Tons of Rock – metallia mielettömässä miljöössä Norjassa

Epäilemättä lähes jokaisella suomalaisella on juhannusviikonloppuna jotain tekemistä, olipa se sitten kokonpolttoa ja grillausta mökillä tai vaikka festareilla ördäämistä. Suomessa Nummirock on muodostunut juhannusperinteeksi monille musiikin ystäville, mutta Pohjoismaissa järjestetään juhannuksen aikaan muitakin vierailemisen arvoisia festivaaleja. Viime vuonna kävin testaamassa Tanskan Copenhellin (vahva suositus) ja tänä vuonna pääsin viettämään juhannusta Norjan Tons of Rockiin.

Tons of Rockia juhlittiin nyt neljättä kertaa Fredrikstenin linnoituksessa Haldenin kaupungissa Kaakkois-Norjassa. Puitteet festivaalille ovat melkoiset, joten kannattaa varata aikaa joko ennen tai jälkeen festivaalin linnoituksen kokonaisvaltaiselle tutkimiselle, sillä festivaalin aikana kulkua on rajoitettu. Linnoituksessa tapahtuvalla festarilla on toki myös huonot puolensa: ylämäkien kipuaminen saattaa helteellä tuottaa tuskaa, mutta vielä enemmän haittaavat mäkiä päällystävät mukulakivet, joilla selväpäisetkin kompuroivat.

Itse saavuin festareille sen verran aikaisin, että linnoitus oli vielä auki turisteille. Onneksi oli, koska muuten olisin joutunut kiertämään pitkän matkan pääporteille – kevyen epämiellyttävä ajatus polttavassa auringonpaisteessa leirintävarusteiden ja kuvauskamojen kanssa.

Leirintäalueelle selviydyttyäni aloin hahmottaa Tons of Rockin kotikutoisuutta. Informaation kulku ei ollut kovin sujuvaa ja kyltityskin oli jäänyt puolitiehen. Festarikartassa näkyi latauspisteitä ja bajamajarivejä, joita ei sitten ollutkaan. Suihkut olivat tavisleiristä kaukana, eikä niihinkään ollut mitään kylttejä, mutta onneksi näistäkin selvisi kysymällä.

Festarikävijän on myös fiksua huomioida, ettei Tons of Rockissa käy käteinen. Sinne pitää hankkia oma cashless-kortti, johon ladataan rahaa ja joka sitten käy maksuvälineenä baareissa, ruokakojuissa jne.

Ensimmäinen festaripäivä alkoi omalta osaltani teltanpystytyksen ja suihkun jälkeen Eluveitien keikalla Fort Westissä, siis päälavalla. Sveitsiläisbändin touhusta jäi valitettavasti väsynyt kuva – jäsenistön vaihdoksilla lienee tässäkin osansa, vaikka toki bändin hitit, esim. ”The Call of the Mountains” ja ”Inis Mona”, saivat yleisöön vipinää.

Torstain iltapäivässä kuultiin myös ruotsalaista Candlemassia ja Entombed A.D.tä, jotka suoriutuivat tonteillaan vallan mainiosti. Myös norjalainen veteraanipumppu TNT viihdytti festarikansaa easy listening –hevillään ja sai ainakin meikäläisen tuntemaan itsensä entistä nuoremmaksi – TNT kun juhli samalla ”Tell No Tales” –levyn kolmekymppisiä.

Iltaa kohden alkoi keikkaosastolta tipahdella jo timanttejakin. Turbonegron omintakeinen ‘deathpunk’ sai festarikansan (ja allekirjoittaneen) villiintymään. Bändin paikka todella on festarilavoilla, sillä bilemeiningiltä ei näiden norjalaisten seurassa yksinkertaisesti voi välttyä.

Ennen Rob Zombieta ehdin käydä rauhoittumassa Huth Stagella, lavoista pienimmällä ja kauneimmalla. Siellä, ”auringonlaskua” vasten, esiintyi Myrkur. Bändi, vai pitäisikö sanoa Amalie, onnistui yllättämään täysin. Olin aiemmin kuullut Myrkuristä lähinnä negatiivisia kommentteja, mutta auringon koristellessa pilvistä taivasta onnistui bändin bläkkistunnelmointi säväyttämään monin tavoin.

Illan kruunasi Rob Zombie, jonka pääsin vihdoin näkemään livenä. Zombie jatkoi Turbonegron aloittamia bileitä suvereenisti: yleisöä kannustettiin tekemään mitä huvittaa järjestyksenvalvojista välittämättä eikä showta voinut ainakaan energian puutteesta moittia. Varsinkin eturivin lähistöllä liikehtinyt “pitti” oli hyvin messissä, mutta toisaalta olisin toivonut jengiltä vieläkin enemmän sekoilua. Ehkä norjalaiset ovat liian tottuneita noudattamaan sääntöjä..?

Perjantai

Perjantaiaamu lähti varsin rattoisasti käyntiin: aamupalahankinnat hoituivat leirintäalueen vieressä sijainneesta Rema 1000 –ruokakaupasta, minkä jälkeen väkijuomat kilahtivat auki ja leirintäaluehengaus pääsi alkamaan. Festareissa onkin se hyvä puoli, että niillä on aikuisenkin helppo saada uusia kavereita. Leirityjälle telttanaapureihin tutustuminen on luonnollinen aloitustapa ja niin tein itsekin: sain seuraa muutamasta norjalaisesta sekä parista ruotsalaisesta.

Mitä tulee itse leirintäalueeseen, on se Tons of Rockissa tilava ja esimerkiksi Nummirockiin verrattuna rauhallinen. Leirit eivät ole yhtä koristeltuja, mutta toisaalta sain itse nukuttua erittäin hyvin, koska railakasta biletystä ei juurikaan esiintynyt. Mukavuudenhaluisimmille retkeilijöille oli lisäksi tarjolla valmiiksi pystytettyjä telttoja, joihin sai ostaa paikan erikseen. Joku saattaa sanoa, että siinä katoaa telttailun pointti, mutta telttapakettien loppuunmyyty status kertonee jotain niiden suosiosta.

Leirintäalueen miinuksia olivat bajamajojen sijoittaminen vain toiseen päähän aluetta sekä jo mainittu suihkujen kaukainen sijainti. Vesipisteitä oli kuitenkin riittävästi ja kaiken kaikkiaan leirintäalue oli ihan jees: se sijaitsi linnoituksen vieressä olevalla golfkentällä, joten alusta oli pehmeä ja tasainen!

Houkutus jäädä hengailemaan leirintäalueelle uusien tuttavuuksieni kanssa oli suuri, mutta sain kuin sainkin raahattua itseni Fort West –lavan edustalle juuri sopivasti Avataria tsekkaamaan. Ruotsalaisbändin energisyys oli tarttuvaa ja eiliseen avaukseen nähden yleisö oli tässä vaiheessa jo paljon paremmin mukana.

Päällisin puolin tarkasteltuna perjantai oli itselleni tylsin päivä, eikä vain siksi, että sää sattui olemaan torstaita kehnompi. Sadekuurot olivat kuitenkin vaatimattomia, joten vältyin kastumiselta. Phil Campbell And The Bastard Sons, Slayer ja Rotting Christ veivasivat ihan hyvät keikat, mutta norjalaislegenda Emperor veti pisimmän korren. Keikka oli yhtyeen ensimmäinen kotimaassaan yli kymmeneen vuoteen, joten ei ihme että faneja oli saapunut paikalle aina Amerikasta asti. Huikea keikka.

Illan edetessä eräs kollegani kehotti tsekkaamaan Me And That Mania. Minulle selvisi vasta tässä vaiheessa, että folkkia, bluesia ja countrya yhdistelevässä bändissä vaikuttaa Behemothin Nergal, mutta mitäpä väliä miehistöllä kun musiikki puhuu puolestaan. Sateesta huolimatta Me And That Man vangitsi yleisönsä – ja minut. Ihana keikka!

Päälavan paketoi perjantain osalta Devin Townsend Project.  Puhuttelevat välispiikit ja toimivat rallit, näihin oli hyvä lopettaa.

Lauantai

Ryyppybileet jäivät perjantain osalta väliin, joten lauantai lähti käyntiin freesisti. Tuuli oli puhkunut yön aikana sadepilvet tiehensä, mutta valitettavasti alueelle kömmittyäni kävi ilmi, että puhurin takia Huth Stage oli suljettu. Vielä tässä vaiheessa oli epäselvää, miten lavan keikkojen kävisi.

Aikataulu-uutisia odotellessani pääsin nauttimaan Thin Lizzystäkin tuttujen muusikoiden (Scott Gorham, Damon Johnson, Ricky Warwick) Black Star Riders –yhtyeen keikasta. The ”Boys Are Back In Town” ja ”Whiskey In The Jar” toimivat aina!

Delainin jälkeen tuli tieto, että Huth Stagen keikat siirrettäisiin telttalavalle, mikä tarkoitti monin paikoin myös settien lyhenemistä, mutta poisti samalla esiintymisien päällekkäisyyksiä.

Fort Westissä keikat rullasivat kuitenkin alkuperäisen aikataulun mukaisesti. Airbourne oli loistava seuraaja Black Star Ridersille, sillä energiatasoja nostettiin entisestään. Tällaista showta on mukava katsella, tätä on rock ’n’ roll!

Lauantain pohjanoteeraukseksi muodostui kyvyttömyyteni osallistua pitkään odottamilleni Satyriconin, Enslavedin ja Taaken keikoille. Se vähä, mitä Satyriconia opastetulta linnoituskierrokseltani kuulin, oli kuitenkin aikamoista timanttia. Kollegani tiesivät myös kertoa, että niin Enslaved kuin Taakekin olivat “helvetin kovia”.

Five Finger Death Punchiin sentään ennätin, ja vaikken itse bändistä niin perusta, vaikutti yleisö olevan aivan haltioissaan – laulajanvaihdoksesta huolimatta. Jakelin eturiville photopittiin pudonneita plektroja ja toivoin, että olisin itse osannut olla bändistä yhtä innoissani.

Väsyneet jalkani eivät illan edetessä enää taipuneet tanssimaan Amaranthen tahtiin, mikä oli toisaalta ehkä ihan hyvä: teltta oli tupaten täynnä ja soundikin oli omaan korvaani aivan kamala. Varsinkin photopitissä oli ankeaa, korvatulpista huolimatta basson jyrinä teki olostani epämiellyttävän eikä se kyllä kauempanakaan paljoa helpottanut.

Festivaalin sinetöi ahkerasta keikkailustaan tunnettu Sabaton, joka soitti spesiaalikeikkana koko ruotsinkielisen ”Carolus Rex” –albuminsa ja vähän päälle. Lavalla nähtiin pyrojen ja muiden erikoistehosteiden lisäksi joukko karoliineja, Ruotsin kuningas Kaarle XII (1697 – 1718), “Carolus Rex”, sekä tuntematon norjalainen sotilas. Sotilaiden sekä bändin yhteisperformanssi sai historian heräämään henkiin rokkaavalla tvistillä: Carolus Rex kuoli Fredrikstenin linnoituksen piirityksessä marraskuussa 1718.

Mitä Tons of Rockista siis jäi käteen? Nippu uusia tuttavuuksia, toinen toistaan parempia keikkoja (Rob Zombie,  Myrkur, Emperor, Me And That Man…) ja hienoja muistoja. Tärkeämpi kysymys lienee kuitenkin, onko Nummirockin voittanutta? No, ei ole, mutta mikäli bändikattaus jonain vuonna miellyttää, suosittelen pientä ristiretkeä Norjaan. Haldeniin pääsee Oslosta kätevästi junalla, mutta mikäli telttailu ei innosta kannattaa majapaikka varata hyvissä ajoin, hotellihuoneita kun ei festarin aikana kaikille riitä.

Kuvat ja teksti: Assi Viljanen