Toimituksen klassikot: Mokoma – Kuoleman Laulukunnaat

Bändin statuksen voi saattaa messiaaniselle tasolle varsin monella eri mittarilla. On kultalevyjä, vuodesta toiseen täyteen ahdettuja keikkapaikkoja ja hulvattoman hauskaa musikaalisen kontekstin ulkopuolista toimitusta. On rajoja rikkovaa lyyristä antia yhdistettynä musiikilliseen pioneerityöhön, kuten myös markkinointi- ja tuotteistamispuolen hubailua. Suurimpana pidän kuitenkin majesteettisen suvereenia oman genren – tässä tapauksessa suomenkielisen metallin – dominointia. Lappeenrantalainen on ansainnut kannuksensa vilpittömän kovalla työllä, tyylitajulla ja turpaanvedon kauneusihanteita kunnioittamalla.

Vaikka “Kurimus” (2003) ja sitä seurannut “Tämän maailman ruhtinaan hovi” (2004) itsessään räjäyttivätkin nykyaikaisen Mokoman pankin, on karjalalaisviisikon edesottamusten suurin merkkipaalu vuonna 2006 ilmestynyt “”. Kyseisellä julkaisulla yhtye loi itsestään todellisen ilmiön isolla I:llä laittaen jauhot suuhun niin faneille, kriitikoille kuin keskivertokuuntelijallekin. Ja mikä parasta: seitsemän vuotta ikääntynyt albumi kuulostaa vielä tänäkin päivänä yhtä tuoreelta ja murskaavalta kuin julkaisuvuotenaan. Ei ihme, että vuonna 2008 Marko Annala & co. vastaanottivat kultalevyn sekä ”:sta” että vain puoli vuotta Laulukunnaita myöhemmin ilmestyneestä “Viides Vuodenaika” -EP:stä.

“Kuoleman laulukunnaat” on monellakin mittapuulla poikkeuksellinen albumi. Aloituskaksikko “Valapatto” –”Ärräpää” lienee yhä Mokoman ylivoimaisesti väkivaltaisin starttiräyhäys death/grind-elementtiensä vuoksi: ensin mainitun keikkahitin suurin yksittäinen ansio lienee kuitenkin kieron nerokkaalla tavalla vammaileva rytmitys. “Kuu saa valtansa auringolta” ilahduttaa törkeällä tavalla rouhivilla bassolinjoillaan kasvaen loppua kohti elämää suuremmaksi heviballadiksi.

Pahaa verta”, joka on eräs Mokoman kaikkien aikojen rankimmista lahtauksista, on todistetusti pittitoiminnan eliittiä jo pelkästään kiivaan “Ja taas sinä saat / sinä saat minut raivon valtaan” -rivinsä johdattelemana. Albumin kummallisimmaksi raidaksi arvioin bassotaiteilija Santtu Hämäläisen aivoituksista kummunneen veisun “Mieli sydäntä syyttää”. Eräällä tavalla hidastettu versio avausraidasta leimahtaa reilun parin minuutin jälkeen lähes tyylipuhtaaksi Slayer-sooloksi, kunnes lopun raskas riffittely luo oivan pohjan perinteisempää thrash-Mokomaa edustavalle “Täyttä ymmärrystä vailla” -vedolle. Ihmissuhdelevyn lyyrinen anti nousee erityisesti tämän kipaleen myötä korkeammalle levelille. Harmittavaksi väliinputoajaksi niin järkyttävän tasokkaalla levyllä kuin keikoillakin jäänyt “Tulkki” lataa pöytään puolestaan “Ärräpään” grindaavuutta ja “Kurimukselta” tuttua, hauntedmaista groovea.

Itken silmät päästäni” on slovaritempostaan huolimatta jykevä kuin sumopainija massakuurilla, ja sanoitustemaattisesti luonnehdittuna biisin äärimmäinen kaoottisuus komppaakin säveliä saumattomasti. Todellisten timangien äärelle päästään lopetuskolmikossa “Tästä on hyvä jatkaa” –”Säästä sanasi” –”Lujaa tekoa”, joista jokainen ilahduttaa yhtäaikaisesti niin raskaudellaan, tarttuvuudellaan, loisteliailla sanoituksillaan kuin yllättävillä käänteilläänkin: esimerkiksi “Tästä on hyvä jatkaa” -kappaleen vihonviimeinen kertosäe lyö yksinkertaisella sovitusratkaisullaan pöytään kaivatun kuutosvaihteen. “Säästä sanasi” on sen sijaan säkeistöriffittelyiltään mokomaattoreiden kautta aikain kenties onnistunein tekele. Päätösralli summaa täydellistä draaman kaarta noudattavan nelikymmenminuuttisen pakettiin ennen näkemättömän addiktoivalla tavalla, minkä jälkeen todellakin on “turha koettaa rajojaan”: tämä kuuntelukokemus on ehdottomasti nautittava pikimmiten uudelleen.

“Kuoleman laulukunnaat” on kaikunut stereoistani alusta loppuun saakka varmasti useampaan sataan kertaan, eikä kyllästymisen merkkejä ole vieläkään ilmaantunut aistimusteni halmeille. Yhtyeen monta monituista kertaa livenä todistaneena voisin vannoa nimenomaan ”KLK:n” biisimateriaaliin painottuvan setin olevan se pettämättömin. Vaikka uudemmatkin julkaisut ovat nostaneet hymyn suupieliin kerta toisensa jälkeen, ei ”Laulukunnaita” voittanutta ole eteeni sattunut. Ei sinne päinkään. Arvon herrat Annala, Saikkonen, Aalto, Hämäläinen ja Hyrkäs: suurenmoiset kiitokset kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta (metalli)albumista.
Tomi Salmi

Oma Mokoma-fanitukseni kehittyi pikku hiljaa reilun vuoden aikana. Näin bändin ensimmäisen kerran livenä sattumalta Sauna Open Airissa 2011. Mieleen jäi muhimaan pari hyvänkuuloista kappaletta, ja seuraavan kerran näinkin bändin soittamassa vain viikkoa myöhemmin Myötätuulirockissa. Tämän jälkeen kuuntelin satunnaisesti silloin tällöin joitain kappaleita lähinnä ”Sydänjuuret”-albumilta, joka oli tuohon aikaan bändin viimeisin täyspitkä. Varsinainen fanitus alkoi Tuskassa 2012, jolloin olin eturivissä katsomassa, kun bändi soitti yleisön pyynnöstä ”Kuoleman Laulukunnaat” alusta loppuun. Tuskan jälkeen ostin kyseisen albumin, joka iski heti tuhannen auringon voimalla. Kuuntelen sitä edelleen säännöllisesti, ja kyseessä on omalla kohdallani yksi kaikkein kuunnelluimmista levyistä.

”Kuoleman Laulukunnaitten” pääteema on parisuhteen päättyminen, ja levyllä käydään läpi kaikki mahdolliset asiaan liittyvät tunnetilat vihasta pettymykseen ja itsesäälistä suruun. Uskallan väittää, että Marko Annala on yksi Suomen parhaista sanoittajista. Vain harva saa suomen kielen toimimaan näin hyvin ja maistumaan yhtä väkevältä varsinkin, kun ottaa huomioon, että levyllä ei ole käytetty yhtäkään voimasanaa. Olen monesti löytänyt lohtua tältä levyltä. Muistan useita kertoja, jolloin olen ollut valmis hakkaamaan pääni palasiksi seinää vasten; sen sijaan olenkin laittanut ”Kuoleman Laulukunnaat” soittimeen, ja kun ”Valapatto” lähtee soimaan, tunnen oloni parantuvan pikku hiljaa ja levyn loppua kohden tuntuu yleensä jo paljon paremmalta. Tätä albumia kuunnellessa on vuodatettu monen monta kyyneltä.

Valapatto” ja ”Pahaa Verta” ovat ehdottomia Mokoma-klassikoita, jotka ovat ansainneet paikkansa settilistassa tänäkin päivänä. Kappaleiden väkevyys, raskaus, voima ja raaka viha ovat vertaansa vailla. Niiden kuunteleminen on kuin saisi puhdistavan turpasaunan ääniaaltojen välityksellä. Levyltä löytyy myös hitaampia biisejä. Esimerkiksi toivottomuuden tunnetta lietsova ”Itken Silmät Päästäni” on yksi levyn synkimmistä kappaleista ja tunnelmaltaan yksi raskaimmista. Tätä kappaletta kuunnellessa ei voi muuta kuin haudata päänsä käsiinsä ja antaa kappaleen viedä mennessään. Yksi levyn kohokohdista on ”Mieli Sydäntä Syyttää”, jonka synninraskaat riffit saavat niskan nykimään hitaasti, mutta raskaasti. Kappale on myös loistava esimerkki siitä, että kappaleen ei tarvitse olla nopeatempoinen ollakseen äärimmäisen raskas. Lyhyesti sanottuna ”Kuoleman Laulukunnaat” on yksi kaikkien aikojen parhaista levyistä.
Jyri Kinnari

Kun joku mainitsee tämän albumin, mieleeni muistuu heti vuoden 2012 Tuska, jossa Mokoma esitti koko albumin läpi kappale kerrallaan. Mielessäni kävi monta kertaa kyseisen keikan aikana, että kyllä Mokoman äijillä on varmasti ollut harjoiteltavaa sitä keikkaa varten. ”Kuoleman Laulukunnaat” -albumin julkaisusta oli kuitenkin kulunut tuolloin jo kuusi vuotta eikä albumin muutamia kappaleita, esimerkiksi ”Lujaa Tekoa” tai ”Tulkkia”, ollut monta kertaa keikoilla soitettu.

Mokoman ”Kuoleman laulukunnaat” on ehdottomasti yhtyeen raskain albumi, minkä voi todeta jo albumin avauksen perusteella: albumin räjäyttää käyntiin ”Valapatto”, joka ei ihmettele tai kysele mitään vaan menee suoraan asiaan. Omat ehdottomat suosikkini tältä albumilta ovat albumin ääripäät eli ”Kuu Saa Valtansa Auringolta” ja ”Pahaa Verta”. Ensimmäinen toimii hyvin niin alkuperäisenä versiona kuin akustisestikin ”Varjopuoli”-albumilla, joka on yhtyeen ainoa kokonaan akustinen albumi. Jokin siinä kappaleessa vain saa hyvälle tuulelle. ”Pahaa Verta” puolestaan jatkaa albumilla siitä, mihin ”Kuu saa valtansa Auringolta” jää. Kun ”Pahaa verta” –biisin kitarariffi alkaa soida, mieleeni tulee väistämättä vuoden 2012 Tuskan tunnelma ja se, miten kitaristi Kuisma Aalto yrittää saada pittiä aikaiseksi Tuska-yleisöön pyörittämällä etusormeaan. ”Pahaa Verta” saa adrenaliinin virtaamaan suonissa, ja sitä kuunnellessa on pakko alkaa riehua.

Raidalta 10 löytyvä ”Säästä Sanasi” nousee melodioillaan yhdeksi tämän albumin helmeksi. Biisistä myös nousee esiin Mokomalle tyypilliset elementit, kuten rankat runnovat kitarariffit, Janne Hyrkäksen nopeat rumpukompit ja Marko Annalan vahva laulu.

Jokainen albumin kappale on oma yksilönsä, jotka sopivat yhteen muodostaen ehjän ja rankan kokonaisuuden, joka sitten on sidottu yhteen ”Kuoleman Laulukunnaat” -nimellä. Albumi myös sisältää vahvaa kitarariffitekniikkaa, josta ovat vastuussa bändin kitaristit Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen. ”Kuoleman Laulukunnaat” toimii mielestäni Mokoman albumeista kaikista parhaiten, mutta kyllä muutkin yhtyeen albumit ansaitsevat mainintansa levyhyllyni soitetuimpina levyinä.
Tia Salmela

Mitäpä tähän enää lisätä. ”KLK” on itselleni se elämän pelastanut levy. Ihan tosissaan. Levyn julkaisun aikaan paineli allekirjoittanut aika pohjamudissa henkisesti ja maailma oli kaatumassa niskaan tonnien painoisen jyrän lailla. ”KLK” sisältää kuitenkin temaattisesti asioita, joita käsittelin silloin omassa elämässäni. Nyyh nyyh, sniff ja vali vali, mutta kiitos isosti Mokomalle ja tälle levylle siitä, että ollaan hyvinkin paljon paremmassa jamassa nykyään.

”Kuoleman Laulukunnaat” on ehdottomasti kuunnelluin Moksu-albumi omassa kokoelmassani, ja sen biisit ”Valapatto”, ”Pahaa Verta”, ”Säästä Sanasi” ja ”Lujaa Tekoa” iskevät edelleen lujaa, mutta ajattelutapa kappaleita kohtaan on allekirjoittaneella nykyään erilainen: biisejä kuunnellessa tulee todella hyvälle mielelle! Raivoa, hyvää fiilistä ja ”kattolamput paukkuu kupolissa” -menoa missä tahansa. Pitti pyörii ja tulee fiilis, että kaikki on paremmin ja menee vielä parempaan päin.

Mikään ei kuitenkaan voita kappaletta ”Kuu Saa Valtansa Auringolta”, jonka aikana tulee yhä tippa linssiin. Kappaleessa on universaalissa mahtavuuskertoimessaan aivan sairaan yksinkertainen sanoma, joka jo itsessään nostaa levyn klassikoksi. Uskomaton kappale!

Levyn myötä rakkauteni Mokomaan kasvoi kasvamistaan, ja eipä ”KLK:sta” paremmaksi voi pistää edes sen purkittanut yhtye. Kiitos.
Jarmo Hänninen

Kappalelista:
1. Valapatto
2. Ärräpää
3. Kuu Saa Valtansa Auringolta
4. Pahaa Verta
5. Mieli Sydäntä Syyttää
6. Täyttä Ymmärrystä Vailla
7. Tulkki
8. Itken Silmät Päästäni
9. Tästä On Hyvä Jatkaa
10. Säästä Sanasi
11. Lujaa Tekoa

Kirjoittaneet: Tomi Salmi, Jyri Kinnari, Tia Salmela, Jarmo Hänninen

Mokoma Facebookissa
Mokoma.com

Kommentoi julkaisua