Trendeistä ja lainatuista ideoista väkisin koostettu sekasotku – arvostelussa Slaughter to Prevailin ”Grizzly”
Alex Terrible rytmipartioineen on palannut vetämään koko maailmaa turpaan kuin Pasilassa konsanaan. Varsinaisesta paluusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä yhtye on julkaissut edellisen levynsä jälkeen tasaisin väliajoin singlejä ja kiertänyt loppuunmyytyjä konsertteja ja festivaaleja ympäri maailmaa. Mainittakoon heti alkuun, että tällä arvostelulla ei ole huomioitu eikä oteta kantaa maailmanpoliittiseen tilanteeseen eikä Alex Terriblen edesottamuksiin konserttilavoilla tai sosiaalisessa mediassa.
Kolmas levy tuppaa olemaan huomattavan vaikea monelle yhtyeelle, mutta Slaughter to Prevail tuntuu menevän ali sieltä, missä aita on matalin. Levyn aloittaessa ensimmäisenä ”Banditos”- kappaleella korviin pistää heti edeltäjäänsä selkeästi heikompi miksaus ja yleinen soundi. ”Kostolomiin” verrattuna taustakitaroista ja rummuista on otettu reippaasti potkua pois, ja touhu kuulostaa edeltäjäänsä verrattuna yllättävän lattealta. Deathcorelle olennainen snare on kuitenkin saatu paikoin tuntumaan kiinalaiselta vesikidutukselta. ”Grizzlyn” isoimpaan ongelmaan verrattuna toivomisen varaa jättävä soundipuoli on kuitenkin hetkessä unohdettu.
Ensimmäisten neljän biisin ajan homma vaikuttaa olevan ihan oikeilla raiteilla. Levyn aloittava ”Banditos” sotkee tymäkän rymistelyn ohella pakkaa hieman mariachi-tyylisillä sampleilla ja sinfonisilla orkestraatioilla. ”Russian Grizzly in America” on tarina Alexin Amerikan-valloitusretkestä, ja on myös perinteisempää Slaughter to Prevaila mitä levyllä on tarjota. ”Imdead” hakee lainoja Trap musiikista ja sinänsä toimii, vaikka omille korville kyseinen genre onkin aika myrkkyä. ”Babayka” vaihtaa genreä goottimetallin suuntaan kuitenkaan nu-deathcore-runttausta unohtamatta.
Levyn musiikilliseen parhaimmistoon kuuluva ”Viking” alkaa kuitenkin jo mietityttämään. Teemana viikingit tuntuvat kaikesta muusta yhtyeen tuotannosta irralliselta vedolta, joka on viimeaikoina ollut aiheena hevimaailmassa isosti esillä. ”Koschei”- outolinnun jälkeen vedetäänkin sitten ehkä ruskein biisikimara, mitä hetkeen on millään levyllä tullut vastaan.
Babymetallin kanssa yhteistyössä tehty ”Song 3” tuntuu kaikin puolin niin väkisin väännetyltä tekeleeltä, että ei tässä voi olla mikään muu taustalla kuin tarve saada mediahuomiota ja merkkaria kaupaksi. Kokonaisuus toimii kuin sushi stroganoffissa, eikä pää meinaa kestää edes yhtä läpikuuntelua. Tämän jälkeen peliin lyödään punttisaliteemainen ”Lift that Shit”, joka ”Lift that shit, don’t be a fucking pussy” hokemallaan vetää vertoja Brokencyden pahimmille sanoituksellisille rikoksille ihmiskuntaa kohtaan.
Levyn henkilökohtaisesti suurin inhokkini on Berserk-mangasta innoitusta hakeva ”Behelit”. Halpahallista hankitut ylidramaattiset syntikat kuulostavat yksinkertaisesti paskalta, ja muu musiikillinen alisuorittaminen lyriikoineen tekee kaikkea muuta kuin kunniaa lähdemateriaalille. Puolivillainen yritys tuntuu olevan musiikillisen paletin laajentamisen sijaan väkinäinen yritys päästä saman kakun äärelle kuin esimerkiksi Lorna Shore. Tämän jälkeen starttaava ”Rodina” kuulostaa alkuksi lupaavalta, mutta taantuu ihan suoraksi Rammsteinin apinoinniksi. ”Conflict” ja ”Kid of Darkness” hieman korjaavat tilannetta keskittymällä siihin miksi bändiä kuunnellaan, eli Alexin mielipuoliseen uhoamiseen ja laadukkaaseen deathcoreen.
Levyn viimeinen kappale ”1984” herättääkin sekalaisia tuntemuksia. Jo 2022 julkaistu kappale on suora kannanotto Venäjän aloittamaan hyökkäyssotaan, ja se haukkuu aika suoraan venäläisen median, kansan passiivisuuden ja varoittaa sodan kauaskantoisista seurauksista. Kappaleen sanoituksista poimittu ”Please stop the violence, please stop the bloodshed on Earth” kuulostaa tosin tietyllä tavalla auttamattoman ontolta, kun muuten levyn aiemmat 45 minuuttia Alex messuaa tappamisesta, tuhoamisesta ja alistamisesta. Yksittäisenä biisinä rohkea ja arvostettava veto, mutta albumikokonaisuuteen se ei meinaa sopia lainkaan.
Slaughter to Prevail on tehnyt levyn, joka tuntuu enemmänkin EMP:n kuvaston tai teinipojan sosiaalisen median syötteen selaamiselta. Siinä missä aiemmilla levyillä on ollut selkeä turpaanvedosta ja uhoamisesta koostuva punainen lanka, ”Grizzlyllä” keskitytään aivan liikaa muilta bändeiltä haettujen ideoiden kädenlämpöiseen lainaamiseen. Biisit, jotka ovat puhtaasti Slaughter to Prevailia, eivät pärjää vertailussa ”Kostolomilla” asetetulle tasolle, ja loput ”StP meets Berserk/Rammstein/Lorna Shore/Babymetal/viikinki/kuntosali” -biisit aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Lopputuloksena on vaivaannuttava sekasotku, jonka rinnalla Dethklokin ”Face Fisted” kuulostaa vakavastiotettavalta turpasaunalta. Alex Terriblen kauppaa vilkaistessa lähes jokainen hassu lainabiisi on saanut oman helvetin kalliin naamarinsa, mikä ei ainakaan vähennä sitä fiilistä, että tässä olisi nyt ensisijaisesti rahan takominen tavoitteena.