Toimittajat ovat kertoneet mielipiteensä: tässä ovat vuoden 2020 parhaat albumit

Vuosi on lopuillaan, ja on tullut aika listata toimituksen omat suosikkialbumit vuodelta 2020. Voit katsoa toimittajien valinnat sekä perustelut valintoihin liittyen tästä:

Arto Mäenpää:

  1. Bring Me The Horizon – Post Human Survival Horror Bring Me The Horizon on muovannut soundiaan alkuajoista melkoisesti ja mielestäni bändin edellisellä popahtavalla ”Amo” -albumilla mentiin ns. metsään ja isosti. ”Amo”:n jälkeen pelkäsin pelin bändin osalta olevan menetetty, mutta mitäs tekikään Sheffieldin pojat? Näyttivät jälleen keskisormea epäilijöille ja löivät tiskiin vuoden ehdottomasti monipuolisimman ja parhaimman julkaisun raskaan rockin / metallin saralla. Toivoa sopii että tämä on se polku jota bändi aikoo kulkea myös tulevaisuudessa.
  1. Body Count – Carnivore Body Count tuli, koitti ja voitti. Räppäri Ice-T:n kipparoima poppoo on kuin vanha viini, joka vain paranee vanhetessaan. Albumin ehdotonta korvakarkkia on yhteistyössä Evanescencen Amy Leen kanssa tehty kappale ”When I’m Gone”, jossa myös bändi rikkoo musiikillisia rajojaan. Vuoden 2020 paras kappale!
  2. Nightwish – Human. :II: Nature.
    Sinfonisen metallin lippulaiva Nightwish jatkaa vahvoja otteitaan ”Human. :II: Nature.” -albumillaan mutta ei mielestäni kuitenkaan aivan yllä niihin massiivisiin odotuksiin mitä levyltä odotti. Silti ehdottomasti paras kotimainen metallilevy vuonna 2020 ja ansaittu paikka TOP 3:ssa.
  3. Dark Tranquillity – Moment
    Ruotsalaisen metallin helmi Dark Tranquillity vastasi varsin odotetusti naapurimaan kovimman metallialbumin julkaisusta tänä vuonna. ”Moment” jatkaa bändin vahvaa diskografiaa, josta ei heikkoja lenkkejä oikeastaan löydy. Ehdoton hankinta levyhyllyyn melodisen death metallin ystävälle.
  4. Trivium – What The Dead Men Say
    Trivium on itselleni aina ollut bändi, jonka albumit ovat joko hittejä tai huteja. Muistan aina kun ”Ascendancy” aikoinaan lähes räjäytti tajuntani, mutta sen jälkeen en ole enää bändin albumeista samankaltaista tunnetta saanut irti. Siitä huolimatta vaikka ”What The Dead Men Say” ei ylläkään klassikko ”Ascendancyn” tasolle, se on omalla mittapuullani tämän floridalaisbändin uran toiseksi paras albumi, sisältäen samantyylisiä raskaita kappaleita, joihin aikoinaan bändissä ihastuin. Ehdottomasti vuoden positiivisin yllätys ja vahva suositus ”vanhan” Triviumin ystäville. Ehkäpä rumpali Alex Bent toi bändiin sen kaivatun potkun takaisin.
  5. Lamb Of God – Lamb Of God
    Yhdysvaltalainen groove metal -yhtye Lamb Of God julkaisi ensimmäisen albuminsa uuden rumpalinsa Art Cruzin kanssa kesäkuussa Nuclear Blastin kautta ja jatkoi bändille hyvin totutulla ja hyväksi todetulla kaavalla kaiken kaikkiaan. ”Lamb Of God” ei missään nimessä omissa papereissani ole bändin uran parhaimpia albumeita, mutta siltä löytyy silti niin tasaisen tappavia kappaleita, että se paikkansa listalla ansaitsee.
  6. Carach Angren – Franckensteina Strataemontanus
    ”Franckensteina Strataemontanus” on albumi, joka otti hieman aikaa avautuakseen kunnolla. Siinä missä Carach Angrenin aiemmat levyt ovat sisältäneet hieman enemmän sinfonisia elementtejä, oli ”Franckensteina Strataemontanus” hieman riisutumpi ja erilainen kokonaisuus.
  7. Ozzy Osbourne – Ordinary Man
    Vuoden ehkäpä isoin yllätys on tässä. Myönnän että en ole mikään maailman suurin Black Sabbathin tai Ozzy Osbournen ystävä vaikka suurimmat hitit toki kaikki tiedänkin mutta ”Ordinary Man” iski jotenkin itselleni harvinaisen hyvin. Erittäin vahva kokonaisuus ja toivon hartaasti, että parhaillaan studiossa olevalta pimeyden prinssiltä vielä ainakin yksi albumi saataisiin meidän arkea piristämään vaikka kiertueille tuskin herrasta enää on.
  8. Deftones – OHMS
    Deftones on bändi, jonka uraa on tullut seurattua aina sieltä teini-iästä ja kannettavasta CD-soittimesta asti. Bändi on uransa aikana julkaissut erittäin hyviä ja hieman vähemmän hyviä levytyksiä mutta mielestäni ”OHMS” on jälleen sieltä mittarin paremmasta päästä. Se esittelee tämän erittäin ainutlaatuisen yhtyeen siinä valossa missä se pitäisikin esittää.
  9. Corey Taylor – CMFT
    Albumi, jota todennäköisesti iso osa Slipknotin faneista vihaa mutta ihmiset jotka haluavat kuunnella Corey Taylorin upeaa ääntä rakastavat. Corey on tämän vuosituhannen paras laulaja metallimusiikin saralla ja ”CMFT” on ensimmäinen askel soolouralle, josta varmasti tulee vielä Ozzy Osbournen tapaan erittäin menestyksekäs. Erittäin monipuolinen ja vahvasti rokkaava albumi, joka esittelee laulajan erilaiset musiikilliset vaikutteet.
  10. Heaven Shall Burn – Of Truth & Sacrifice
    Saksan jättiläisen tupla-albumi oli ehdoton piristysruiske coren saralla tälle vuodelle. Vahva kokonaisuus, joka osuu ja uppoaa kuten se kuuluisa kuuma veitsi voihin.

Samuel Järvinen:

  1. Oranssi Pazuzu – Mestarin Kynsi
    On ollut ilo seurata bändin kehitystä sen debyyttialbumista lähtien. Jokainen uusi levy on tuntunut bändin parhaimmalta ja ”Mestarin Kynsi” on paitsi Oranssi Pazuzun paras teos, on se yksi kotimaisen metallin merkkipaaluista. Näin pelottavaa ja maailmoja avaavaa musiikkia harvoin tehdään.
  2. Haken – Virus
    Sattuman kautta modernin progemetallin tähden, Hakenin, uuden levyn nimeksi valikoitui profetaalisesti ”Virus”. Musiikki albumilla on bändin raskainta, mutta samalla se sisältää myös Hakenille tuttua leikkisyyttä teknistä mestarillisuutta unohtamatta.
  3. Deftones – OHMS
    Vaihtoehtoehtometalli-legenda teki odotetun paluunsa syksyllä ”OHMSin” myötä, eikä Deftones tuttuun tapaan petä. OHMS on aaltoileva, raskas ja melodinen keitos kaikkea sitä, mikä tekee Deftonesista ainutlaatuisen.
  4. Tigran Hamasyan – The Call Within
    Armenialainen jazzpianisti Tigran Hamasyan tunnetaan myös metallipiireissä musiikistaan, jossa kuulee selvästi ruotsalaisen Meshuggahin rytmisen vaikutuksen. Hamasyanin uutukainen on selvästi sielunsisar vuonna 2015 ilmestyneelle klassikkoalbumilleen ”Mockroot”. Levyllä yhdistyvät majesteettinen kauneus ja rytminen ekstaasi kutkuttavalla tavalla.
  5. Kairon; IRSE! – Polysomn
    Erikoisella nimellä koristettu kotimainen Kairon; IRSE! sai kehuja ja kansainvälistäkin huomiota taannoisella albumillaan ”Ruination”, mutta uudella levyllään bändi hyppää täysin uusiin sfääreihin. Levyn psykedeelinen ja sähköinen äänimaailma hakee vertaistaan.
  6. Gorephilia – In The Eye Of Nothing
    Mahdollisesti paras kotimainen death metal -levy tänä vuonna. Albumi on alusta loppuun raakaa mutta samalla omalla tavallaan hienostunutta runnomista, joka on toteutettu ja tuotettu hyvällä maulla ja rautaisella ammattitaidolla.
  7. Loathe – I Let It In And It Took Everything
    Loathe ihastutti minut jo debyyttialbumillaan ”The Cold Sun”, jolloin soundi oli kaoottista metalcorea. Sittemmin tyyli on jalostunut enemmän Deftones-vaikutteiseksi metalcoreksi, joka on puhjennut kukkaan tällä levyllä. Metalcore ja Deftones sopivat yhteen todella hyvin, ja Loathen albumi on varmasti suosikkini metalcore-levyistä tänä vuonna.
  8. Imperial Triumphant – Alphaville
    Black metallia ja jazzia on toki yhdistelty ennenkin, mutta Imperial Triumphantin keitos ”Alphavillella” keskittyy fuusioimaan vanhaa swingia, 1900-luvun taidemusiikkia ja avant-gardea kaoottiseen metalliräimeeseen. Lopputuloksena on esteettisesti ja soonisesti upea ja raaka luomus.
  9. Polymoon – Caterpillars Of Creation
    Tuore kotimainen psykedeelistä rockia esittävä Polymoon säväytti välittömästi debyyttialbumillaan. Levy on yksi tasokkaimpia debyyttejä joita olen kuullut, ja kuuntelukokemuksena se on sähköistävä ja katarttinen. Ottakaahan haltuun!
  10. Dark Buddha Rising – Mathreyata
    Muokkasin listan päätösalbumin viime hetkellä. Dark Buddha Risingin uusi albumi onnistui totaalisesti vakuuttamaan ja räjäyttämään allekirjoittaneen mielen Lovecraftiaanisella tunnelmallaan ja sähköisyydellään. Tämä ei ole trippi, sillä tälläiseen kokemukseen eivät mitkään substanssit pysty – vain rautaisella ammattitaidolla ja visiolla toteutettu albumi.

KUNNIAMAININNAT:
Poppy – I Disagree
Svalbard – When I Die, Will I Get Better?
Fawn Limbs – Sleeper Vessel
Gaerea – Limbo
Korpsesoturi – Korpskrist
Shabaka And The Ancestors – We Are Sent Here By History
Black Crown Initiate – Violent Portraits Of Doomed Escape
Run The Jewels – RTJ4

Jani Lahti:

  1. Paradise Lost – Obsidian
    Yhtye lähes keksi itsensä uudelleen ”Obsidianilla” ja Nick Holmesin seesteinen uudelleen löytynyt murina hivelee edelleen sielua melankolisen tunnelman päällä ja ohessa. Nykyään ehkä miehekkäämmin kuin koskaan. Ja yhtyekin osaa jo soittaa, jos vertaa 30 vuoden takaisiin äänitteisiin. Myös liika suoraviivaisuus loistaa albumilla poissaolollaan ja kappaleissa on oikeaa sielua. Loistavan synkeä soundtrack hyvin kummalliselle vuodelle 2020.
  2. Ozzy Osbourne – Ordinary Man
    Albumi jolta ei useammankaan kuuntelun jälkeen täysin huonoa biisiä löydy. Useat albumin kappaleet jää päähän soimaan sopivalla volyymilla yleensä päiviksi ja niissä on ideaa, vaikkakin yksinkertaistakin sellaista. Odotukset albumia kohtaan meinasivat olla ristiriitaiset kun ennakkotieto albumista oli se, että sen tuottaa sama tuottaja kuin Post Malonen edellisen albumin. Myöskään Zakk Wylden poissaolo albumilta ei varsinaisesti laittanut riemusta hyppimään. Vaikka albumin kitarasoundi ei sitä tutuinta Ozzya olekaan edustamassa, on se moderniudessaan tarpeeksi pätevä, ettei albumia tarvi senkään vuoksi lynkata.
  3. Kvelertak – Splid
    Vuoden odotetuimpia albumeita. Todistaa Kvelertakin pystyvän uudistumaan varsin sopivasti ja laulajan vaihdoksesta huolimatta, se ei ole hukannut ydintään. Albumi jolla oli ja on yhä paljon pureskeltavaa, eikä sen pari heikointa kappaletta ole niin heikkoja, että ne huonontaisi kokonaisuutta merkittävästi. Rapea ja melodinen albumi.
  4. Zakk Sabbath – Vertigo
    Jos tributoi albumillisen Black Sabbathia ja tekee sen yhtyeen 50 vuotispäivien kunniaksi sekä tekee sen kaiken yhtyeen debyytti-albumista, homma herättää väkisinkin mielenkiinnon. Ja kun lopputulos on pelkkää kunniaa alkuperäiselle alusta loppuun; sopivassa määrin omaa mukaan tuoden, ei albumista voi kuin tykätä.
  5. Marko Hietala – Pyre Of The Black Heart
    Parhaita albumeita ainakin siksi, että Marko Hietala on onnistunut löytämään Suomen parhaimpia muusikoita tausta-yhtyeeseensä. Kappaleista pari loistaa ylitse muiden, mutta albumi ei tunnu sortuvan siitäkään huolimatta liialliseen täytemateriaaliin kuten vastaavissa tapauksissa usein käy. Asenteikas debyytti-soolo, joka toimii siis myös varsin hyvin englanniksi, aiemmin julkaistun suomenkielisen version ohella.
  6. Mokoma – Ihmissokkelo
    Se joka väittää, etteikö niinkin vanha yhtye kuin Mokoma voisi keksiä itseään uudelleen, on vain yksinkertaisesti väärässä. ”Vuoret, Huolet” on biisinä tästä paras esimerkki. Lisäksi Mokoman sävelkynä on säilynyt tuoreehkona jo kolmatta levyä putkeen, mikä ei ihan helppo suoritus ole yhtään keltään. Varsinkaan yhtyeeltä, josta luuli jo 13 vuotta aiemmin, että se on parhaat päivänsä nähnyt. Myös vokalisti-säveltäjä-sanoittaja Marko Annalan lyyrinen taso on säilynyt ennallaan. Ihmissokkelolla on joitain todella maukkaita juttuja.
  7. AC/DC – Power Up
    No mutta! Vanha tuttu AC/DC kun julkaisee albumillisen musiikkia, on se läpikuuntelun paikka. Albumillinen AC/DC:n musiikkia kun ei ole (onneksi) ollut ihan jokavuotinen itsestäänselvyys, onnistuu yhtye senkin vuoksi säilyttämään iästään huolimatta ryhti-asennon sellaisena, ettei uusi julkaisu aina edes kalpene vanhoille. ”Power Up” sisältää loppujen lopuksi paljon kypsyteltävää ja erittäin AC/DC-mäisen ihanaa kitarointia, jonka tyylitajua on Angus Young jäänyt veljensä Malcolmin poismenon jälkeen ylläpitämään.
  8. Dark Tranquillity – Moment
    Yhtye joka onnistuu hieman AC/DC:n tapaan ikään kuin tekemään vanhan albumin uudestaan, mutta saa kuulijan vakuuttuneeksi kappalemateriaalin aitoudella ja siitä huokuvalla määrätietoisuudella, että kyseessä on todellakin hieno nippu uusia kappaleita. Niin kuin ”Moment” tosiaan onkin. Yhtään ns. ”sysipaskaa” tai edes huonoa tekelettä ei ”Moment” albumilta tahdo löytyä. Syy miksi se ei ole kuitenkaan aivan vuoden paras albumi on siinä, että niitä toimivimpiakin albumin ideoita on nyt kierrätetty jo ainakin kolmatta kierrosta.
  9. Sólstafir – Endless Twilight Of Codependent Love
    Seesteinen ja raskas albumi jälleen kerran tältä Islannin mahdilta, hyytävänä ja tunnelmallisena soundtrackina vuoden kylmimmän ajan kynnykselle. Melodiat ovat sopivan mieleenpainuvia ja kappaleissa on mitä kypsytellä. Osittain Sólstafirin tyyli ja soundi on jalostunut uudella albumilla hieman rockimpaan suuntaan, mikä toisaalta on tuonut ulosantiin reilusti helpostilähestyttävyyttä. Yhtyeen omaleimaista meininkiä on vain pakko diggailla! Myös tietenkin siksi, että riffeissä hieman flirttaillaan tahallaan tai tahattomasti Black Sabbathin suuntaan.
  10. Scour – Black
    Takavasemmalta ja viime metreillä ohi parin muun vuonna 2020 julkaistun keveämmän metalli-, rock- ja hard rock-albumin pyyhältää Scour lyhyellä ja ytimekkäällä kuuden kappaleen julkaisulla. Albumi jolla Phil H. Anselmo näyttää jälleen vaihteeksi äreintä laulu-tulkintaansa ehkä koskaan. Kappaleita ei ole pituudella pilattu, eikä niissä varsinaisesti ole keskitytty säveltaiteen monimuotoisuuteen, mutta sekös innostaa vanhaa hevaria, jota on aina hieman periaatteessa kiinnostanut musiikki-instrumentein toteutettu kaaosmainen sekamelska. Kaikki tuo on onnistuttu Scour-yhtyeen ”Black” julkaisulla uittamaan yksinkertaisten melodioiden vesissä, keskellä metsämaisemaa, jonne ei halua eksyä – mutta joka kuitenkin vetää oudolla tavalla puoleensa.

KUNNIAMAININNAT:
Kauko Röyhkä & S.A. Hynninen – Dekadenssi
Midnight – Rebirth By Blasphemy
Star Insight – Across The Galaxy
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Mahdoton Yhtälö
Oranssi Pazuzu – Mestarin Kynsi
Nighwish – Human : Nature
Deep Purple – Whoosh!
Finntroll – Vredesvävd

Esa Kotoaro:

  1. Ensiferum – Thalassic
    Ensiferum onnistui uusimmalla teoksellaan yllättämään allekirjoittaneen täysin. Hieman epätasaisia, joskin laadukkaita kokonaisuuksia viimevuosina julkaissut folk metal -orkesteri onnistui keksimään itsensä uudelleen ja julkaisemaan yhden uransa vahvimmista albumeista. Uuden jäsenen Pekka Montinin myötä albumilla lauletaan myös korkealta ja kovaa, mikä ymmärrettävästi ei kaikille maistu, mutta oli mielestäni se kaivattu uudistus mitä yhtye oli jo jonkin aikaa tarvinnut. ”Thalassic” ei sisällä yhtään huonoa kappaletta, ja jäi julkaisunsa myötä kestosoittoon viikkokausiksi.
  2. Heaven Shall Burn – Of Truth & Sacrifice
    Järkälemäinen tupla-albumi ”Of Truth & Sacrifice” on saksalaisyhtyeen 9. studioalbumi, jossa liikutaan kokonaisuudessaan tutulla ja hyväksi havaitulla linjalla. Heaven Shall Burn onnistui jälleen tekemään kattavan kokoelman biisejä kopioimatta itseään tai muuttamatta radikaalisti tyyliään. Kertakuunteluna 90 minuuttia saattaa olla melkoinen pala purtavaksi, mutta etenkin tuttu kuulijakunta löytää tästä kaipaamansa koukut vaivattomasti.
  3. Turmion Kätilöt – Global Warning
    Turmion Kätilöt , industriaalisen diskojytkeen taiturit, ovat albumin nimen mukaisesti lähteneet viemään musiikkiaan suuremman yleisön kuultavaksi. Nuclear Blastin kautta julkaistu ”Global Warning” on vahva ja tyydyttävä kokonaisuus, joka varmasti raapii kasaan uusia faneja siinä missä vanhoja tuskin vieläkään menetetään. Kokonaisuus potkii roimasti edeltäjäänsä paremmin, eikä koko komeus kaadu muutamiin turhiin fillereihin. Albumi on yksinkertaisesti melodinen, tarttuva ja paranee joka kuuntelukerralla.
  4. Me and that Man – New Man, New Songs, Same Shit Vol.1
    Behemothista tunnetun Nergalin sooloprojektin toinen julkaisu oli odotetusti erilainen debyyttiin nähden. Olivathan tiet eronneet projektin toisen perustajan John Porterin kanssa. ”New Man, New Songs, Same Shit Vol.1” sisältääkin varsin laajan kavalkadin eri artisteja. Albumilla vierailee mm. Ihsahn, Matt Heafy, Corey Taylor sekä Niklas Kvarforth. Ensimmäisestä albumista poiketen tämä julkaisu sisältää varsin monimuotoista kuunneltavaa, toki se, että jokaisen kappaleen laulaa eri henkilö vaikuttaa vahvasti asiaan. Ja ovathan nämä sävellykset erinomaista kuunneltavaa!
  5. JP Leppäluoto – Piilevää Pimeää
    Monessa bändissä ja projektissa mukana olleen JP Leppäluodon ensimmäinen sooloalNightwish, Deftones, Scour, bumi on tiivis ja tunnelmallinen kokonaisuus synkähköä suomirockia. Rauhallisella tahdilla etenevä albumi pitää kuulijan keskittyneenä ja koukuttaa pelottavasti. Soppaan on onnistuneesti sekoitettu raskaampiakin vivahteita, ikään kuin kumarruksena herran menneisyydelle. Julkaisuviikollaan listaykköseksikin sijoittunut ”Piilevää Pimeää” on ehdottomasti yksi vuoden kiinnostavimmista albumeista.
  6. In This Moment – Mother
    Albumi albumilta teatraalisempaan suuntaan kulkeva Maria Brinkin luotsaama In This Moment ei pettänyt tälläkään kertaa. Konseptuaalinen ja hypnoottinen ”Mother” saattaa vaatia useamman kuuntelukerran päästääkseen oikeuksiinsa, mutta avautuessaan tästä albumista on mahdoton olla tykkäämättä.
  7. S-Tool – Exitus
    Ville Laihialan kipparoiman S-Toolin toinen julkaisu rymistelee edeltäjäänsä huomattavasti aggressiivisemmin ja suoraviivaisemmin. Pituutta ei albumilla liiaksi ole, mutta ei tarvitsekaan. ”Exitus” on nopeasti kaahattu läpi, ja kuulija täten valmis uuteen löylytykseen. Onpahan muuan Sami Lopakkakin (Sentenced, KYPCK) sanoittanut yhden kappaleen albumilta.
  8. Lost Society – No Absolution
    Lost Societyn neljäs albumi ”No Absolution” ottaa yhtyeen tyylisuunnassa harppauksen enemmän metalcoren kuin perinteisen thrash metalin suuntaan. Kyseessä on mielestäni yhtyeeltä mielenkiintoisin ja ehkäpä vahvin teos, eikä yhtyeen tunnetusta linjasta ole mielestäni poikettu liiaksi. ”No Absolution” jyrää tajuntaan raa’alla ja ammattitaitoisella voimalla, mutta antaa kuulijan välillä hengittääkin.
  9. Sylosis – Cycle of Suffering
    Josh Middletonin liityttyä Architects yhtyeeseen jäi tämän bändin tulevaisuus epävarmaksi vakuutteluista huolimatta. Kuitenkin voisin väittää, että ”Cycle of Suffering” on paras albumi, jonka Sylosis on urallaan julkaissut. Albumi on kuin suoraa jatkoa edeltäjälleen, mutta kaikin puolin paranneltuna. Yhtye kuulostaa yhä vihaiselta, energiseltä ja näyttämisen haluiselta. Hieman Göteborgin soundilla maustettua brittiläistä metalcorea ei voine tehdä paremmin.
  10. My Dying Bride – The Ghost of Orion
    Hiljattain miehistönvaihdoksiakin kokenut death/doom metal -yhtye loi kaikesta huolimatta todella vaikuttavan ja onnistuneen albumin. Laadukkaasti tuotettu ”Ghost of Orion” on hyvin tavaramerkkistä My Dying Bridea viuluineen päivineen, eikä tätäkään kokonaisuutta kannata missään nimessä jättää väliin. Onkin miellyttävää huomata miten paljon laadukasta ja mieleenpainuvaa musiikkia yhtyeen 30 vuotiselle uralle mahtuu, ”Ghost of Orionin” ollessa jo sen 14. studioalbumi.

KUNNIAMAININNAT:
Bring Me The Horizon – POST HUMAN: Survival Horror EP
My Dying Bride – Macabre Cabaret EP
Killer Be Killed – Reluctant Hero
Septicflesh – Infernus Sinfonica MMXIX Live
Parkway Drive – Viva the Underdogs live
Viikate – Rillumarei!
Five Finger Death Punch – F8

Aleksi Parkkonen:

  1. Oceanhoarse – The Damage Is Done Live
    Oceanhoarse on niitä harvoja yhtyeitä, jotka ovat tänä vuonna julkaisseet livealbumin. Erityisen yhtyeen livealbumista teki vielä se, että se äänitetty alkuvuodesta soitetulla Euroopan kiertueella ja on samalla yhtyeen esikoispitkäsoitto. ”The Damage Is Done Live” on alusta loppuun brutaalia energiaa, ja kun sain mahdollisuuden todistaa yhtyeen keikan tänä vuonna Dark River -festarilla, voin todeta, että sama energia on kuultavissa myös keikoilla. Oceanhoarsella on innovatiivinen ote takoa heviä omalla soundillaan.
  2. Nicumo – Inertia
    Nicumo julkaisi tänä keväänä kolmannen albuminsa, joka on soinut omassa soittimessani tasaisesti kevään jälkeen. ”Inertialla” yhtälö on pitkälti sama kuin sitä edeltävällä ”Storms Arisella”, mutta vuosien tuoma kokemus ja viisaus ovat auttaneet Nicumoa saavuttamaan entistä syvällisemmän, tummemman ja puhuttelevan ulosannin. ”Inertia” on kaikkinensa hieno albumi.
  3. Noumena – Anima
    Upea vokalisti Suvi Uura tähditti tänä vuonna Dorothy Poloniumin lisäksi myös Noumenan uusinta albumia. Uura on vaikuttanut Noumenassa jo hyvän aikaa, mutta tällä albumilla hänen äänialansa sai laajempaa jalansijaa. Yhteislauluosuudet vokalisti Antti Haapasen kanssa ovat yhtyeen suurin vahvuus, mutta tunnustusta on annettava myös albumin sävellyksille, jotka ovat ilmavia ja upeita.
  4. Dorothy Polonium – Psychoccult
    Dorothy Polonium teki vakuuttavaa jälkeä jo debyyttialbumillaan, mutta toisen pitkäsoiton myötä yhtye on siirtynyt uudelle tasolle. Yhtyeen riivattu soundi on saanut lisää syvyyttä ja bändi on uskaltanut laajentaa ulosantiaan entisestään. Kyseessä on taatusti yksi Suomen kiinnostavimmista, nousevista metal-yhtyeistä.
  5. Samoaja – Abyss
    Kokkolainen indieyhtye Samoaja on kiertänyt Eurooppaa useaan otteeseen ja julkaisi keväällä huolitellun, toisen pitkäsoittonsa. ”Abyss” hypnoottinen albumi, jonka äärelle kannattaa istahtaa ajan kanssa. Tätä pitkäsoittoa ei parane ahmia kiireellä, vaan siitä kannattaa nauttia rauhassa. Vaikka Samoaja ei päässyt tänä vuonna toteuttamaan kattavaa Euroopan kiertuettaan, tullaan yhtyeestä taatusti kuulemaan tulevaisuudessa lisää.
  6. Harvestry – Songs Of Love And Death
    Harvestry on mysteerinen, kuten on myös ”Songs Of Love And Death” -EP. Samalla se on myös täydellinen dark folk -äänite, josta ei puutu syvyyttä saati melankoliaa. Mikäli tämä vartin mittainen teos on päässyt lipumaan ohitsesi, löydät sen helposti vaikka Youtubesta kuunneltavaksi ja fyysisen CD:n voit tilata Kulma Recordsilta.
  7. The Sounds – Things We Do For Love
    Pitkänlinjan ruotsalainen vaihtoehtorock-yhtye The Sounds on tehnyt vuodesta toiseen onnistuneita albumeita, eikä yhtyeen viimeisin julkaisu tee poikkeusta kaavaan. ”Things We Do For Love” on täyttä The Soundsia, mutta vain tuoreella, päivitetyllä soundilla.
  8. Onsegén Ensemble – Fear
    Mystisen mielenkiintoinen Onsegén Ensemble julkaisi tänä vuonna ”Fear”-albumin, joka kuljettaa kuuntelijansa todelliselle elämysmatkalle progressiivisen ja folk-vivahteita pursuavaan soundiinsa. Levy saa vahvan kuuntelusuosituksen progressiivisen rockin ystäville.
  9. Myrkur – Folkesange
    Myrkurin uusin julkaisu on aivan toista maata mitä hänen kuuntelijakuntansa on aiemmin tottunut kuuntelemaan. ”Folkesangella” Bruun johdattaa kuuntelijansa pohjoismaalaisen kansanperinnemusiikin äärelle ja tekee sen vakuuttavan hienosti. Joikulaulut ovat upeaa kuultavaa ja Bruunin äänen voi kuvitella liitävän karulla tundralla.
  10. Dead End Finland – Inter Vivos
    Kotimainen Dead End Finland on julkaissut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja ja kehittänyt soundiaan uransa aikana, mutta potti tuntui räjähtävän kunnolla tänä vuonna julkaistun ”Inter Vivos” -albumin myötä. Vaikka albumi ei julkaisuajankohtana itseäni vielä täysin kaapannutkaan, on levy soinut tuon jälkeen vielä monesti soittimessani ja olen saanut levystä entistä paremmin otetta. ”Inter Vivos” on soundiltaan väkevä, melodinen ja mahtipontinen, joka saa mystisesti palaamaan äärelleen.

KUNNIAMAININNAT:
Rämlord – From Dark Waters
Pässilauma – Jakomäkeen!
Devilskin – Red
Nothing But Thieves – Moral Panic
The Rivet – NFHC

Mikko Nissinen:

  1. Anti-Flag – 20/20 Vision
    Jo heti kaoottisen vuoden kärkeen Pittsburghin itsepintaisimmat punkit kaatoivat yhdysvaltalaisen ääriliikeystävällisen, oikeistopoliittisen siiven niskaan täyslaidallisen teräväkatseisia, hyvin kypsyteltyjä ja mehevillä melodiakoukuilla varustettuja punk n’ roll -veisuja. Albumi nousi heittämällä sekä Anti-Flagin uran parhaimmistoon että myös vuoden toimivimmaksi jenkkipunk-kokonaisuudeksi.
  2. Cro-Mags – In The Beginning
    New Yorkin alamaailman ikeestä itsensä elämänsä vireeseen taistellut, kiistelty NY-hardcoren ruumiillistuma Harley Flanagan otti perustamansa yhtyeen takaisin haltuunsa. Niin Cro-Mags meni ja teki ronskin, raskaan ja ytimekkään paluualbumin. Pakon sanelemana ja puolittain vahingossa myös ihka-ensimmäisen streamatun korona-liven keväällä maailmalle toimittaneen nelikon paluualbumi uhkuu rujoudestaan huolimatta lämpöä, sielukkuutta, tyyneyttä sekä musiikillista kypsyyttä. Mikä lisää yhtyeen arvostusta entisestään on se, että se ei jäänyt lepäämään laakereilleen korona-aikaan, vaan hyödynsi aikansa tekemällä toisenkin albumin vuoden sisään.
  3. Septicflesh – Infernus Sinfonica MIMXIX
    Komeasti soiva, upean eteeriseen draamankaareen jännitetty kreikkalaisen, sinfonisen kuolonmetallin veteraani teki kuluneena vuonna kunnon pohjat vuosikymmenen toimivimmille metalliyhtyeiden ja sinfoniaorkesterin yhteisille livealbumeille. Kyseessä on toistaiseksi yhtyeen paras ja vapautuneimmin soiva julkaisu. Kahden kuoron ja Mexico Cityn sinfoniaorkesterin kanssa yhteistyössä Septicflesh pyyhkii kakkosta kaiken maailman ylipöhöttyneillä S&M kakkosilla.
  4. Static-X – Project Regeneration Vol. 1
    Vuonna 2014 edesmenneen Wayne Staticin muistolle tehdyn albumi on joka suhteessa ällistyttävän kovatasoinen. Project Regeneration Vol. 1:lla Static-X soi jopa rankempana, dynaamisempana ja melodisesti mielikuvituksekkaampana kuin menestysdebyytillään ”Wisconsin Death Tripilla” ennen vuosituhannen vaihdetta. Albumi on erittäin vahva ja ajanmukainen industrial metalin kokonaisuus, jonka kappaleilla on pääosin ainoastaan hiuksenhienoja laadullisia eroja. Normaaliolosuhteissa sävelletyksi, sovitetuksi ja tuotetuksi albumiksi kyseessä olisi jo oikein hyvä kokonaisuus. Ottaen huomioon yhtyeen haasteet ja pakon sanelema tarve kikkailla albumi kasaan ylijäämäisen demomateriaalin pohjalta, suoritus on suorastaan ilmiömäinen.
  5. Pikakassa – The Best Of Pikakassa 7″ flexi-EP
    … on ainoastaan muutaman minuutin mittainen rypistys asenneduon kootuista tähtihetkistä. Samalla se on sukellus MC Respektorin ja Spiderin väkevän euforiseen mielenmaisemaan. Pikakassan tunnepurkaus tekee hyvää niin ruumiille kuin mielelle sielua unohtamatta. Reilusti enemmänkin biisejä skeittilehti Sticky Zinen kylkiäisenä ainoastaan tiukasti rajoitettuna painoksena julkaistulle lirpakkeelle olisi voinut toivoa, mutta näin koronan runtelemana vuonna ei voi liikoja vaatia.
  6. AC/DC – PWR/UP
    Alussa bulkilta ja puisevahkolta vaikuttanut albumi nousi varoittamatta muutaman kuuntelukerran jälkeen allekirjoittaneen arvoasteikolla aussien raskaan rokkijyrän parhaaksi albumiksi viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Vahvasti ”Flick Of The Switchilta” (1983) tuttuja kaikuja ja hillitymmällä poljennolla rullaavia, rautaisella tyylitajulla louhivia vetoja ei voi kuin ihailla. Albumin valtti on kauttaaltaan yhtyeen omalla asteikolla vahvaa keskitasoa paremmat biisit. Etenkin Brian Johnsonin erittäin notkeassa kunnossa oleva lauluääni ja biisejä erinomaisesti palvelevat laululinjat vakuuttavat.
  7. Kirk Windstein – Dream In Motion
    Crowbarin keulamiehen ja Downin sekä Kingdom Of Sorrowin riffinikkarina tunnetun, ”vantteran kääpiön” Kirk Windsteinin kuulaan kauniisti ja hauraan melankilisesti soiva debyytti kuorii herran murskaavan raskaana tunnetun sävellysosaamisen paljaaksi. Vähemmillä säröillä ja kevyemmillä soundiratkaisuilla kuorrutettu ”Dream In Motion” muistuttaa oivallisesti siitä, kuinka osaava ja draamantajuinen säveltäjä Windstein pohjimmiltaan on.
  8. Juliet Jonesin Sydän – Kansas
    Vuoden jos toisenkin paras Suomi-rock albumi ja koko genren historiassa ehkä paras comeback-albumi. Hienosti yhteen komeita, uusia sävellyksiä soittava yhtye tuntuu löytäneen ”Kansasilla” nuoruuden kipinän uudelleen. Ei voi kuin ihaillen arvostaa.
  9. Lähiöbotox – Rikkinäinen Suomi
    Kahta onnahdusta lukuunottamatta albumi tarjoilee suoraa ja kauttaaltaan pirun toimivaa pomppumetalliröykytystä. Tekstit kumpuavat maahanmuuttajataustaisten miesten perustelluista näkemyksistä suomalaisuuden henkiseen alennustilaan, eriarvottumiseen ja muukalaispelkoon verhottuun fasismiin. Riittävästi munaa sisältävien biisien hyvällä maulla säädetyt sovitusratkaisut jaksavat pitää kuuntelijan mielenkiintoa yllä pitkin koko matkaa. Mikä kuitenkin parasta, kappaleiden terävä sanoma yhdistettynä kauttaaltaan korkeaan sävellykselliseen laatupitoisuuteen ovat reilusti enemmän, kuin mitä keskimääräisen kotimaisen metalliyhtyeen pitkäsoitolta on uskaltanut pitkään aikaan odottaa. Allekirjoittaneen listoilla kyseessä on paras kotimainen metallilevy vuonna 2020.
  10. Gary Moore – Live From London
    Kyseessä on todennäköisesti viimeinen virallinen albumi, joka tältä edesmenneeltä blues-pohjaisen raskaan rockin kitarasankarilta tullaan enää koskaan julkaisemaan. Jos tämä Lontoon Islington Academylla 2.12. 2009 taltioitu keikkatallenne jääkin viimeiseksi Mooren katalogissa, voi tyytyväisenä todeta uniikin irkantilaismuusikon levytysuran ympyrän sulkeutuneen tyylillä. Näitä aistikkaita tunnelmointeja kuunnellessa alkaa myös ymmärtää hyvin, miksi Moore aikanaan vaihtoi raskaamman käden rock-möykytyksen juurevampaan tavaraan. Moore oli oikein pätevä raskaiden rock-riffien nikkari, mutta tunnelmoijana hän oli vaalean miehen blues-kitaroinnin saralla vertaansa vailla oleva valioyksilö. Näitä ristiriitaisen ja päihdeongelmien kanssa kamppailleen taiteilijasielun pohjasta purkautuvia, useaan eri spektriin taipuvia sinisiä säveliä kuunnellessa kaiken maailman soittotekniset bonamassat alkavat äkkiä tuntua hemmotelluilta pikkupojilta – ipanoilta, joille öky isä osti ihan liian hyvät soittovehkeet ihan liian varhain, minkä myötä performanssin sielukkuus ja omaleimaisuus unohtuivat koko toimituksen sivuseikaksi.

KUNNIAMAININNAT:
Susanna Aho – Pieniä Eleitä
Radiopuhelimet – Kosminen tiedottomuus
Pelle Miljoona & Rockers – Tanssiva Tuli
Tekramütisch – Parasta Ennen TM 11/2020
Benediction – Scriptures
Pää Kii – Kerran puliukko, aina puliukko 7″ -single
Lamb Of God – Lamb of God
Napalm Death – Throes of Joy In The Jaws Of Defeatism

Rudi Peltonen:

  1. Goats of Doom – Tie on hänen omilleen
    Goats of Doom onnistui yllättämään viidennellä levyllään täysin takavasemmalta. Hitto, että levy potkaisi jalat alta heti alkutahdeista lähtien! Tämä on varmasti yksi vuoden kuunnelluimpia levyjäni, eikä siihen ole noin 11 kuukaudessa kyllästynyt.
  2. Sodom – Genesis XIX
    Kun Tom Angelripper kavereineen tekee jotain uutta, nousee se omassa kategoriassani korkealle. Sodom näytti jälleen vuoden lopussa, miksi se on thrash metalin jättiläinen. Toivottavasti tätä pääsisi todistamaan pian myös livenä. Kyllä silloin saavat hilseet muuten kyytiä!
  3. Inquisition – Black Mass for a Mass Grave
    Inquisition onnistuu uutuudellaan vaikean yhtälön kanssa; samalla se sekä kuulostaa itseltään että uusiutuu. Jo perinteinen Inquisition on ollut hienoa kuunneltavaa, mutta “Black Mass for a Mass Grave” -levyllään se näyttää, kuinka tehdään mestariteos.
  4. Horna – Kuoleman Kirjo
    Horna on päässyt kokopitkien lukumäärässä jo täyteen kymppiin “Kuoleman Kirjo” -uutuuden myötä. Näiden lisäksi live-levyjen, kokoelmien ja splittien lista on varmaan kilometrin mittainen. Tämä kuuluu myös musiikissa: Horna tarjoilee jälleen kerran taattua black metal -laatua. Tarjolla on kuoleman koko kirjo, ja kuinka hienosti se soikaan!
  5. Faustian Pact – Outojen Tornien Varjoissa
    Mikkelistä ponnistava Faustian Pact sai tänä vuonna vihdoin ulos debyyttinsä – ja osui heti ainakin melko lähelle napakymppiä. Suomalaista melodista black metalia tarjoillaan ammattimaisin ottein. Levyltä voi kuulla kaikuja 1990-luvulta, mikä ei todellakaan ole huono asia.
  6. Blaze of Perdition – The Harrowing of Hearts
    Tämä levy on vain kasvanut kuuntelukertojen myötä. Bändin viides kokopitkä rakentaa selkeää jatkumoa edellisistä levyistä eteenpäin. Yhtyeen uutuus imaisee syvälle syövereihinsä.
  7. Necrophobic – Dawn of the Damned
    Tuntuu, että jotkin asiat vain paranevat vanhetessaan – yksi tällainen on jo 30 vuoden rajapyykin ylittänyt länsinaapurimme Necrophobic. Edellinen levy oli hyvin lähellä häränsilmää. Aivan sille tasolle ei Necrophobic mielestäni uudella levyllään yllä, mutta kyllä tälle vuoden top 10:en päästään ihan heittämällä.
  8. Hjelvik – Welcome to Hel
    Kvelertakissa kannuksensa saanut Erlend Hjelvik onnistuu ensimmäisellä soolollaan hienosti. Levyllä on saatu sekoitettua melkoinen soppa metallin eri genreistä – ja lisäksi Hjelvik tekee tämän todella onnistuneesti. Levy on paikkansa vuoden kärkikymmenikössä ansainnut.
  9. Benediction – Scriptures
    Birminghamin death metal -rykmentti julkaisi tänä vuonna uuden levyn 12 vuoden tauon jälkeen. Ja kylläpä hyvän lätyn julkaisikin! Benediction on aikaisemmin jäänyt jonnekin death metalin divaritasolle, mutta vuonna 2020 se näyttää, että kuuluisi ehdottomasti korkeammalle.
  10. Korgonthurus – Kuolleestasyntynyt
    Onneksi Korgonthurus palasi jokunen vuosi sitten jälleen kerran manan mailta keskuuteemme ja tarjoili tänä vuonna kuultavaksi kolmannen levynsä. “Kuolleestasyntynyt” on ehdottomasti yhtyeen tähänastisista levyistä paras – toivottavasti näitä saadaan vielä lisääkin tulevaisuudessa.

KUNNIAMAININNAT:
Förgjord – Laulu Kuolemasta
Mörk Gryning – Hinsides Vrede
Final Dawn – Minä olen Pimeys
Curse Upon a Prayer – Infidel

Tia Salmela:

  1. Ensiferum – Thalassic
    Ansaitulla ykköspaikalla on Ensiferumin “Thalassic”, joka on ollut jatkuvassa soitossa albumin julkaisusta lähtien. Kosketinsoittajapestin todella kunniakkaasti valloittanut Pekka Montin täydentää loistavasti Ensiferumin rivejä uskomattomilla laulutaidoillaan ja nostaa yhtyeen uudelle tasolle. Olen äärimmäisen innoissani tästä albumista, enkä millään malttaisi odottaa, että pääsisi kuuntelemaan uusia biisejä livenä. Ehdottomasti parasta Ensiferumia sitten “From Afarin”!
  2. Finntroll – Vredesvävd
    “Vredesvävd”-albumin kohdalla odotukset olivat äärimmäisen korkealla – ja se onnistui täyttämään ne täydellisesti. Tältä saumattomasti raidalta toiselle etenevältä albumilta löytyy jokaiselle Finntroll-fanille jotakin; elementtejä on poimittu vanhoista ja hieman tuoreimmista biiseistä, ja niistä on muodostunut tuoreen kuuloinen kokonaisuus, jota jaksaa pyörittää päivästä toiseen kyllästymättä. Vaikka “Vredesvävdin” julkaisusta on vasta kolme kuukautta, on tästä albumista jotenkin tullut yhtä tärkeä kuin yhtyeen aikaisemmista.
  3. Waltari – Global Rock
    Itselläni jatkuvassa soitossa ollut “Global Rock” on ehdottomasti yksi Waltarin parhaimmista albumeista. Kappaleet ovat jo nyt klassikkomateriaalia, joita varmasti jaksaa fiilistellä monien vuosienkin päästä. Lisäksi yhtyeen keväinen striimikeikka todisti, että “Global Rockin” biisit toimivat loistavasti myös livenä.
  4. Curimus – Garden of Eden
    Curimuksen kolmas albumi tarjoaa loimaalaista osaamista. “Garden of Eden” on erittäin tiivis paketti ”turpaan veto” -mättöä, joka laittaa niskalihakset töihin ja hilsemyllyn pyörimään.
  5. Alestorm – Curse of the Crystal Coconut
    Merirosvometalli toimii aina! “No Grave But The Sean” jalanjäljissä kulkeva “Curse of the Crystal Coconut” yllätti erittäin positiivisesti. Ensimmäisten singlebiisien perusteella en olisi uskonut tämän albumin yltävän näin korkealle tai ylipäätään koko listalle. Onneksi nuo maistiaiset edustavat “Curse of the Crystal Coconutin” huonointa tarjontaa ja todelliset helmet löytyivät vasta kun pääsi kunnolla albumiin käsiksi.
  6. Dawn Of Solace – Waves
    Alkuvuodesta julkaistu “Waves” käynnisti upeasti tämän vuoden albumisadon. Vaikka tätä kaunista synkistelyä sisältävää albumia on tullut fiilisteltyä pitkin vuotta, se onnistuu yhä edelleen aiheuttamaan kylmät väreet.
  7. Lost Society – No Absolution
    Modernimpaa Lost Societya edustava “No Absolution” jätti ensikuulemalta hyvällä tavalla sanattomaksi. Jäsenet ovat kasvaneet räkänokista aikuisiksi (muttei kuitenkaan liian aikuisiksi), mikä kuuluu kyllä tällä albumilla. Mielenkiinnolla odotan jo seuraavaa lättyä!
  8. Viikate – Rillumarei
    Pitkästä aikaa olin innoissani Viikatteen uudesta albumista. En tiedä, johtuuko tämä nyt tästä eristäytymisestä ja erittäin synkästä syksystä ja talvesta, mutta “Rillumarei” oli juurikin sitä, mitä tarvitsin selviytyäkseni tästä poikkeustilasta. Ja onhan sen levynkansi ihan järkyttävän kaunis!
  9. Smackbound – 20/20
    Jos on tarve energiaboostille, “20/20” on juurikin se albumi, jonka puoleen on syytä kääntyä. Yhtään tylsää hetkeä ei “20/20”-albumilta löydy, vaan kaikki kymmenen kappaletta vedetään asenteella läpi. Taso pidetään todella korkealla, eikä laadusta tingitä. Olisi ollut kyllä siistiä nähdä yhtye kesällä livenä…
  10. Steve´n´Seagulls – Another Miracle
    Jotenkin vasta tänä vuonna hurahdin Steve´n´Seagullsiin täysin. Upeaa, että yhtye tuo omia biisejään entistä enemmän yleisön tietoisuuteen. Poppoo ei ole vain se covereita veivaava hupsutusorkesteri, vaan oikeaa biisinkirjoitustaitoa kyllä löytyy. Covereita ei tietenkään ole unohdettu ja ne vedetään myös “Another Miraclella” yhtyeelle ominaisella tyylillä eli alkuperäistä versiota kunnioittaen.

Antti Mikkolainen:

  1. Atramentus – Stygian
    Aivan vuoden kovinta kärkeä edustaa albumi, joka lienee sieltä marginaalisimmasta päästä. Atramentus on amerikkalainen funeral doom -tulokas, jonka hautajaismarssi onnistuu luomaan käsinkosketeltavan surunmurtaman, kauhunsekaisen tunteen. Vaikka tahti on ultrahidas, ei kyllästymiseen ole mitään perusteita.
  2. Ymir – Ymir
    Vuoden kovin black metal -levy lienee tässä. 1990-luvulla perustettu Ymir tahkoaa juuri sellaista ysärille nojaavaa black metalia, jonka parissa allekirjoittanut on varttunut. Vrasjarnin luotsaama yhtye taikoo nostalgisia ja talvisia tunnelmia syvältä metsästä. Vuosi on muutenkin ollut kova suomalaisen black metalin osalta. Werewolf Records todistaa jälleen kerran olevansa levy-yhtiöiden eliittiä.
  3. Solblot – En drömmare är död
    Neofolk-vuosi on ollut hiljainen, mutta muutamia erinomaisia onnistumisia mahtuu tähänkin genreen. Ruotsalainen Solblot julkaisee harvakseltaan, mutta aina asiaa. Tälläkin kertaa mukana on niin paljon ruotsalaista kansanmusiikkia, että etnon ja populaarimusiikin raja on häilyvä. ”En drömmare är död” huokuu ikiaikaista muinaisuutta, joka kuljettaa kuulijan jonnekin muualle. Levyä kuunnellessa tuntuu siltä, että kaikella on merkitystä. Tästä on kyse.
  4. Colter Wall – Western Swing & Waltzes and Other Punchy Songs
    Vuoden parhaita levyjä listatessa on jotain muuta kuin metallia tuotava aina ilmi. Tätä epäsuhtaa paikkaamaan Colter Wallin cowboy country on mitä parhain lääke. Samalla ”Western Swing & Waltzes and Other Punchy Songs” on esimerkki lähes täydellisestä musiikillisesta replikasta, jossa jokin vanha tyylisuunta herätetään henkiin juuri sellaisena kuin se kukoistuskautenaan oli. Wall on syntynyt vuonna 1995, mutta hänen äänensä on kuin elämää nähneen 65-vuotiaan muusikon. Tämä manifestoituu hänen musiikissaan uskottavuutena.
  5. Sam Lee – Old Wow
    Perienglantilaista kansanmusiikkia edustaa Sam Lee uudella levyllään ”Old Wow”. Jokin taika Leen tulkinnassa kuljettaa kuulijan englantilaiselle maaseudulle, jossa nummet vihertävät, neitoset haikailevat rakkaidensa perään ja metsissä on noitia. Uskon, että tätä efektiä ei musiikissa voi luoda aivan tyhjästä. Täyttä etnoa ei ”Old Wow” kuitenkaan ole, sillä mukana kulkee alituinen laajempi folk-maailman kirjo.
  6. Mourning Beloveth / The Ruins of Beverast – Don’t Walk on the Mass Graves
    Vuoden levyissä on tällä kertaa mukana myös split-julkaisu, joka koostuu vain kahdesta kappaleesta, jotka kuitenkin ovat luonteeltaan pitkiä kokonaisuuksia. Erityisesti irlantilaisen Mourning Belovethin kaunodoom on löytänyt tiensä allekirjoittaneen sydämeen. The Ruins of Beverast on selvästi kaksikon häiriintyneempi ja mustempi osapuoli, mutta istuu kokonaisuuteen tästä huolimatta täydellisesti. Kummassakin kappaleessa on melankolinen pohjavire, joka kuitenkin olennoituu kahdella eri tavalla. Kaunista ja ylimaallisen epätoivoista.
  7. Faustian Pact – Outojen tornien varjoissa
    Lisää ysäripalvontaa Werewolf Recordsilta. Faustian Pact lienee kummastuttanut black metal -yhteisöjä oikein olan takaa hyperfantastisella otteellaan. Sanomattakin on selvää, että näin erityinen materiaali jakaa ihmiset kahtia. Faustian Pactin sinfonisesta mustasta metallista joko pitää tai ei. Allekirjoittaneelle tämä on nannaa.
  8. Fanebærer – Den første ild
    Vuoden black metal -yllättäjä tulee takavasemmalta Tanskasta. Vanhan liiton punk-vivahteinen räime luodaan niin tehokkaasti, että mystinen ja tunnelmallinen puoli ei kärsi tästä ollenkaan. Fanebærerin mustassa metallissa ei ole mitään ylimääräistä. Lätty on myös siunattu lajityyppinsä huomioiden parhaalla mahdollisella tuotannolla.
  9. Borg – Woodland
    Hieman yllättäen vuoden parhaiden levyjen joukkoon on hiipinyt uniikkia dungeon synthiä ja keskiaikaista fantasiamusiikkia. Borgin kohdalla voi tuskin kuitenkaan puhua ihan tavallisesta peräkammarin syntsamaalailuista; ehei, kyseessä on paljon tarkkaan harkitumpi projekti, joka käyttää hyödykseen paljon ihan oikeita soittimia. Lopputuloksena on satukirjamainen seikkailu keskiaikaisen metsän syövereihin. Ja kuin kirsikaksi kakun päälle on Borg julkaissut tänä vuonna ”Woodlandin” ohella kaksi muutakin hyvää albumia.
  10. Eternal Champion – Ravening Iron
    Hevi tulee ja hevi tappaa. Tässä tapauksessa kuolema koittaa taikamiekan iskusta. Eternal Champion todistaa toisella täyspitkällään olevansa eeppisen heavy metalin eliittiä. ”Ravening Ironilta” ei puutu voimaa eikä pullistelua. Manowarkin olisi ylpeä. Ehkä moisiin sfääreihin ei kuitenkaan ylletä, vaikka vuoden paras heavylätty onkin tässä.

Jani Ritvanen:

  1. Dark Tranquillity – Moment
    ”Momentilla” Dark Tranquillity hioi soundiaan entisestään loistavan ”Atoman” jälkeen. Uudistuneen kokoonpanon voimin yhtye loi täydellisen melodisen death metal -levyn, jolta ei heikkoa hetkeä löydy. Hienoa tunnelmaa, iskeviä riffejä, huikeita melodioita ja vokalisti Mikael Stannen tunnerikasta tulkintaa sisältävä levy kolahti itselleni heti ensimmäisellä kuuntelulla ja paranee entisestään lisäkuunteluiden myötä. Vuoden levy!
  2. Demons & Wizards – III
    Blind Guardian -kultakurkku Hansi Kürschin ja Iced Earth -pomo Jon Schafferin yhdessä perustama Demons & Wizards palasi levytyskantaan 15 vuoden tauon jälkeen. ”III” lunasti kaikki vuosien varrella kerääntyneet odotukset ja on pyörinyt soittimessani säännöllisesti ilmestymisen jälkeen. Näin vahvan kokonaisuuden jälkeen toivoa sopii, että Demons & Wizardsin neljättä tulemista ei tarvitse odotella seuraavaa 15 vuotta.
  3. Midnight – Rebirth By Blasphemy
    Athenarin luotsaaman Midnightin ”Rebirth By Blasphemya” voisi parhaiten kuvailla Motörheadin ja Venomin äpärälapsena, jonka ainoa tehtävä on päästää helvetti irti. Levyn raaka voima vakuutti heti ja soundit ovat sopivan rosoisia tämän tyyliseen musiikkiin. Itselleni tämä oli vuoden kovin yllättäjä.
  4. Carach Angren – Franckensteina Strataemontanus
    Tuoreella levyllä Carach Angrenin tarinankerronta näyttäytyy parhaimmillaan. Okkultisti Johann Konrad Dippeliin perustuva teema tuo omanlaisensa version kuuluisaan Frankensteinen hirviön tarinaan. Tyylitajuiset orkestraatiot luovat kauhutunnelmaa mahdollisimman kauniilla tavalla. Yhtyeen musiikki tukee tarinaa loistavasti ja bändin tyyli on looginen jatkumo yhtyeen aikaisemmalle tuotannolle. Ja kävipäs levy ilmestymisviikollaan myös Suomen listakärjessä.
  5. Ensiferum – Thalassic
    Ensiferumin viimeisimmät levyt alkoivat olemaan turhan samankaltaisia keskenään. Tämä korjaantui tuoreella ”Thalassicilla”. Yhtyeen uuden kosketinsoittaja, Pekka Montinin läsnäolo toi paljon kaivattua uutta virtaa Ensiferumin musiikkiin. Montinin hieman Timo Kotipeltoa muistuttava korkea laulutyyli näyttelee isoa roolia uudella levyllä. ”Thalassic” on monipuolisuudellaan yksi Ensiferumin parhaimmista levyistä, ellei jopa paras.
  6. Brother Firetribe – Feel The Burn
    ”Feel The Burn” on tarttuvuudellaan yksi vuoden koukuttavimmista levyistä. Kappalemateriaali on tasaisen vahvaa. Alkuperäiskitaristi Emppu Vuorisen tilalle hypännyt Roope Riihijärvi lunastaa hienosti paikkansa levyllä, ja myös Vuorisen soittoa kuullaan parissa biisissä. Pekka Heinon karismaattista laulantaa on aina miellyttävä kuunnella, etenkin kun biisit ovat näin korkeatasoisia. ”Feel The Burn” on vuoden hyvän mielen levy.
  7. Enslaved – Utgard
    Norjalainen Enslaved on kasvanut ulos black meta l-juuristaan jo aikoja sitten. Sama kaava jatkuu yhtyeen uudella ”Utgard”-levyllä. Yhtyeen sekoitus progea ja äärimetallia on ainutlaatuinen ja bändillä onkin tunnistettava ominaissoundi. Ainoa alkujuuria muistuttava tekijä on enää Grutle Kjellsonin pakolliset black metal -rääkymiset, jotka ovat toki vuosien saatossa vähentyneet. Edellisellä ”E”-albumilla kappaleet rönsyilivät ehkä vähän liikaa ja punainen lanka katosi välillä. ”Utgardilla” kappaleet pysyvät paremmin kasassa ja kappaleiden pituudetkin ovat maltillisemmat. Uusi levy ei kuitenkaan ole helppo levy, vaan vaatii aikaa auetakseen. Kärsivällisyys kyllä palkitaan, sillä tämä on yksi mielenkiintoisimmista levyistä vuonna 2020.
  8. God Dethroned – Illuminati
    ”Illuminatilla” Hollantilainen death metal -jyrä God Dethroned otti enemmän riskejä sävellystasolla kuin aikaisemmin ja se kannatti. Yhtyeen melko tasapaksussa tuotannossa ”Illuminati” erottuu edukseen ja esittellee entistä määrätietoisemman bändin. Kappalemateriaali koostuu hyvin erilaisista kappaleista, jotka silti muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Satunnaiset kuorolauluosuudet sopivat kappaleisiin hyvin ja ainoan alkuperäisen jäsenen, Henri Sattlerin, murinat ovat vakuuttavaa kunneltavaa. ”Illuminati” on God Dethronedin paras levy.
  9. Finntroll – Vredesvävd
    Harvinaisen pitkäksi venyneen levytystauon jälkeen Finntroll julkaisi viimein uuden levyn tänä vuonna. ”Vredesvävd” on Finntrollin uran vakavin ja synkin levy. Aikaisemmilta levyiltä tutut elementit ovat yhä läsnä, mutta eivät yhtä vahvasti. Alkuaikojen huumoripitoisuus on kadonnut lähes kokonaan ja Finntroll onkin ”Vredesvävdillä” vakavasti otettava black metal -vivahteita omaava folk metal -bändi. Se, onko tämä sitten hyvä vai huono asia, on kuuntelijasta kiinni. Minulle kolahtaa kyllä.
  10. Alestorm – Curse of the Crystal Coconut
    Hevin ei aina tarvitse olla niin vakavaa tai taiteellista. Sen on ymmärtänyt myös Skotlannin piraattimetallin sanansaattaja Alestorm. Edellisellä ”No Grave But the Sea” -albumilla Alestorm oli sävellyksillään parhaimmillaan ja oli jotenkin vaikea uskoa, että samalla kaavalla saataisiin yhtä tasokas kokonaisuus. Yhtye onkin uudella levyllä vaihtanut kurssiaan kohti puhdasveristä vitsilevyä. Onneksi ”Curse of the Crystal Coconut” on erittäin hyvä vitsi. Kaiken pöhköyden alla piilee myös niitä musikaallisesti nerokkaita oivalluksia. Täydellinen levy illanistujaisiin.

KUNNIAMAININNAT:
AC/DC – Power Up
The Black Dahlia Murder – Verminous
Paradise Lost – Obsidian
Sodom – Genesis XIX
Wolfheart – Wolves of Karelia

Jesse Kärkkäinen:

  1. Havukruunu – Uinuos Syömein Sota
    Tänä vuonna julkaistiin monta timantinkovaa metallikiekkoa, mutta parhaimman levyn valinta oli lopulta helppo homma. Havukruunun kolmas täyspitkä “Uinuos Syömein Sota” on loistava albumi täynnä erinomaisesti toteutettua mustaa metallia sekä eeppisiin mittasuhteisiin paisuvia tunnelmia. Jos yhtye ei ole vielä tuttu, kannattaa virhe korjata mahdollisimman pikaisesti. “Uinuos Syömein Sota” ei ole vain tämän vuoden paras metallialbumi, vaan myös yksi viime vuosien hienoimmista kotimaassamme tehdyistä levyistä.
  2. Ensiferum – Thalassic
    Ensiferumin merellisiä teemoja käsittelevä “Thalassic” on yhtyeen vahvin albumikokonaisuus pitkiin aikoihin. Ennakkoluulottomasti musiikkiaan luova yhtye onnistui yllättämään lisäämällä vahvuuteensa korkealta ja kovaa laulavan Pekka Montinin, minkä myötä “Thalassic” on miellyttävällä tavalla power metal -henkisempi kuin yksikään Ensiferum-kiekko tähän mennessä. Lopputulos on erinomainen albumi täynnä tarttuvaa metallimusiikkia, jonka parhaimmat kipaleet olivat kovassa tehokuuntelussa erityisesti kesän aikana.
  3. Viikate – Rillumarei!
    Viikate alkoi toistaa itseään häiritsevällä tavalla “Kuu Kaakon Yllä” -menestysalbumin jälkeen tekemillään kiekoilla, joita tuntui kaiken lisäksi ilmestyvän jatkuvalla syötöllä. Liekö sitten pidempi levytystauko täyspitkien välillä tehnyt hyvää, mutta tänä vuonna ilmestynyt “Rillumarei!” oli ensimmäinen V-albumi vuosikausiin, josta jaksoi toden teolla innostua. Freesin kuuloinen ja komean biisikattauksen sisältävä “Rillumarei!” on yksi Viikatteen vahvimmista albumikokonaisuuksista koskaan.
  4. Finntroll – Vredesvävd
    Kotimaamme omaperäisin folk metal -yhtye Finntroll palasi rytinällä levytyskantaan uudella albumillaan “Vredesvävd”. Maanista peikkohumppaa ja tummansävyisiä tunnelmia sisältävä uutuusalbumi on komea paketti, joka osoittaa Finntrollin tekevän musiikkiaan aiempaa kypsemmällä otteella. Toivottavasti peikkoryhmän seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa vuosikausia.
  5. Alestorm – Curse of the Crystal Coconut
    Merirosvometallia kieli poskessa veivaavan Alestormin “Curse of the Crystal Coconut” on hämmästyttävä paketti. Yhtye tuntuu levy levyltä vievän musiikkiaan aina vain älyttömämpään suuntaan, mutta mikäs siinä, kun homma toimii. “Curse of the Crystal Coconut” on älyvapaudestaan huolimatta äärimmäisen viihdyttävä julkaisu, jonka äärellä saa sekä moshata että nauraa.
  6. Smoulder – Dream Quest Ends
    Doomahtavaa hevimeteliä soittava Smoulder oli itselleni yksi tämän vuoden parhaista löydöistä ennestään tuntemattomien bändien saralla. “Dream Quest Ends” -EP on mainio julkaisu, joka yhdistelee hienolla tavalla samaan pakettiin upeaa naisvokalisointia, komeita melodioita sekä heavy metal -henkistä kitarariffittelyä. Erityisesti kiekon nimikkobiisi teki suuren vaikutuksen, sillä kyseinen kappale kipusi omilla listoillani yhdeksi tämän vuoden kuunnelluimmista yksittäisistä biiseistä.
  7. Nightwish – Human. :ll: Nature.
    Nightwishin “Human. :ll: Nature.” on monipuolinen ja täyteen ahdettu musiikkimatka, josta ei puutu yllätyksiä tai mielenkiintoisia äänimaisemia. Yhtyeen yhdeksäs studioalbumi osoittaa, ettei Nightwish nykyisellään tyydy tekemään pelkästään musiikkia, vaan sen albumit ovat enemmänkin massiivisia elämyksiä, joilta voi odottaa mitä tahansa.
  8. Demons & Wizards – III
    Jon Schafferin sekä Hansi Kürschin luotsaama Demons & Wizards teki paluun levytyskantaan liki 15 vuoden hiljaiselon jälkeen. Vaikka liiallisesta pituudesta kärsivä “III” ei täysin varauksettomasti vakuuta, on kiekon huippuhetket kuten “Wolves in Winter” sekä “Diabolic” siinä määrin onnistuneesti toteutettuja metalliralleja, että jo pelkästään niiden avulla lohkeaa paikka vuoden parhaimpien levyjen listalta.
  9. Six Feet Under – Nightmares of the Decomposed
    Mikä tekee musiikkialbumista hyvän? Onko se teknisesti erinomainen tuotantojälki, viimeisen päälle hinkatut sävellykset vai musiikista huokuva tiukka asenne? Six Feet Underin uudelta albumilta kun ei löydy näistä mitään, mutta äärimmäisen viihdyttävä kiekko “Nightmares of the Decomposed” silti on. Chris Barnesin nykyisellään lähinnä surkuhupaisalta kuulostava örinä sekä albumin mielikuvitukseton musiikki ovat niin kauheaa kuultavaa, että lopputulos kiepahtaa kategoriaan “niin huonoa, että tämä on jo hyvää”. Vaikka kiekko on sisällöltään silkkaa roskaa, saa harva albumi yhtä hyvälle tuulelle kuin Six Feet Underin tahattoman koominen uutuuskiekko. Tästä syystä “Nightmares of the Decomposed” ansaitsee paikkansa vuoden parhaimpien metallilevyjen joukosta.
  10. – Black Hole Mass
    :n esittämä kosminen stoner doom on niin laadukkaasti toteutettua tavaraa, että yhtyeen musiikkia löytyy omalta vuoden parhaat albumit -listaukseltani jo toista vuotta putkeen. Ja miksikäs ei, kun bändi asiansa näin jämäkällä tavalla esittää. Kunnianhimoinen “Black Hole Mass” -EP ei ole vain komea metallialbumi, vaan myös upea sukellus kosmoksen ja tajunnan rajamaille.

Thomas Frankton:

  1. IDLES – Ultra Mono
    Enhän tätä tietenkään voinut olla valitsematta. Olin aluksi listaamassa tätä hieman alemmaksi, mutta viime hetken kuuntelun jälkeen päätin nostaa sijaa ykköseen asti. Miten ikinä olikaan, ei tätä levyä voi bändin fanina olla rakastamatta. ”Mr. Motivator” on yksi bändin tähänastisen uran parhaita kappaleita, ja se osoittaa, kuinka tehokkaan yhteisöllistä, mukaansatempaavaa ja häpeilemättömän hölmöön yksin tanssimiseen yllyttävää musiikkia tämä bändi kykenee luomaan. Tällä levyllä IDLES ei ehkä yllätä yhtä kovaa kuin edellisellä kahdella levyllään, mutta bändin tapa luoda niin avoimesti arvojaan viestivää musiikkia on uskomattoman kunnioitettavaa. Toki valkoisista miehistä tämäkin bändi koostuu, mutta onneksi bändi selvästi tiedostaa tämän faktan ja puskee äijämusiikin stereotypioita vastaan. Pidetään kaikki käsistä kiinni ja jahdataan kusipäät helvettiin.
  2. Belmont – Reflections
    Yhdysvaltalaisen pop punk -hybridibändi Belmontin ”Reflections”-EP on yksi vuoden ainoista julkaisuista, joka edelleen tuntuu edes jokseenkin aktiivisesti pyörivän kuulokkeissani. Syystäkin, sillä bändi elävöittää tyylillään genren soundia niin tuoreesti ottamalla vaikutteita esteettömästi kaikesta ympärillään olevasta, välttäen kaikki turhimmat kliseet ja keskittyen siihen hauskanpitoon, joka tämän musiikin ytimessä on aina ollut. ”Hideout”-kappaleen lopetus taitaa olla eniten häpeilemätöntä julkisessa liikenteessä virnuilua aiheuttanut kymmenisen sekuntia, enkä yhtään ihmettele ”By My Siden” sijoittumista oman vuoden kuunnelluimmaksi kappaleeksi.
  3. Dua Lipa – Future Nostalgia
    Tältä levyltä löytyy niin monta häpeilemättömän kovaa bängeriä, ettei mitään rajaa. Tänä vuonna ei hirveästi juhlia päästy järjestämään, mutta tällä brittipopparin leikkisästi retroilevalla levyllä parin hengen teehetkestäkin saisi kepeästi vuoden parhaat bailut. Moni julkaisi tänä vuonna rohkeasti musiikkia antamaan jotain toivoa kaiken etäisyyden keskelle, mutta harva teki sen yhtä hyvin kuin Dua Lipa.
  4. Fontaines D.C. – A Hero’s Death
    ”Irlannin IDLES” julkaisi odotetun kakkoslevynsä, joka laajentaa parin vuoden takaisella ”Dogrel”-levyllä esiteltyä omintakeista soundia. Näissä tyypeissä on selvää ainesta Irlannin seuraavaksi ylpeydeksi, ja Grian Chattenin vahvasti aksentoitu laulutyyli on persoonallisuudeltaan kepeästi samoissa sfääreissä kuin Pogues-keulahahmo Shane McGowanin. Toki väittäisin olevani ainakin hitusen ulapalla rockmaailman menosta, mutta kukaan ei kuulosta Fontaines D.C.:ltä, paitsi Fontaines D.C. itse. Sanoin sen viimeksikin, ja sanon sen nyt: odotan suuria tältä bändiltä.
  5. Pesso – Miks et sä oo niinku kaikki muut?
    Naurahdin, sillä joka vuoden listallani tuntuu olevan se yksi kiintiöräppilevy, ja Pesson uusin näemmä ajaa tätä asiaa. Spotifyn vuosikatsauksen mukaan viidenneksi kuunnelluin genreni oli suomalainen hip-hop, mikä todennäköisesti johtuu lähinnä tästä levystä. Levyn julkkarikeikkakin oli yksi harvoista, jota tänä vuonna pääsi näkemään. Meneehän osa levyn sanoituksista näin jälkikäteen pohdiskeltuna hieman kohderyhmää kosiskelevan taiteiluhömppän puolelle, mutta ei kiinnosta – tässä oli sopiva levy kaiken etäilyn keskellä.
  6. Touché Amoré – Lament
    Tätä tuli odotettua, ja taattua hyväähän siitä tuli. Eihän tämä todellakaan bändin viimeisen kahden levyn tasolle nouse, mutta toisaalta olen vuosien ja henkilökohtaisten kokemuksien kautta nostanut nuo levyt niin korkeaan asemaan, että harva siinä onnistuisi. Siinä missä ”Stage Four” oli riipivän kaunis ja henkilökohtainen levy surusta, menetyksestä ja muistoista, ”Lament” on lähempänä kokoelmaa yksinäisyydestä. Häkellyttävästi tätä levyä ei sävelletty karanteenissa, vaikka suuri osa levyn teemoista soveltuisikin siihen. Pisteet myös Manchester Orchestra -yhteistyölle ”Limelight”-kappaleella.
  7. The Chats – High Risk Behaviour (+ AC/DC CD)
    Mikä helvetin AC/DC? Aussipappojen uusin levy on olemassa vain sen takia, että vaarit pelästyivät tätä röökitauoista ja pubisafkasta laulavaa teinipossea. Helvettiin myös Lukas Leonin ja Gettomasan loppuvuodesta kohauttanut ”biiffi” – loppuvuodesta julkaistu ”AC/DC CD”-sinkku on vuoden uhmateko. Perkele.
  8. Ólafur Arnalds – some kind of peace
    Yksi vuoden suurimmista aikaansaannoksistani oli Broadchurch-sarjan katsominen vihdoin ja viimein. Olen viimeisen parin vuoden aikana löytänyt rauhallisen ambient-musiikin ilot – asiaan liittyen kevyet mullat kirjoitushetkenä juuri menehtyneelle Harold Buddille – ja islantilaissäveltäjän musiikki klikkasi kovaa mainitun mainion brittidekkarin katsomisen jälkeen. Vastamelukuulokkeet, tämä levy ja kävelyt Töölönlahden ympäri ovat olleet viimeisen muutaman viikon parasta antia.
  9. Deftones – Ohms
    Deftones on Deftones, ja uusi materiaali heiltä on aina huomionarvoista. Muutaman vuoden takaisen kevyen ”Gore”-pettymyksen jälkeen ”Ohms” on samalla mukava paluu astetta raaempaan ilmeeseen. Levyn paras anti on sen tunnelmallisemmassa materiaalissa, mistä ”The Spell of Mathematics” on hieno esimerkki, ja on hienoa kuulla kitaristi Stephen Carpenterin olleen taas täysillä mukana. Joku hauska kommentti hänen muutama viikko sitten ilmi tulleista salaliittoteorioista sopisi tähän, mutta sekin fakta taitaa jo puhua puolestaan.
  10. Hot Mulligan – you’ll be fine
    Tässä hieman hätäinen viime hetken lisäys listalle, mutta mukaansatempaava kuitenkin. Tällä emo/pop punk/mikälie -bändin kakkoslevyllä on juuri sitä tunnelmaa, jota musiikilta toivoi teiniaikoina, eikä sen toimivuutta tässäkään iässä voi kiistää. ”*Equip Sunglasses*” on myös absoluuttinen bängeri.

Tämä vuosi oli kieltämättä outo ja hankala kaikille, mikä näkyi omassa musiikinkuuntelussani vahvasti. Uuden musiikin tutkimisen sijaan päädyin turvautumaan melko vankasti vanhojen tuttavuuksien parissa pyörimiseen, minkä huomasi konkreettisesti viimeistään Spotifyn vuosikatsauksen myötä, jolta tämän vuoden musiikkia löytyi vain parin maininnan verran. Loppuvuosi kuluukin lähinnä perehtyessä niihin julkaisuihin, joille ei kaiken tapahtuneen keskellä juuri löytynyt aikaa tai jaksamista. Muistetaan kuitenkin, että tämä kaikki on vain musiikkia, eikä kukaan ole sen kulutuksessa epäonnistunut, vaikka ei olisikaan jokaista vuoden huippujulkaisua kuunnellut.
Tästä vielä kasa kunniamainintoja ja levyjä, joille pyrin loppuviikkojen aikana antamaan lisää aikaa ilman sen kummempaa järjestystä tai logiikkaa:

Fiona Apple – Fetch The Bolt Cutters
Yves Tumor – Heaven To A Tortured Mind
Ruusut – Kevätuhri
Charli XCX – How I’m Feeling Now
Run The Jewels – RTJ4
Phoebe Bridgers – Punisher
Movements – No Good Left To Give
Enter Shikari – Nothing is True & Everything is Possible
Paul McCartney – McCartney III
Cloudkicker – Solitude
JARV IS… – Beyond The Pale
The Avalanches – We Will Always Love You
HAIM – Women in Music, Pt. III
The Microphones – Microphones in 2020
Napalm Death – Throes of Joy in the Jaws of Defeatism
Thundercat – It Is What It Is
Code Orange – Underneath

Mikäli jotain kuuntelemisen arvoista jäi puuttumaan, heitä ihmeessä kommenttia Facebookin puolella. Otan aina vastaan ehdotuksia, sillä tämä vuosi on mennyt häkellyttävän kovalla oma-aloitteisuuden puutteen linjalla. Ensi vuoteen!

Teemu Esko:

  1. Marilyn Manson – We Are Chaos
    Marilyn Manson on nykyään parhaimmillaan, kun hän ei edes yritä imitoida vanhoja albumeitaan. Vuonna 2015 tämän näytti upea ”The Pale Emperor”, nyt vuorostaan vieläkin hienompi ”We Are Chaos.” Riisuttu ja tunteikas teos on Mansonin uran selkeitä kohokohtia.
  2. Priest – Cyberhead
    Olisiko hetki aikaa puhua syntikkapopista? Tässä sitä nimittäin olisi, vieläpä koukuttavimmasta päästä. Priest on julkaissut jälleen hienon levyn, jonka äänimaisemasta ja sanoituksista on vaikeaa saada tarpeekseen.
  3. Danheim – Skapanir
    Kävipä niin, että Tanskan folk/ambient-kuningas Danheim julkaisi keväällä parhaan albuminsa tähän mennessä. ”Skapanir” on koskettava matka pakanalliseen sielunmaisemaan, joka jokaisen Wardrunan fanin tulisi kokea.
  4. Horna – Kuoleman kirjo
    Horna osoittaa jälleen kuuluvansa suomalaisen black metalin parhaimmistoon. ”Saatanan viha” roihusi komeasti myös SteelChaoksen striimikeikalla.
  5. Faustian Pact – Outojen torien varjoissa
    Faustian Pactin fantasia-aiheinen black metal on lumoava ja kenties totuttelua vaativa ilmestys. ”Outojen tornien varjoissa” on kiinnostavimpia black metal -debyyttejä vähään aikaan.
  6. Old Sorcery – Sorrowcrown
    Old Sorcery on lumonnut minut erinomaisilla dungeon synth -julkaisuillaan, mutta nyt tuo fantastinen äänimaisema on kuorrutettu vanhan Burzumin henkisellä black metalilla. ”Sorrowcrown” on kiero mutta houkutteleva loitsukirja, jonka avattuasi et enää voi kääntyä pois.
  7. Förgjord – Laulu kuolemasta
    Förgjordin raaka mutta herkkä, jopa romanttinen black metal vie mukanaan vuodesta toiseen. ”Laulu kuolemasta” on hieno lisä yhtyeen katalogiin.
  8. …and Oceans – Cosmic World Mother
    ”Cosmic World Mother” ei ole millään mittapuulla mitattuna yhtä kokeellinen kuin …and Oceansin aiemmat albumit. Tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että yhtye on loihtinut timanttisen paluulevyn, jonka ei uskoisi jättävän ketään sinfonisen black metalin fania kylmäksi.
  9. Curse Upon A Prayer – Infidel
    ”Infidel” on väkevä ja monipuolinen taidonnäyte torniolaiselta Curse Upon A Prayerilta. Albumi kuuluu ehdottomasti vuoden parhaisiin black metal -julkaisuihin.
  10. Sodom – Genesis XIX
    Saksalainen thrash metal -legenda Sodom ei näytä väsymisen merkkejä kuudennellatoista albumillaan – päinvastoin.

KUNNIAMAININNAT:
Armored Saint – Punching the Sky
Havukruunu – Uinuos syömein sota
NightStop – Pursuer
Goats of Doom – Tie on hänen omilleen
Malokarpatan – Krupinské ohne
Garmarna – Förbundet
Mimorium – Blood of Qayin
Kvaen – The Funeral Pyre
Forndom – Faþir
Old Tower – The Last Eidolon
Vengeful Spectre – 殞煞 Vengeful Spectre
Ygg – The Last Scald
Mortiis – Spirit of Rebellion
Norrhem – Koitos

Joonas Arppe

  1. IDLES – Ultra Mono
    Yhtenäisyyden merkitystä yhteiskuntakritiikin ohella saarnaava Idles puhuttelee kuuntelijaa muita genrensä brittibändejä särmikkäämmin. ”Ultra Mono” on vakuuttava sekoitus post punk-, indie-, noise- ja hip hop-vaikutteita, ja mielestäni yhtyeen tähän mennessä paras teos.
  2. Run The Jewels – RTJ4
    El-P ja Killer Mike parjaavat ”RTJ4:lla” poliisivaltion ja hallitsevan luokan metkuja aiempaa aikuisempaan sävyyn, vaikka kieli lipsahtaakin välillä keskeltä suuta posken puolelle. Paikoitellen timanttiporan lailla suriseva, huumaava elektroninen äänimaailma vie kuuntelijan mennessään, eikä albumilla ole maailmanluokan vierailijoistakaan pulaa.
  3. Bring Me The Horizon – Post Human: Survival Horror
    Viitteet meneillään olevasta pandemiasta leikkisästi maailmanlopun tunnelmiin kääntävä albumi nojaa sovituksissaan yhtyeen raskaista albumeista eniten elektroniseen musiikkiin, ja tuotantoapu Doom-soundtrackin tehtailleelta Mick Gordonilta korostaa bändin massiivista soundia entisestään. Biisinkirjoitus ”Post Humanilla” on suorastaan kadehdittavalla tasolla.
  4. AC/DC – Power Up
    Kaikkien aikojen rockbändin seitsemästoista studioalbumi tuli pitkäaikaiselle fanille lähes puolittaisena yllätyksenä AC/DC:tä viime vuosina ympäröineiden ongelmien jälkeen. “The Thunder From Down Under” kuitenkin toimittaa ”Power Upilla” 12 raitaa juuri sitä, mitä se on toimittanut jo 47 vuotta; raakaa ja anteeksipyytelemätöntä rock-musiikkia.
  5. Viagra Boys – Common Sense
    Ihastuin ”Street Wormsiin” viime vuonna niin tulisesti, että vaikka debyyttiä seurannut EP olisi koostunut taiteellisen protestin nimissä neljästä viiden minuutin mittaisesta hiljaisesta hetkestä, olisin varmaan kuunnellut sen silti. ”Common Sense” toimi edeltäjänsä jättämän janon sammuttajana toista täyspitkää albumia odotellessa.
  6. Nothing But Thieves – Moral Panic
    ”Moral Panic” on edeltäjiään huomattavasti tiiviimpi ja enemmän kasassa, eikä joukkoon ole tällä kertaa eksynyt yhtään filleriä. Vaikka albumi hiukan keskivaiheillaan lössähtääkin, sen alkupuolisko on täynnä mielettömän hyviä biisejä; Connor Masonin monipuolinen tulkinta on parhaassa terässään ”Phobialla” ja ”Unpersonilla”, eikä pophenkinen shuffle ”Is Everybody Going Crazy?” varmasti jätä areenoja täyttämättä pandemian rauhoituttua.
  7. Nine Inch Nails – Ghosts VI: Locusts
    Jos Trent Reznor tarjoilee elokuvamaista jännitystä lähes puolitoistatuntisen soundscape-albumin muodossa, on parempi laittaa kuulokkeet päähän ja käydä pitkällä kävelyllä iltahämärässä. Minimaalisuudellaan ja riitasoinnuillaan hermoja raastava ”Locusts” tuo mieleen David Lynchin mestaroiman surrealistisen ja painostavan ilmapiirin.
  8. Vulfpeck – The Joy Of Music, The Job Of Real Estate
    Äärimmäisen viihdyttävän Madison Square Garden -keikkatallenteen jälkijunassa julkaistu albumi oli kaivattu piristysruiske pimenevien iltojen ja vallitsevan koronaraivon keskellä. Syvällä taskussa pysyvä funk-groove voi tehdä karanteenin nitistämille aivoille paljon hyvää.
  9. Lost Society – No Absolution
    Nuoruusvuosien thrash-ajoistaan muutaman vuoden kypsynyt Lost Society löi hynttyyt yhteen tuottaja Joonas Parkkosen kanssa, ja lopputuloksena oli yksi kansainvälisimmän ja aikuisimman kuuloisista Suomessa tänä vuonna tuotetuista metallialbumeista. Bändin tyylillinen muutos on tervetullut tuulahdus jotain uutta Lost Societyn katalogissa.
  10. Clutch – Weathermaker Vault Series Vol. 1
    Uudelleenäänitetyt kappaleet ovat mielestäni hyvä esimerkki yhtyeen johdonmukaisuudesta. “Spacegrass” kuulostaa parinkymmenen vuoden soittotaitojen hionnan ja modernin tuotannon siivittämänä ihan siltä samalta “Spacegrassilta” kuin ennenkin, mutta kokoonpanon kestävyys tekee siitä piirun verran maukkaampaa kuultavaa.

KUNNIAMAININNAT:
Fontaines D.C – A Hero’s Death
Code Orange – Underneath
Nyrkkitappelu – Isosta Nyrkistä Naamaan
The Smashing Pumpkins – Cyr
Theo Katzman – Modern Johnny Sings: Songs In The Age Of Vibe
Deftones – Ohms
Tame Impala – The Slow Rush