtyeen johtohahmona hääräävä basisti, jonka mammuttimaisiksi paisuneet ja liialliseen toistoon luottavat sävellykset ovat kasvaneet naurettaviin mittoihin vuosien aikana. Ja eipä tuota tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, osataan sitä kotimaassakin! Kök köh, kuulinko jonkun puhuvan saunallisesta studiosta? Eli onhan näitä, mutta onneksi Viitan tapauksessa hommaa ei vedetä överiksi koomisella tavalla, vaikka uutuusalbumi “I” tuhti paketti onkin.

“I” on todellinen metallimusiikin runsaudensarvi, josta löytyy jos jonkinlaisia sävyjä. Pääpainotus pidetään kuolonmetallissa, jota tuetaan upeilla melodioilla sekä komeasti pauhaavalla ja massiivisella orkestraatiolla. Albumin luokittelu pelkästään tällä tavalla olisi kuitenkin vähättelyä, sillä “I” pitää sisällään paljon muutakin. Ilmaisu on rikasta ja yllättävää: välillä ammennetaan mustan metallin raakuudesta, toisaalla taas musiikissa voi aistia kasarin pastellisävyisen lämmön ja välillä progeillaan mutkikkaiden sävellysratkaisujen tai erikoisempien instrumenttien muodossa. Oman lusikkansa sekametallisoppaan heittävät yksinkertaisilla numerosarjoilla nimetyt välisoitot, joista monet menisivät täydestä vaikkapa jonkin elokuvan soundtrackilla. Komeaa kamaa kerta kaikkiaan.

Tästä yltäkylläisestä kattauksesta on saatu rakennettua mukavasti soiva kokonaisuus, joka kuitenkin jättää turhankin voimakkaan ähkyn. Komeita sävellyksiä, pirullisesti jyrääviä kitarariffejä, upeita irtohetkiä ja hienoja kappaleita seasta löytyy vaikka kuinka, mutta lopulta tietynlainen päämäärättömyys estää sen lopullisen läpimurron aivojen “vitsit tää on ihan parasta” -sopukkaan. Köykäisenä vertauskuvana voitaisiin käyttää aivan liian runsasta noutopöytää, johon on lastattu kymmenittäin erilaisia alkupaloja, ruokalajeja ja muuta naposteltavaa. Ajatuksena se kuulostaa hyvältä, mutta lopulta huomaat turhautuvasi, kun et jaksa maistaa kaikkea eikä mihinkään lopulta pysty keskittymään kunnolla. Lopputulemana vatsa on täynnä ja eikä maussakaan ollut valittamista, mutta silti takaraivossa tykyttää ärsyttävä ajatus siitä, että olisi tämä voinut olla parempikin kokemus.

Kaikesta huolimatta Viitalan näkemystä ja kunnianhimoa on pakko arvostaa, vaikka keskittyminen tiettyihin vahvuuksiin tekisi albumikokonaisuudelle hyvää. “I” on mielenkiintoinen musiikillinen matka, josta löytyy monenmoista kuultava ja löydettävää vielä useammankin kuuntelukerran jälkeen. Jos arvostat yllättävää, vahvalla ammattitaidolla tehtyä ja hyvin toteutettua metallimusiikkia, kannattaa Viitan uutuusalbumi napata kuunteluun.

Kappalelista:

1. 0001
2. The Father
3. 011
4. The Hope
5. 0101
6. The Wall
7. 0111
8. The Balance
9. 1001
10. The Dream
11. 1011
12. The Honor