Tomb Of Finland
Muutaman vuoden muhinut Tomb Of Finland tarjoilee varsin suomalaisen kuuloista, melodista, kylmää ja synkkää metallia hienolla debyyttialbumillaan nimeltä ”Below the Green”, joka löytyy kauppojen hyllyiltä perjantaina 21. elokuuta. Kokoonpano sisältää kavereita, jotka ovat soitelleet aiemmin muun muassa bändeissä Kaunis Kuolematon, End Of Aeon, MyGrain, …And Oceans, Charon ja Enochian Crescent, näin muutamia mainittuna. Tomb Of Finland on kuitenkin täysin oma uusi tapauksensa. Kaaoszine haastatteli bändin ns. johtohahmoa Jasse Von Hastia ja uteli, mistä tässä kaikessa on kyse.
Aloitetaan siitä, etteivät Tomb Of Finlandin musikantit ole mitään aloittelevia poikia, vaan olet saanut kasattua kunnon kokoonpanon, osittain tunnettu vanhan koulun underground-tyypeistä sekä valokeilassa jo paistatelleista kovan tason metallimiehistä.
Alussa kokoonpano oli hiukan erilainen, mutta logistiset haasteet kuten 500 kilometrin treenietäisyys pakottivat tekemään valintoja ja muutokset tapahtuivat melko rauhallisella aikataululla. Käytännössä homma alkoi rakentua, kun päätimme demotusvaiheessa, että tehdäänpä tästä ihan toimiva bändi. Suhteita käyttämällä löytyivät soittajat pikkuhiljaa. Ei siinä sen ihmeellisempää.
Basson varteen täytyy vielä löytyä joku, kun -H- joutui jättäytymään pois. Vahvuutena näen tässä kokoonpanossa erityisesti vahvan soittokokemuksen, päämäärätietoisuuden ja henkilökemian.
Bändistä mitään tietämätön iskee varmasti huomionsa ihan ensimmäisenä nimeen sen kuullessaan ja vetää homoseksuaalisvivahteisen johtopäätöksen. Mutta mikä onkaan oikeasti tarina nimen takana vai lähtikö se sittenkin ihan läpästä?
Mainos päättyy
Joo, niinhän se tietysti menee, noin niin kuin ensisilmäyksellä. Nimi löytyi bändin alkuvaiheessa silloisen rumpalin A. Karihtalan kanssa käytyjen sähköpostikeskustelujen allekirjoituksesta. Antti naureskeli jo aiemmin biisien työnimille, jotka olivat kaikki jotain ”Open Tomb”, ”Rotten Faces”, ”Northern Cemetery” -osastoa. Kerran hänen allekirjoituksensa jossain mailissa oli ”t. Tomb of Finland”. Ei siihen sen enempää kiinnitetty huomiota ensin, mutta hieman myöhemmin Antti heitti, että siinä olisi bändille nimi. Totta kai se alussa lähinnä nauratti, mutta hymy hyytyi, kun Antti olikin tosissaan. Asia vaati nieleskelyä ja muutamat viskimietinnät, kunnes päätettiin, että se on siinä. Ihan sama, mitä mieltä muut ovat.
Tomb Of Finland oli hyvin pitkään mietintäasteella oleva projekti ja alkoi sitten jossain vaiheessa saada lihaa luiden ympärille muodostuen aivan oikeaksi musiikillisen päämäärän omaavaksi kokoonpanoksi.
Alussa oli mies, kitara ja ahdistus. Sitten syntyi ensimmäinen biisi, jonka latasin demoversiona Myspaceen. Sain siitä tuttaviltani palautetta, joka kannusti tekemään lisää. Sen jälkeen kaikki on tapahtunut vaihe vaiheelta rauhallisella tahdilla. Periaatteessa levy on ollut puolivalmis jo pari vuotta, mutta koska kokoonpano ei ollut vielä valmis, en nähnyt järkeä lähteä tavoittelemaan julkaisua siinä vaiheessa. Pohjien äänitysten jälkeen äänitin ensin laulut itse ”rääkymällä”, mutta kolme sekuntia kuunneltuani, tajusin että tässähän oltaisiin tekemässä uutta Wolfheartia (Jassen sooloprojekti 90-luvun lopulla. Toim. Huom.), mikä ei ollut tarkoitus. Musiikki kaipasi syvyyttä lauluosuuksiin ja Antin kautta löytyi VIlle Lind Oulusta, joka korisi kaikki matalat laulut levylle. Siinä vaiheessa julkaistiin myös piruuttaan minun itseni rääkymä versio biisistä ”Death of the Sun” digitaalisesti. Hieman myöhemmin vakituisen laulajan löydyttyä päädyttiin vielä korvaamaan kaikki minun rääkymät osuudet Olli Suvannon kirkkaalla black metal -kirkunalla sekä pariin biisiin myös matalaa korinaa lisää. Siinä vaiheessa musiikki alkoi elää ihan omalla tasollaan ja Ollin soundi tavallaan kirjoitti Tomb Of Finlandin kuuluvaisen tulevaisuuden uusiksi. Vasta sitten, kun asiat oli saatu tulevan livekokoonpanon suhteen selkeämpään jamaan, alettiin isommin huudella bändistä. Toisin sanoen silloin julkaistiin ”Damnation” -video, levy masteroitettiin valmiiksi Dan Swanön toimesta ja aloimme etsiä julkaisukanavaa aktiivisemmin.
Kun soittajia Tomb Of Finland -yhtyeeseen alettiin hankkia. Miten se tapahtui ja minkälaisen reaktion se synnytti kokoonpanon nykyisissä jäsenissä?
Mainos päättyy
Mikko Hannuksela: – Ideasta sain kuulla Jalometallissa silloiselta rumpalilta A. Karihtalalta ja ilmoitin kiinnostukseni, ja kun sain kuulla itse tuotoksen ja itse pääperkele soitti ja kysyi, että lähdetkö, vastasin kyllä! Ei se varsinaista reaktiota synnyttänyt, vaan toteuttamisen arvoisen tahtotilan, vielä kun ikä ja ulkonäkö kelpasivat protokollaan, niin suuntana oli Suomi-monttu.
Janne Manninen: – Silloin bändissä vielä vaikuttanut basisti -H-, joka on ystävä nuoruusajoilta, otti yhteyttä ja kyseli kiinnostusta. Levyn materiaalin kuultuani, olin enemmän kuin vakuuttunut materiaalista, ja että Jasse Hast on pirunmoinen biisintekijä. Sovimme treenit ja se olikin aika lailla siinä.
Olli Suvanto: – Asuessani vielä Kotkassa, End of Aeonin silloinen basisti -H- oli minuun yhteydessä Facebookin kautta bändistä, jonka nimestä havahduin tästä unesta ja ymmärsin olevani kuusi jalkaa maan alla, kun viereisistä arkuista valittelevat kuiskaukset päräyttivät ymmärrykseeni velvollisuuden muistuttaa elävöityneitä tuonpuoleisen kaipuusta. Monen maanalaisen tapaamisen jälkeen, katatoninen uneton uni oli siirtynyt tämänpuoleiseen ja liitokseni elävöityneiden piinaamiseen oli sinetöity.
Mutta mennäänpä asiaan, jonka takia tämä haastattelu oli tehtävä, eli 21. elokuuta ilmestyi Tomb Of Finland -debyyttialbumi nimeltään ”Below the Green”. Materiaalilla ei ole paljoakaan tekemistä teidän aiempien bändienne kanssa. Kyseessä on nippu kylmää ja raakaa melodista metallia, josta löytyy ainesosia death-, doom- ja black metalista.
Mainos päättyy
Koko paketti visioitui aikalailla tuollaiseksi jo muutaman sävelletyn biisin jälkeen. Tarkoitus oli tehdä raskasta ja melodista, mutta simppeliä metallia vanhan liiton hengessä. Toisin sanoen pikkuisen siinä hengessä, missä joskus tuli aloitettua koko homma. Totta kai aika ja historia vaikuttivat lopputulokseen sen verran, että tiettyjä rokkielementtejä on myös mukana, mutta pääpaino on rankemmassa materiaalissa. Visuaalinen ja lyyrinen puoli löytyi sen jälkeen, kun bändin nimi vahvistui. Viimeistään se johdatti hommaa enemmän tähän hautausmaan suuntaan.
Musiikillisesti seikkaillaan jossain 1990-luvun alun suomalaisessa melankolisessa alakulometallissa. Yhtymäkohtien hakeminen on aina kurjaa, mutta ei ehkä mene kovin kauas, jos väitän levyltä kuuluvan muun muassa jo mananmailla makaavan Sentenced-yhtyeen ”North from Here” -levyn aikaisen tunnelman, Amorphiksen kahden ensimmäisen levyn melodioiden vaikutuksen tai jotain soundia Swallow the Sun ja KYPCK -bändien suunnasta.
Väkisin se oman nuoruuden aikakauden musiikki vaikuttaa edelleen. En pahemmin ole seurannut skeneä ja uusia bändejä 2000-luvulle tultaessa. En ole tuntenut arvetta uuteen, joten vaikutteet tulevat suoraan sieltä reilun 20–25 vuoden takaa edelleen. Sentenced oli kyllä itsellä kuunnelluin metallibändi niihin aikoihin. Ja toimii myös edelleen – mitä sitä kieltämään. Amorphis toki oli omalla tyylillään myös vaikuttava, muttei Sentenced-tasolla kumminkaan. Myös norjalainen black metal – melodinen sellainen eli esimerkiksi Emperorin ”In the Nightside Eclipse” tai Arcturusin ensimmäinen oli vaikuttava tekijä varmasti. Ruotsalainen death metal, kuten At the Gates, Edge of Sanity ja poikkeuksellinen jenkkibändi Death soivat edelleen silloin, kun jaksaa jotain kuunnella. Swallow the Sunia kuulin rehellisesti sanottuna ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sitten ja oikeastaan alkoi hieman harmittaa, kun oli jotenkin niin tutun kuuloista kamaa. Jätkät olivat ehtineet siis ensin. Minulla meni välissä varmaan viisi vuotta, etten kuunnellut mitään kotona, tai jos jotain, niin se oli Topi Sorsakoski & Agents -linjaa. KYPCK-sävyt levyllä tulevat varmaan hitaudesta ja A. Karihtalan rumpaloinnista (Joka on siis myös KYPCK-rumpali, toim. huom.).
Voitko kertoa jokaisesta levyn biisistä parilla sanalla niiden fokuksen?
”End of God” – Ytimekäs intro mandoliinimelodialla.
”Death of the Sun” – Vahva aloitusbiisi tarttuvalla melodialla.
”In the Heart of Winter” – Kylmää ja tunnelmallista, kaunistakin.
”The Autumn Rain” – Jatkuvassa syyssateesta omissa hautajaisissa.
”Life & Slavery” – Ensimmäinen Tomb of Finland -biisi ja synkkyyden perustukset.
”Sunfader” – Pikkuisen pohjoista kaasujalkaa väliin.
”Damnation” – Synkkää ja tummaa.
”Dead Forever” – Levyn vaihtelevin ja osarikkain biisi.
”Kaira” – Outrobiisi pohjoisen erämaista.
Albumin sisältö on, kuten jo tuli mainittua, varsin kylmää ja raakaa. Lyriikoita minulla ei ole nähtävillä, mutta kappaleiden titteleistä päätellen musiikki tukee sanomaa täysin. Siellä tuodaan esiin uskonnonvastaisuutta, luonnonvoimien kunnioitusta ja vaikkapa talven romantisointiin liittyviä asioita.
Sanoituksilla ei ole mitään sen isompaa ehdotonta teemaa. Ne on vaan pyritty muotoilemaan sellaisiksi, että ne tukevat biisin tunnelmaa. Totta kai niissä käsitellään kuolemaa, itsetuhoa, talvea, kylmää, pimeyttä, pohjoista luontoa ja vastaavaa, ihan siis kliseitä suomibändille. On vaikeaa kyllä toisaalta kuvitella, että alkaisin kirjoittaa jotain yhteiskunnallisia tai muita kantaaottavia tai kritisoivia sanotuksia. Systeemi haisee, eikä sille voi mitään, ellei maapallo räjähdä. Ei minulla ole sen enempää tarvetta purkaa niitä paineita sanoituksiin. Teen sen kaiken kitaran kautta.
Levy tuntui ensikuuntelulla melko täydeltä raskaiden vyöryvien kitaroiden ja murinan ollessa suuressa roolissa. Kuitenkin, mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä enemmän siitä löytyy hienoja oivalluksia ja aivan loistavia melodiakulkuja. Nostaisin vahvoina tiennäyttäjinä muun muassa biisit ”In The Heart of Winter”, ”The Autumn Rain” ja vaikkapa ”Damnation”, joissa löytyy rujoutta mutta myös herkkyyttä.
Sävellyksen pääpaino minulla on melodioissa ja niiden tarttuvuudessa ja se varmasti kuuluu lopputuloksesta. Joillekin bändeille melodiat eivät ole niin tärkeitä, kuin esimerkiksi tiukka kitararappaus tai älytön tilutus. Itse en anna mitään arvoa omassa tuotannossani taidollisille näytteille tai tarkoituksenmukaiselle aggressiivisuudelle. Jos joku ”näpy”, eli koukku, täytyy olla, niin sillä täytyy olla myös selkeä tarkoitus, ja sen pitää sopia biisiin niin kuin luoti otsaan. Ei niin, että ”tässä nyt vaan pitää olla tällainen 1/128 -osilla tehty soolo, kun se onnistuu ja niin on aina tässä genressä tehty”. Minulle on tärkeintä, että biisin tunnelma puhuttelee melodiallaan, ei niinkään rytmityksillä tai päättömällä paahtamisella ja raivolla. Ehkä joku voi pitää tällaista melodisuutta ja tietynlaista rauhallisuutta lässypaskana, eivätkä kaikki siitä kiinni saakaan, mutta minua ne puhuttelevat, ja se riittää siinä vaiheessa, kun tavara päätyy levylle. Voima ja vaikuttavuus eivät synny pelkästään siitä, että ollaan tappavinaan joku laulukopissa. Syvä ja aito ahdistus antaa paljon tehokkaamman vaikutelman. Jos kuulija itkee, jää miettimään syntyjä syviä, tai vetää ranteet auki kuunneltuaan jotain, silloin musiikki on vaikuttanut.
Levy-yhtiö löytyi varsin nopeasti sen jälkeen, kun julkaisijaa aloitte etsiä. Bändin nappasi talteen tanskalainen Mighty Music, jonka kanssa työskentelitte aikoinaan myös Charonin alkupään levyjen parissa. Kytkös sinulla oli valmiina ja sitä ilmeisesti hyödynnettiin?
Siinä mielessä kytkös oli valmiina, että aiemmin samaiset hemmot tosiaan julkaisivat Charonin ekat ja Wolfheartin. Vuosien varrella lafka on saanut kasaan aika hyvät kontaktit ympäri palloa ja levyjen jakelun pitäisi olla suhteellisen kunnossa. Tämä oli syy, miksi lähestyin heitä. Edellisen kerran tosin olin ollut yhteydessä Mightyyn vuonna 1999. Sopimus koskee vain tätä levyä, joten jatkosta päätetään myöhemmin.
Bändin nimi, levyn titteli ja kaiketi myös teidän Tomb of Finland -ideologianne liittynee jollain lailla hautaan heittämiseen. Mutta jos leikkimielisesti ajatellaan, niin mitä Suomen hautaan laitetaan ja miksi?
Ensimmäisenä hautaan lähtisi poliitikot ja koko perkeleen kusetusjärjestelmä.
Tomb Of Finland ei ole käsittääkseni soittanut vielä ainuttakaan keikkaa. Jäsenillä on toki paljonkin kokemusta livesoittamisesta aiemmissa kokoonpanoissa. Ilmeisesti levyn ilmestyttyä olisi tarkoitus myös Tompan keikkaneitsyys menettää.
Pitää paikkansa. Olemme olleet tällainen Leevi & Leavings -tyylinen ratkaisu tässä vaiheessa, mutta tilanne muuttuu levyn julkaisun myötä. Olemme ladanneet lähinnä lippaita ja olleet varmistimet päällä tähän asti. Konkretiaa ei vielä ole, mutta kotisivuilla ilmoitetaan kyllä heti, kun asioita varmistuu.
Sinä Jasse vaikutit vuosituhannen vaihteen molemmin puolin raskasta rockia ja kevyttä metallia soittaneen Charon-orkesterin kitaristina ja sinulla oli myös sooloprojekti nimeltään Wolfheart, joka levytti yhden albumin vuonna 1999. Charonista lähdettyäsi, aikaa kului noin kymmenen vuotta Tomb Of Finlandiin. Oliko sinulla minkäänlaisia musiikillisia produktioita tässä välillä?
Eipä oikeastaan ollut mitään mainittavaa projektia. Teki järjettömän hyvää pitää taukoa koko hommasta ja antaa paineiden kasaantua. Kävin tuossa välissä Orimattilassa kolmivuotisen musiikkiteknologilinjan ja sain sieltä valmiudet äänityshommiin. Siinä vaiheessa kaikenlainen musiikinkuuntelu vapaa-ajalla tavallaan jäi, koska musiikkia äänittäessä tai miksatessa joutuu kuuntelemaan niin paljon, ettei enää kiinnosta muu, kuin täysi hiljaisuus. Tauot ovat parhaat osat musiikissa, sanoi joku miksaaja joskus. Ja se pitää kyllä pitkälle paikkansa niissä hommissa. Miksaajat ovat musiikin paskakuskeja. Kouluaikana äänitin aika paljon tavaraa talteen myöhempää käyttöä varten. Sitä on nyt käytössä tällä Tomb Of Finland -debyytillä ja tulossa myös seuraavalle levylle. Eli en minä tyhjän panttina kymmentä vuotta musiikin saralla ollut, vaan olen säveltänyt ja tallentanut paljon musiikkia valmiiksi jatkojalostusta varten. Rokkiakin on noin kahdenkymmenen biisin verran tallessa. Aika näyttää käytetäänkö sitä johonkin vielä.
Bändien jäsenten musiikkimaku on myös aika laaja, eikö? Miten esimerkiksi suomalainen iskelmämusiikki ja death metal voivat sulassa sovussa vaikuttaa siellä taustalla?
Kaikkien jäsenten musiikkimausta en osaa tarkkaan sanoa. Omasta puolestani voin kertoa, että iloista hilipatihippaa-sontaa, diskojumputusta tai jazzia en vaan pysty kuuntelemaan vapaaehtoisesti. Simppeli mollitavara menee kyllä yleensä läpi. Suomi-iskelmä on kyllä kovaa kamaa itselle. Peruskuvio suomalaisen yksin jäämisestä, viinasta ja ahdistuksesta on siellä esitelty kattavasti. Minun mielestäni koko melodinen metallimusiikki perustuu iskelmään. Sieltähän ne tarttuvat ja kansaan uppoavat melodiat ja tutut aihepiirit löytyvät, sanoo siihen kuka tahansa mitä tahansa. Kyllä ne Virran Olavit, Sorsakosket ja Juicet on siellä suomalaisten alitajunnoissa niin syvällä, etteivät ne vielä jollain Napalm Deathilla parissa vuosikymmenessä lähde.
”Below the Green” on kaupoissa perjantaina 21. elokuuta. Kerro vielä loppuun, miksi levy kannattaa ottaa haltuun ja mitä saa?
Saa ainakin tiukan paketin aitoa suomalaista melankoliaa ja tunnemaa yleisen vitutuksen ja paskan kelin aiheuttaman mielipahan vahvistamiseksi.
Haastattelu: Petri Klemetti
Kuvat: Karoliina Suvanto & Jasse von Hast