Totuuden henki johtaa meitä – klassikkoarviossa Laman 40-vuotias debyyttialbumi

Puotilassa, Itä-Helsingissä vuonna 1977 perustettu Lama on kotimaisen, ärhäkämmän sorttisen punkin pioneeriyhtye, jonka vaikutus kotimaisen hardcoren syntyyn oli erityisen tärkeä. Vappuna 1982 Johanna Kustannuksen julkaisema yhtyeen eponyymi ja ainoaksi viralliseksi studioalbumiksi jäänyt kokopitkä on sittemmin toiminut esiasteena lukuisille uuden aallon sofistikoituneisuudesta kaukana oleville tikkutukkabändeille vuosikymmeniä edespäin. Tämä siitäkin huolimatta, että laajasti katsottuna Lama itsekin niputettiin aikanaan uuden aallon yhtyeeksi. ”Lama”-albumi äänitettiin alkuvuodesta 1982 Finnvox-studioilla Risto Hemmin toimesta.

Yhtyeen oma nimeä kantaneella albumilla kuullaan Timo ”Eno” Enon, Timo ”Charlie” Peräniityn, Jari ”Epe” Kronholmin ja Jusa Rannan muodostamaa Lama-kokoonpanoa. Heistä Epe ja Eno ovat yhtyeen perustajajäseniä. Laman vimmatusti meuhkaavaa, nuoruuden intoa, ylpeyttä ja ylimielisyyttä sekä roppakaupalla poliittista epäkorrektiutta huokuvan albumin kuuntelu on kaksijakoinen kokemus. Toisaalta yhtye rikkoi hiljaisuuden turhautuneen punk-nuorison suomettuneen kekkoslovakian ummehtuneessa ilmapiirissä ja loi väylää yhä aggressiivisemmille yhtyeille.

Toisaalta albumi jäi joidenkin älykköpunkkareiden mielestä varsin yksiulotteiseksi ”kiljupunkiksi”. Yksi olennainen aspekti Laman musiikkiin ja ilmiöön on myös se, että yhtyettä pidettiin Epen vahvalla Stadin slangilla vääntämien vokaalien ja Kill Cityn sekä Lepakon aktiivitoiminnan myötä hyvin Helsinki-keskeisenä bändinä. Verrattuna maalaispunkkareiden vähemmän hyökkäävään ja monisyisempään ilmaisuun Laman musiikillinen ilme oli aikansa agraariseen Suomi-kuvaan nähden hyvin kova ja tyly huokuen urbaania uhoa.

Musiikillisesti Lama ei sulosointuja eikä krumeluureja tarjoillut. Eikä se myöskään säälinyt yleisesti hyväksyttyä, yksilöitä alistavaa, yhteiskunnallista normistoakaan. Yhtye noteerattiin myös ulkomailla. Joulukuussa 1981 se pääsi kiertämään Britanniaa UK Subsin, Angelin Upstartsin ja Black Flagin kanssa.

”Tänään kotona”, ”105 B”, avoimen pasifistinen statement ”Osmo älä onnu” ja vallalla olleita, pinttyneitä sukupuolinormeja päin näköä pyyhkivä ”Olen homo” sekä Mustan Paraatin ”Pandasta” ironisen veljellisesti kertova ”Iso Pasi” on ehdottomia kotimaisen ug-punkin klassikkoja.

Samaa sanomaa esiin tuo totuuden hengen johdatuksesta laulava ”Jeesus”, joka tunnettiin aiemmalla 7” singlellä nimellä ”Jeesukset”. Albumilla kuultava kappaleen uusintaversio kaahaa kuitenkin miltei tuplanopeudella ja jättää kertosäkeen ”harhaan”-huudon pois tai kuuntelijan huudettavaksi. Kappaleen on muun muassa Kotiteollisuus versioinut järjestyksessään toiselle cover-albumilleen. Urho Kekkosen kadulla jo tuolloin sijainneelle, legendaariselle rock-klubille saamansa porttikiellon takia bändin henkilökohtaisista antipatioita purkava ”Tavastia” läksyttää sisäsiistiä rock-kulttuuria kaahaten Dischargen lanseeraaman d-beatin äärinopeuksissa. Kappaleen voidaan sanoa olleen Terveiden Käsien ensilevytysten ohella ensimmäisiä kotimaisia hardcore-biisejä kotimaisen hardcoren ensimmäisen aallon kynnyksellä.

Albumin ainoa ennen julkaistu, alle minuutin mittainen ”Anarkomarko” julkaistiin ytimekkään Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen kynäilemän ikivihreän iskelmän ”Väliaikainen”-versioinnin 7” singlen B-puolella alkuvuodesta 1982. Mustan Paraatin ja Nolla Nolla Nollan edesmenneen vokalisti Joren sanoittama ja tulkitsema, keskitempoisemmin punk rockaava ”Turpa kiinni ja nussi” ei jätä kyselyille sijaa. Enon kuplivasti pompottelevalla bassokuviolla höystetty biisi pistää vanhemmankin skank-jalan notkistumaan.

UK-Subsille, Minor Threatille ja Problemsille musiikillisesti velkaa oleva ”Spurgun huuto” avaa puolestaan laitapuolen kulkijan elämän realiteetteja menestyjien maailman valossa. Luterilaista kaksinaismoralistisuutta kolkuttelevan ”Kellot”-kappaleen voidaan puolestaan mieltää jo uuden aallon kappaleeksi Dead Can Dancesta muistuttavan, Charlien pimputtaman, semi-avantgardistisen piano-outron myötä. Albumin parhaimmistoon nousee melodisesti tehokas albumin päätösbiisi ”Tulevaisuus”, josta löytyy niin ajatonta kritiikkiä sotapoliitiikkaa ja yhteiskuntaluokkajakoa vastaan tarttuvaa riffikiertoa unohtamatta.

Pian albumin julkaisun jälkeen Eno jätti yhtyeen ja muutti Oslon kautta kauemmas maailmalle. Hänen tilalleen basson varteen valikoitui sittemmin Smackin, Hangmanin, Ballsin ja nyttemmin Atomirotan kitaristina kunnostautunut Stadin elävä rock-legenda, Harri Jäntti, joka tunnetaan musapiireissä paremmin nimellä Rane Raitsikka. Ensimmäisessä vaiheessaan Laman tarina päättyi Jusan armeijaan lähdön myötä tapahtuneeseen yhtyeen hajoamiseen vuonna 1983. Kyseisenä vuonna julkaistiin vielä yhtyeen toisena LP:nä 12″ vinyyliksi prässätty Laman ensimmäisten pienlevyjen kokoelma ”…Eikä mikään muuttunut”. Sittemmin, 1990-luvulta eteenpäin, Lama on kuitenkin tehnyt menestyksekkäitä comeback-keikkoja ja julkaissut uutta musiikkia erinäisillä levyillä.

Lamalla on edelleen vahva ja sukupolvirajat ylittävä kannattajajoukkonsa. Heistä esimerkkeinä mainittakoon Punkmuseon toimija Miika Karjalainen, joka kuvasi vastikään Laman olleen Suomen aidoin punk-bändi. Tallinnalaisen J.M.K.E.:n Villu Tamme on puolestaan kertonut Laman olleen hänelle itselleen eräs tärkeimpiä vaikutteita ja esikuvia.