Toton Steve Lukather kertoo uudesta elämänkerrastaan ja harmittelee musiikin nykytilaa: ”Albumiformaatti on kuollut”
Toto on klassikkoyhtye, josta kaikki joko pitävät tai sitten valehtelevat. ”African”, ”Rosannan” ja ”Hold the Linen” kaltaiset hiti aiheuttavat hyvän olon väristyksiä ja parhaimmankin orgasmin ylittävää mielihyvää. 40-vuotisen uran tehnyt yhtye on edelleen aktiivinen ja kiertää maailmaa ahkerasti. Uusin albumi ”Toto XIV” julkaistiin vuonna 2015. Totoa alusta asti luotsannut kitaristi-laulaja Steve Lukather on kirjoittanut myös oman elämänkertansa ”The Gospel According to Luke”, joka julkaistiin viime syyskuussa. Kaaoszine sai hänet langan päähän keskustelemaan kirjastaan, Totosta, hänestä itsestään ja musiikista yleisesti.
Mainos päättyy
Hei! Miten syksy on alkanut?
Olen juuri New Jerseyssä ja täällä on kylmä! Mutta USA:n kiertue on ollut fantastinen, meidän parhaamme vuosikymmeniin. Ainut surullinen asia on, mitä tapahtui kotona päin Los Angelesissa, Kaliforniassa. Monet ystäväni menettivät kokonaan kotinsa ja omaisuutensa. Kukaan ei kuollut, mutta he kuolevat sisältä, koska kaikki on mennyttä. Se on kuin ydinsodan jälijltä. Minä olen kunnossa, mutta suuri osa ystävistäni ja perheestäni ei ole. Sen katsominen kaukaa tekee nöyräksi ja pelokkaaksi. Kaiken voi menettää silmänräpäyksessä. Ihmisten on mietittävä sitä ja tajuttava, kuinka itsekäs maamme on. Viha, rasismi, niiden jakautuminen – joillakin on ja joillakin ei ole, turhautuminen… Jännitettä on valtavasti. Emme ole poliittinen bändi, enkä halua lähteä siihen tässä vaiheessa uraani, mutta ihmisenä tämä kaikki merkitsee minulle paljon, koska minulla on 8-33-vuotiaita lapsia ja tämä on maailma, jonka me jätämme heille. Se vaivaa minua, mutta jos puhumme vain musiikista niin menee paremmin kuin koskaan.
No se on sentään mukava kuulla. Tätä haastatteluahan me teemme siksi, että elämänkertasi ”The Gospel According to Luke” julkaistiin syyskuussa. Minkälainen kokemus sen kirjoittaminen oli ylipäätään?
Siihen meni kaksi vuotta ja sen jälkeen kirjoitin sen vielä uusiksi, jotta se kuulostaisi minulta. Halusin sen olevan aito. Saatoin paljastaa paljon kivuliaita asioita, mutta eihän se olisi aito ilman niitä. Heitin itseni bussin alle ennen muita. Muutamaa ihmistä näpäytetään, mutten varsinaisesti hyökkää kenenkään kimppuun. Vain pari mulkkua saavat oikein olan takaa, mutten ole pahoillani, koska he ansaitsevat sen. Haluan ihmisten nauravan ja samalla liikuttuvan totuudesta. Haluan myös jakaa faktatietoa esimerkiksi siitä, kuka teki minkäkin osan jostain levystä. Tavallisen ihmisen pitää pystyä lukemaan se.
Kirja on reilut 300 sivua pitkä. Kuinka vaikeaa oli valita siinä kerrottavat tarinat?
Jotkut tarinat revittiin melkein käsistäni, vaikka olisin halunnut ne kirjaan. Piti kuulemma rauhoittua. He halusivat tarinoita ja kuvia, joita ei oltu vielä julkaistu internetissä. Kuten kuva minusta ensimmäisen bändini kanssa, kuvia kuuluisista ystävistäni ja perhekuvia. Kaikkea aitoa.
Kirjan alussa kerroit, ettet ollut aivan varma haluatko julkaista sellaista.
Aivan totta hyvä herra ja kuules, minulla on ollut todella kiinnostava ja mahtava elämä. Haluan kaikkien tietävän siitä ja minusta. Paljastin todella paljon. Tein myös audiokirjan, jonka luin itse ja ironisesti tai mahtavasti olen Grammy-ehdokkaana ”Best Spoken Word” -kategoriassa. Katsotaan, selviänkö karsinnassa parhaiden joukkoon. Tuntuu epätodelliselta, mutta nähtävästi ihmiset pitivät siitä – jopa tavalliset ihmiset, eivät vain muusikot ja sitä minä juuri yritin. He hämmästelevät, millaisen elämän olen elänyt. Eikä tarkoitukseni ole olla omahyväinen. Lukiessani hämmästelin itsekin, mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä.
Meinasinkin juuri kysyä, että olitko itsekään tajunnut, kuinka paljon olet saavuttanut muusikkona ennen kuin aloit kirjoittamaan?
Katson aina eteenpäin, nytkin työstän jo seuraavaa projektia, koska olen bändimme manageri. Haluan laajentaa toimintaamme maailmanlaajuiseksi, kirja tuli juuri ja dokumentista on ollut puhetta. Meidän maailmassamme on tapahtumassa kaikkea siistiä. Osakkeemme ovat nousussa ja saamme keikoista neljä tai viisi kertaa sen mitä aiemmin, keikoillamme käy lapsiakin. ”Africa”-ilmiökin on ollut hulvaton, nauramme itsemme kipeiksi kaikille meemeille ja animaatiosarjojen hahmoille. ”Africaa” on kuunneltu suoratoistossa lähes miljardi kertaa. Kukapa uskoisi kuusikymppisten miesten olevan menestyksensä huipulla?
Oletkin ollut mukana monilla hittikappaleilla, kuten Toton ”Africa” ja Michael Jacksonin ”Thriller”. Onko hittikappaletta tehdessä tullut tunne, että tässä on jotain erityistä?
Ei, minä olen siinä todella huono. Esimerkiksi ”Africa”, oli vuosi 1981, kun Dave ja Steve saivat Yamahalta uudet soittimet, joissa oli hienoja soundeja. Otimme neljä 24 raidan kasettinauhuria emmekä käyttäneet tietokoneita, se oli aitoa. Se oli mahtava tuotantoharjoitus. Dave ja Jeff tekivät sanoitukset vasta, kun olimme tehneet musiikin ja mietimme, ovatko he ihan tosissaan. Naureskelimme ja sanoimme, että okei. Se oli kiva biisi, mutta emme ikinä uskoneet siitä tulevan hittiä. Luulimme ”Rosannan” olevan suurin hittimme, mutta ”Africa” olikin ihan oma juttunsa.
Olet työskennellyt urasi aikana monien eri muusikoiden kanssa, kuten kirjassasikin listataan. Onko olemassa joku nauhoitus, jolla on erityinen merkitys sinulle?
Vaikea sanoa, kirjan lopussa niitä on listattuna 25 sivua pienellä printillä. En voi oikeasti valita vain yhtä. Suurin juttu itselleni oli kuulla ”Hold The Line” -kappaleemme radiosta ensimmäisen kerran. Kuin harrastaisi seksiä ensimmäistä kertaa.
Tuntuuko sinusta, että kaikki sessiotyö ja muusikot, joiden kanssa olet työskennellyt, ovat muovanneet sinusta sellaisen muusikon kuin olet nyt?
Mainos päättyy
Tajusimme jo 15 vuoden iässä, kuinka hyviä meidän on oltava. Asetimme tavoittelemamme riman korkealle opiskellessamme musiikkia koska tiesimme, että pitäisi olla tietyllä tasolla. Jotkut näistä asioista tulee luonnostaan, kuten paineen alla työskentely, eikä niitä voi opetella. Ja tuolloin olin teini, enkä ollut vielä soitellut isojen poikien, sankareideni kanssa. Se voi olla pelottavaa, mutta pärjäsin. Jumala oli kai puolellani tai jotain. Halusin sitä todella paljon ja olin maailman onnekkain mies saadessani sellaisia mahdollisuuksia. Sitä ei pysähdy koskaan ja yht’äkkiä on mennyt 20 vuotta ja elämäni on kirjan kansien välissä. Tehdessäni niitä asioita katsoin aina eteenpäin. Sen lisäksi, että oli outoa ajatella ihmisten tietävän niin paljon minusta, hämmästyin, kuinka paljon olenkaan tehnyt. Ei ollut tarkoitus pudotella nimiä, mutta se on elämänkerta ja puhun itsestäni, joten palvelen hieman myös itseäni. Olen kiitollinen monesta asiasta ja tiedän, kuinka onnekas olen ollut. Olen yrittänyt tehdä parhaani aina, kun joku on palkannut minut. On aika nöyrryttävää voida katsoa Michael Jacksonin levyä, yhtä maailman suurimmista albumeista ja nähdä nimensä sen kansissa.
Pidätkö enemmän studiossa työskentelystä vai kiertue-elämästä? Kirjassa kerrot kieltäytyneesi monesta kiertuemahdollisuudesta Toton kanssa. Voisiko Toto olla paljon isompikin nykyään?
Mitä isompi sitten tarkoittaa? Medianäkyvyyttä, myyntilukuja vai ihmisten määrää areenoilla? Meillä on mennyt hyvin fanien suhteen, vaikka valtavirran rock-media ei olekaan kohdellut meitä koskaan reilusti. He eivät pystyneet koskaan satuttamaan meitä. Soitamme omalle yleisöllemme, emmekä yritä voittaa puolellemme heitä, jotka eivät pidä meistä. Olemme hyvä livebändi ja meillä on yhteys moneen sukupolveen.
Kerrot kirjassasi lopettaneesi juomisen ja polttamisen kerralla. Oliko se vaikeaa ottaen huomioon, kuinka paljon ne ovat esillä rock-maailmassa?
Olivat ainakin ennen, mutta kun katsoo, miten me pärjäsimme, niin emmehän me kovin sekaisin voineet olla. Jos olisimme, tämä juttuhan olisi loppunut jo 70-luvulla. Kaikenlaisia huhuja kiertää ja sensaatioita haetaan, koska laulajamme jäi joskus kiinni, mutta sitä ei pitäisi liittää meihin kaikkiin. Emme olisi päässeet näin pitkälle, jos kaikki päihteiden kanssa sekoiluun liittyvät huhut pitäisivät paikkansa. 70-luvulla kaikki olivat sekaisin, mutta me emme olleet todellakaan pahimmasta päästä. Huumeet eivät motivoineet minua, halusin työskennellä ja olla muusikko.
Oliko juomisen ja polttamisen lopettamisesta vaikea pitää kiinni?
Aloin polttamaan jo kakarana, silloin kaikki polttivat. Kaikki myös joivat silloin, me joimme keikoillakin. Käytin sitä tekosyynä olla tuntematta mitään, koska en ollut tyytyväinen itseeni ja elämässäni tapahtui kaikenlaista. Iltaisin sitä oli kaupungilla, törmäsi tuttuihin ja yhtäkkiä olikin aivan tuhannen kännissä. Se alkoi toistumaan yhä useammin. Iän myötä se kostautuu, kun olo oli paska, näytin paskalta, en soittanut hyvin, olin masentunut ja tajusin, että tästä on päästävä. Silloin lopetin bändinkin. Olimme käytännössä cover-bändi, jolla oli aika vähän tekemistä hittilevyt tehneen yhtyeen kanssa. En pystynyt siihen enää, joten otin aikaa muiden asioiden tekemiseksi ja saadakseni itseni kuntoon. Käytännössä päätin, että se oli siinä, enkä enää ikinä juonut tai polttanut.
Onko sinulla vielä jotain, mitä haluaisit tehdä tai saavuttaa elämäsi aikana? Ehkä joku muusikko, jonka kanssa haluaisit työskennellä?
Intia on aina kiinnostanut minua. Onhan siellä paljon ihmisiä, mutta kulttuuri, uskonto ja ruoka kiehtovat minua. Haluaisin kokea sen, en ole koskaan ollut siellä. Olen jo työskennellyt lähes kaikkien sankareideni kanssa, tuntuu todella nöyrältä voida sanoa niin. Ihan kuin minulla olisi ollut 20 uraa yhden elämän aikana.
Sanot kirjassasi tietokoneiden voivan tehdä musiikkia tulevaisuudessa ja sinä olisit työtön. Näetkö niin tapahtuvat oikeasti?
Nehän tekevät jo. Sitähän suosittu musiikki on nykyään, siinä on todella vähän mitään luonnollista enää. On harvinaista, että tyypit kokoontuvat samaan huoneeseen soittamaan.
Onko se yksi syy siihen, ettei enää tehdä samanlaisia klassikkoalbumeita kuin vaikka ne, joita sinä itse olet ollut tekemässä?
Kiitos sanoistasi! Minusta tuntuu, että ihmisten keskittymiskyky on vaikuttanut siihen. He eivät halua kuunnella kokonaista albumia kerralla. He haluavat kuulla vain yhden kappaleen ja musiikista on tullut taustaääntä muiden hommien tekemiselle. Varttuessani musiikki oli minulle elämän eliksiiriä. Istuimme alas ja ahmimme albumin ilman puhelimia ja häiriötekijöitä. Vain musiikkia. Menimme sen kaverin luokse, kenellä oli paras soitin ja kuuntelimme levyn kaikessa hiljaisuudessa. Sen jälkeen hehkutimme sitä toisillemme. Nyt elämme erilaisessa maailmassa, ja se harmittaa minua. Toki jotkut vielä pitävät siitäkin, mutta eivät monet. Kuin yksisarvista etsisi.
Onko uuden musiikin julkaisemisessa esimerkiksi Toton kanssa mielestäsi pointtia?
Kyllä, mutta albumiformaatti on kuollut. On surullista sanoa se ääneen, vihaan sitä. Mutta se on sellaista. Voimme tehdä albumin faneillemme, jotka oikeasti rakastavat sitä, mutta kuuntelevatko hekään sitä kokonaan tai haluavatko he kuulla sen keikoillamme kokonaan? Eivät. Meillä on 40-vuotinen ura ja jotain 17 albumia, he haluavat kuulla kaikilta levyiltä jotain ja kaikki hitit. Parin tunnin keikkaan saa ehkä 3-4 uutta kappaletta. Ehkä julkaisemme muutamia kappaleita kerralla, koska enempään ei anneta enää budjettia eikä aikaa. Kysellään vain, kuinka halvalla saadaan tehtyä. Musiikkia tehdään klubeilla kävijöiden ehdoilla, eikä muusikoille rakenneta pitkiä uria.
Jos Toto aloittaisi vuonna 2018, luulisitko uran kestävän 40 vuotta?
En usko kenenkään nyt aloittavan tekevän 40-vuotista uraa, sellaista ei tapahdu. Saatan olla väärässäkin, ehkä heitä tulee yksi tai kaksi, muttei paljon enempää. Katso, mitä hittilistalla on nyt, ota kuva siitä ja katso sitä 40 vuoden päästä. Nuorena minä en välittänyt rahasta, menestyksestä ja muusta sellaisesta, rakastin musiikkia ja se oli kutsumukseni. Kitara oli ystäväni jo ennen ensimmäistä suudelmaani. Olin ujo lapsi, huono urheilussa ja minua kiusattiin. Ainut apu oli kitaran soittaminen. Soitin paremmin kuin kukaan ikäiseni.
Lopuksi hieman Toton tulevaisuudesta. Yhtye on jo 40-vuotias, mutta uskotko uran kestävän 50-vuotiaaksi asti?
Voin sanoa sen, että meillä menee paremmin kuin koskaan. Niin kauan, kun nautimme toistemme seurasta, soitamme hyvin ja meille on kysyntää, ei ole mitään syytä lopettaa. Pitäisikö jäädä eläkkeelle katsomaan telkkaria ja lihomaan? Eläkkeelle jäädään sellaisesta työstä, jota vihaa. Soittaminen on parasta, mitä tiedän. Tämä on koko elämäni, en tiedä mitään muuta. Lopetan sitten, kun ketään ei enää kiinnosta. Ringo Starr on kohta 79-vuotias ja kiertää edelleen, vaikkei tarvitsisi rahaa. Soittajien on soitettava kunnes kuolevat.
Onko jäähyväiskiertueiden soittaminen vähän kuin itselleen valehtelemista? Onko järkeä ilmoittaa lopettavansa, vaikka tietää, ettei pysty?
En väitä vastaan. Lopettaisin, jos en enää pystyisi soittamaan tai kukaan ei tulisi katsomaan. Mutta jos kaikki menee hyvin, musiikki on hyvää ja ihmisillä on hauskaa, miksi lopettaisin?
Kiitos paljon ajastasi ja onnea tulevaisuuteen! Haluatko sanoa vielä jotain suomalaisille faneillesi?
Kiitos sinulle ajastasi! Odotan innolla, kun palaamme sinne ensi vuonna, soitamme isoilla festareilla. Kyllä me 50-vuotisen uran saavutamme, ehkä olemme seuraava The Rolling Stones. Mutta niinhän se on, että kun kaikki klassinen rock kuolee, ketä on jäljellä? Coldplay, Radiohead, Muse, mitä heidän jälkeensä? Nuoret eivät halua enää soittaa – paitsi metallimusiikin piireissä, paljon rakkautta heille. Mahtavia muusikoita, se alagenre tulee aina säilymään. Valtavirtapopin näkymät eivät ole yhtä hyvät, vaikka niin toivoisinkin.