Miten arvostelu Toolin uudesta albumista edes pitäisi aloittaa?  

On järjetöntä, miten suureksi yksi albumi on ehtinyt kasvaa, ennen kuin sen julkaisemisesta on edes ollut olemassa mitään varmaa tietoa. Kun Toolin ”10, 000 Days” -albumi julkaistiin vuonna 2006, kukaan tuskin osasi odottaa, millainen iisakinkirkko bändin seuraava julkaisu tulisi olemaan.  

Ennen kuin uuden albumin ensimmäistä kappaletta tai edes sen nimeä julkaistiin, on internet ollut pulloillaan meemejä siitä, miten Toolin uutta albumia ei päästä välttämättä koskaan kuulemaan tai miten Interstellar-elokuvan tyyliin pitäisi matkata toiselle planeetalle, jossa aika kuluu nopeammin, jotta albumin pääsisi kuuntelemaan yhden ihmiselämän aikana. Liioittelua, kenties, mutta siltä se todellakin monista tuntui.  

Uudesta levystä oli puhetta bändin suunnalta julkisuudessa jo vuonna 2017, ja alustavasti albumin pitikin ilmestyä vuonna 2018. Kuitenkin jäsenten risteävien lausuntojen ja sekavien selitysten joukosta oli vaikeaa tulkita, onko sitä uutta levyä nyt sittenkään tulossa. Nyt on vuosi 2019, ja kuten varmasti kaikki tietävät, ilmestyy uusi albumi ”Fear Inoculum” elokuun 30. päivä. Iisakinkirkko on vihdoin valmis.  

Tälle albumille on ehtinyt kertyä jo niin massiiviset odotukset, että rehellisesti sanottuna se tulee alittamaan ne monen korvissa väkisinkin. Siispä on syytä sanoa jo tässä kohtaa, että ei, ”Fear Inoculum” ei ole progressiivisen metallin Graalin malja. Kyseessä ei ole vuosikymmenen upein levytetty teos, eikä se varmaankaan tule muuttamaan kovin monen elämää.  

Joku voisi jopa argumentoida, että Toolin ei olisi koskaan kannattanut edes julkaista albumia, jolla on niin iso riski tuottaa pettymys faneille.  

Kyseinen riski oli kuitenkin syytä ottaa. ”Fear Inoculum” lienee vuoden puhutuin yksittäinen albumi, ja kun Tool myös lopulta latasi koko tuotantonsa suoratoistopalveluihin, singahtivat ne kaikki välittömästi listojen kärkeen. Median ja kuulijoiden antama huomio on ollut ylenpalttista. Toolista tuli kerralla tämän hetken kuumin metalliyhtye, jonka uuden albumin lähes kaikki haluavat kuunnella.  

Jo albumin ensimmäisistä sekunneista kuulee, että kyseessä on Tool. Albumi on täynnä pitkiä kappaleita, jotka on rakennettu epätyypillisten tahtilajien varaan. Toistolla ja tekstuurien päällekkäisellä punomisella haetaan meditatiivista ja transsimaista atmosfääriä, joka puretaan aina jonkinlaiseen kliimaksiin. Etukäteen julkaistu nimikkoraita, joka toimii myös levyn avaajana, on hyvä malliesimerkki tästä. Ensimmäisten kahden minuutin aikana bändi rakentaa äänimaisemaa lisäämällä instrumentin toisensa perään. Erilaiset perkussiot rakentavat rytmisen maton ennen rumpali Danny Careyn tiheitä tomikomppeja. Kappale tuntuu kasvavan koko ajan, kunnes lopulta jännite puretaan koko bändin voimin.  

Levyn toinen kappale, ”Pneuma”, alkaa ilmavilla soinnuilla, joissa melodiaa liikutellaan soinnun pohjaäänen ympärillä. Mukaan liittyy pian jonkinlainen idiofoni,  joka soittaa yksinkertaista melodiafraasia vapaamuotoisella otteella Rush-rumpali Neil Peartin tyyliin. Intron jälkeen kappale siirtyy tyypilliseen toolmaiseen polyrytmiviidakkoon, jossa iskevä ja massiivisen kuuloinen basso ajaa kappaletta eteenpäin kaiutettujen kitaroiden soittaessa omaa rytmiään sitä vastaan. Kappaleen väliosassa groove vaihtuu perkussioiden dominoivaksi jumittamiseksi, jonka päälle soitetaan hieman keskeneräisen tuntuinen syntetisaattorimelodia, joka ei varsinaisesti tuo kappaleeseen mitään olennaista tai vie sitä mihinkään suuntaan. Kyseinen osuus tuntuu lähinnä idealta, jota ei osattu rakentaa kunnolla – ongelma, joka tulee esille pitkin albumia.

Levyn viides kappale, ”Culling Voices” alkaa aavistuksen verran mielenkiintoisemmin kuin levyn muut kappaleet. Kappaleen käynnistää seesteinen ja ilmava syntetisaattorimatto, joka pyyhkäisee kuulijan korviin kuin meren aalto. Kappaleen harmoniaa ennakoivan sointuaallon vetäytyessä ja sen viimeisenkin äänen kuollessa pois nousee esiin kitaristi Adam Jonesin paljas ja varovainen kitaraostinato, joka toistaa pienin liikkein kulkevaa epävakaata melodiateemaa. Alku tuo mieleen solisti Maynard James Keenanin toisen projektin, A Perfect Circlen. Pian Keenan itse alkaa laulaa samalla, kun kaksi muuta hieman soinnullisempaa kitaraideaa liittyy mukaan täydentämään äänimaailmaa. Kappale kulkee eteenpäin varoen, ikään kuin nauttien siitä mystisestä ilmapiiristä, jonka se on onnistunut punomaan. Kappaletta kasvatetaan sellaisella intensiteetillä, että kuulija jää pidättelemään henkeään tuntien sisällään kaiken sen energian ja jännitteen, jota bändi on punonut tähän asti. Valitettavasti tuo jännite puretaan tavalla, joka jättää lähinnä pettymyksen tunteen. Muutoin loistava kappale kärsii siitä, että bändi ei onnistu tarjoamaan tarpeeksi suurta huippukohtaa kuulijalle vaan pysyy mukavuusalueellaan toolmaisten ”kertosäkeiden” kanssa. 

Levyn lyhyin kappale, neliminuuttinen ja erikoisesti nimetty ”Chocolate Chip Trip”, esittelee Toolia kokeellisimmillaan ”Fear Inoculumilla”. Surinaa ja sävelkorkeuden hienovaraista manipulointia, hälyääniä ja Danny Careyn rumpusooloilua. Kyseinen kappale on selkeästi suunniteltu tarjoamaan pienimuotoinen hengähdystauko pitkistä ja jumittavista kappaleista, mutta mitään kovin erikoista tai seikkailullista se ei lopulta tuo pöytään. Ihan hauska välipala, mutta jälleen tuntuu siltä, että bändi on vain heitellyt joitakin ideoita narulle ilman, että niillä on tehty mitään kunnolla.  

Levyn päättää massiivinen 15 minuuttia kestävä ”7empest”. Kappaleen nimestä saisi heti sellaisen kuvan, että se rakentuu numerolle seitsemän. Ainakaan aluksi kappaleessa ei mennä seitsemään, mutta viiden minuutin jälkeen yhtye tosiaankin aloittaa seitsenjakoisen tamppaamisen. Kappaleen minimalistinen alku tuo mieleen King Crimsonin ”Discipline”-levyn rytmiikan ja tekstuurien käsittelyn päällekkäisissä polymetreissä ja tiheytyvissä nuottiarvoissa. Kymmenen minuutin ja kolmenkymmenen sekunnin kohdalla kuullaan ensimmäistä kertaa levyllä vaikutteita modernimmasta progesta, kun rumpali Danny Carey siirtyy komppaamaan tasaisia neljäsosia china-symbaaliinsa kitaroiden soittaessa omaa tahtilajiaan. ”7empest” on levyn parempia kappaleita, josta löytyy Keenanin intensiivisempiä laulusuorituksia, hienoimpia riffejä ja taskulaskinta rasittavimpia tahtilajeja koko albumilla.  

Oliko ”Fear Inoculum” sitten kaiken tämän odottamisen arvoinen? Faneille vastaus on varmasti kyllä. Tool kuulostaa itseltään: levy on täynnä monimutkaisia tahtilajeja, polymetrejä ja polyrytmejä, intensiivisiä hetkiä, Keenanin hunajaisia laulusuorituksia, hypnoottisuuteen asti yltävää toistoa ja junnausta, paikoitellen hyvinkin groovepitoisia riffejä ja Danny Careyn polveilevia rumpukomppeja. Bändillä on myös selvästi ollut halu kokeilla jotain uutta: syntetisaattoreita ja erilaisia efektejä hyödynnetään levyllä paljon, ja ”Chocolate Chip Trip” on selvästi bändin yritys saada aikaan avant-garde-henkisyyttä ja myös ripauksen huumoria levylle.  

En voi kuitenkaan olla kokematta pientä pettymystä, kun mietin, että mitä jos tämä albumi olisi julkaistu vaikka kaksi vuotta ”10, 000 Daysin” jälkeen. Kun näitä kahta albumia vertaa keskenään, on selvää, että ”Fear Inoculum” on huomattavasti yksiulotteisempi ja heikompi kappalemateriaaliltaan. Pelkät pitkät kappaleet ja monimutkaiset tahtilajit sekä rytmiikat eivät tee musiikista hyvää – ne eivät ole itseisarvo, eikä tekninen vaativuus tarkoita aina parempaa musiikkia. Toinen ongelma nousee esille siinä kohtaa, kun vertaa albumia siihen musiikkiin, jota Toolista selkeästi ammentaneet yhtyeet ovat saaneet aikaan sillä välin, kun Tool itse on uinunut. Karnivool, Rishloo ja esimerkiksi Wheel ovat kaikki julkaisseet musiikkia, joka ammentaa syvästi Toolin tuotannosta mutta jossa kokeillaan rohkeasti myös joko uutta tai sitten vain tehdään saman tyylistä musiikkia mutta vain huomattavasti paremmin ja vaikuttavammin kuin ”Fear Inoculumilla”.  

Albumin kappaleet ovat kaikki hyvin samanlaisia: pitkiä ja monimutkaisia teoksia, jotka lähinnä junnaavat paikallaan ja siirtyvät osasta toiseen silloin, kun bändi ei enää jaksa hakata samaa rytmiä tai riffiä. Levyn keskiössä olevat ”Invincible” ja ”Descending” ovat äärimmäisen puuduttavaa kuunneltavaa sen jälkeen, kun täysin samanlaista dynamiikkaa on kuunnellut jo yli kaksikymmentä minuuttia niitä ennen. Yksikään levyn kappaleista ei täydennä toisiaan tai tuo toisiaan esiin kontrasteilla.  

Soundeiltaan levy on hyvä, ja bändin tiukkaa ja polveilevaa soittoa on mukavaa kuunnella. Jossain kohtaa jokaista kappaletta alkaa vain tuntua siltä, että tämä ei varsinaisesti johda mihinkään, vaikka bändi on periaatteessa rakentanut nostatusta jo viisi minuuttia. Tältä levyltä ei todellakaan löydy ”Vicariousia”, ”Schismia” tai ”Forty Six & 2:a”. ”Fear Inoculumin” vahvuus on juurikin siinä, että se saattaa parhaimmillaan kuulijan meditatiiviseen tilaan, joka johtaa siihen, että levy on turvallista laittaa soimaan taustalle aina kun haluaa rentoutua. Mutta se, onko se 13 vuoden odottamisen arvoinen, taas on jokaisen itsensä päätettävissä.  

6/10

Kappalelista:

1. Fear Inoculum
2. Pneuma
3. Invincible
4. Descending
5. Culling Voices
6. Chocolate Chip Trip
7. 7empest

Kirjoittanut: Samuel Järvinen