1980 – luvulla oli jokseenkin perverssiä tykkäillä salaa Toton musiikista. Yleinen mielipide oli, että yhtye edusti pahinta mahdollista adult oriented shittiä. Siis sellaista paisuteltua mahtipontisen tahmeaa stadion rockia, jonka hohtavan kiiltävän pinnan alta ei löydy yhtään mitään. Kaikki itseään uskottavana pitäneet tahot sylkivät Toton ja edustamansa genren päälle julkisesti. Eikä siinä voinut sitten itsekään muuta tehdä, kuin olla esimerkiksi koulun pihalla bändin vihaajien kuorossa. Omassa huoneessa maistui kuitenkin vaikkapa nykyään klassikon asemassa olevat ”IV” ja nimetön debyytti. Myös ”Hydra” (1979) ja ”Turn Back” (1981) pitivät sisällään mainiota pehmeitä arvoja kannattavaa areenan kokoista pop-rockia.

Muistuu mieleen eräs känni-ilta joskus aikoinaan Helsingin Kalliossa. Paikalla oli 50 % ystävieni bändistä, kuuntelimme  ”Home Of The Brave” täkyä (yksi harvoista ”The Seventh One” -levyn helmistä) ja olimme rumpalin kanssa vahvasti sitä mieltä, että kappaleesta kannattaisi tehdä käännösversio. Laulaja ilmoitti, että mikäli näin tehdään, voidaan etsiä samantien uusi ukko keulille. Samalla hän muisteli lähinnä ihmetelleensä Toton keikalla laulajan (tuolloin Bobby Kimball) nenän alla sijaitsevia valtavia pökäleitä sekä löysää musiikin yleisilmettä ja painuneensa kahden ensimmäisen biisin jälkeen loppukeikan ajaksi kaljalle. Hyvin tavallinen hätäinen tuomio, joka tehdään yllättävän usein juuri tämän itsepäisen oman tiensä kulkijan kohdalla. Sitä paitsi tuo versiointi olisi ollut oikeasti tyylikäs veto.

Toton kohdalla tuntuu aina nimittäin unohtuvan se tosiasia, että kaiken viihteellisyyden ja kepeyden keskeltä löytyy hard rockin, progressiivisuuden ja jopa jazzin voimalla sykkivä sydän, joka on aina hyvien puolella. Ja jos kaivetaan vähän syvemmältä, niin esimerkiksi kovinta keskitien suosiota nauttivien hittien takaa löytyy innovatiivisia soitannollisia ratkaisuja, puhumattakaan tietysti niistä huikeista pop-koukuista, joihin pahaa aavistamattoman kuulijan on tarkoituskin jäädä korvastaan kiinni.

Pelkästään Yhdysvalloissa yli kolme miljoonaa fyysistä äänitettä myyneen ”Toto IV:n” jälkeen taso kuitenkin romahti pahasti ja vuosikausien ajan suollettiin ulos juuri sellaista munatonta ja yhdentekevää viihdettä, jota yleinen tuomioistuin on aina väittänyt yhtyeen toimittavan. Joka levyltä löytyi muutama osuma, mutta kokonaisuudet olivat joko ala-arvoisia tai mitättömiä.

Pitkän pohjustamisen jälkeen voikin sitten todeta, että ”XIV” on se pitkäsoitto, joka olisi pitänyt julkaista nelosen jälkeen. Kaikki ne alkuaikojen elementit, jotka loivat aikoinaan paisutteluun tarttumapintaa, ovat täällä taas. Steve Lukatherin vahva kitara tukee mukavasti esille nousevia proge- ja jazz-vivahteita. Pitkästä aikaa havaitsee oikean soittamisen riemun, joka tuntui varsinkin 1990-luvulla olevan pahasti kateissa. Ja kun kappalemateriaali on kauttaaltaan vahvaa, eivät sinne tänne heitetyt muistutukset menneisyydestä luiskahda tyylittömäksi kalasteluksi. Ainoastaan ”Chinatown” liippaa liian läheltä jo kertaalleen kuultuja sävelkulkuja. ”The Little Things” ja”All The Tears That shine” ovat tällä kertaa varoittavia esimerkkejä siitä turhien hiturien aallokosta, johon lopullinen hukkuminen on ollut joskus lähellä. ”Great Expectationsin” mutkitteleva loppuhuipennus on vastustamattomassa virtuositeetissaan ja monikerroksisuudessaan juuri sellainen maukas lopetus levylle, joka jättää odottamaan pikaista jatkoa.

Eihän tässä ole tietenkään mitään rankkaa tai muodikasta. Toto on edelleen korni, sokerisen kantaaottava, hävyttömän suihkunraikas ja paisuu pehmeästi yli äyräiden kaiken kunnianhimoisuutensa keskellä. Mutta kukaan ei tee parempaa vanhan liiton stadion rockia näin suurella sydämellä. Moni on yrittänyt, mutta kaikki ovat kaatuneet siihen, että luovat pelkkiä tyyliteltyjä karikatyyrejä AOR:n syvimmästä olemuksesta eivätkä ole rehellisiä tekemisissään. Nämä äijät eivät voisi tehdä asioita millään muulla tavalla. Ja he ovat palanneet harharetkiltään. Ehkä tämän päivän suurimmat areenoiden täyttäjät ovat muualla, mutta ”XIV” on kaikessa vetreydessään ja pirteydessään oiva muistutus ”vanhoista hyvistä ajoista”. Frontiers Records nosti juuri tasoaan julkaisurintamalla radikaalisti.

9/10

Kappalelista:

1. Running Out Of Time
2. Burn
3. Holy War
4. 21st Century Blues
5. Orphan
6. Unknown Soldier (For Jeffrey)
7. The Little Things
8. Chinatown
9. All The Tears That Shine
10. Fortune
11.  Great Expectations

Toto Facebookissa

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy